A Bloody Mistake, 9. luku

tiistai 26. heinäkuuta 2022


Edellinen luku

1. luku


9. luku


Jollain ilveellä onnistuimme keplottelemaan hautajaisten läpi vähäisin vaurioin (jotka osuivat pääosin Tristaniin ja juuri siinä tilanteessa, josta olin vihjaissut: arkkua kantaessa oli vaikea estää hihoja valumasta alas). Arvelin, että olimme molemmat lähellä lämpöhalvausta, mihin en ollut oikein osannut varautua yksinkertaisesti siitä syystä, etten ollut aiemmin ollut tarpeeksi seikkailunhaluinen mennäkseni ulos päivänvalossa. Kun pääsimme Tristanin luo, kysyin välittömästi kylppärin sijaintia ja lukitsin itseni sinne, jotta pääsin valuttamaan kylmää vettä kasvoilleni ja kyynärvarsilleni. Olisin halunnut sukeltaa jäiseen kylpyyn, mutta se ei sattuneesta syystä ollut mahdollista. Vaatteeni olivat hiestä märät ja saatoin vain kuvitella, kuinka pahalle haisin. Kastelin otsahiukseni välittämättä siitä, olinko edustuskunnossa vai en, ja harkitsin hanasta juomista vain sekunnin ennen kuin kumarruin. Kärsin nestehukasta ja jos verta ei ollut saatavilla, vesi auttaisi ainakin hetkeksi.

 

Kun olin viilentynyt sen verran, etten pelännyt yhtäkkiä syttyväni tuleen, palasin muiden luo. Löysin heidät keittiöstä, missä Hanne oli ottanut tuolin alleen, Elena nojaili jääkaapin oveen kädet ristissä rinnalla ja tuijotti veljeään, joka puolestaan oli kiireinen huuhdellessaan rannettaan hanan alla. Tristan oli riisunut takkinsa, käärinyt hihansa ylös ja avannut paitansa ylimmät napit. Hän olisi todennäköisesti kuoriutunut kaikista vaatteistaan, jos vieraita ei olisi ollut. Ikkunoiden kaihtimet oli suljettu, kuten ne olivat olleet jo saapuessamme. Tavanomainen käytäntö vampyyritaloudessa.

 

Tristanin kämppä oli sotkuinen ainakin sen vähän perusteella, mitä olin siitä nähnyt. Keittiön työtasolla oli pinoittain tyhjiä pizzalaatikoita ja tietäen, ettei hän ollut kyennyt syömään ihmisten ruokaa pariin viikkoon, saatoin ainoastaan olettaa, että lootat olivat lojuneet sijoillaan vähintään saman ajan. Panin myös merkille avatun kokistölkin, tahraisen hellan ja puolen vuoden arvosta ilmaisjakelulehtiä ja mainoksia epämääräisissä pinoissa nurkassa. Sotku saattoi liittyä kaaokseen, jonka olin tuonut hänen elämäänsä, mutta veikkasin hänen olevan luontaisesti epäsiisti tapaus.

 

Nähdessään minut Elena vapautti kätensä puuskasta vain hieroakseen nenänvarttaan lannistuneen oloisesti. ”No niin, jätkät, mitä vittua on tekeillä? Miksi te kaksi ilmestyitte äidin hautajaisiin näyttäen siltä kuin ottaisitte osaa johonkin helvetin kauhukarnevaaliin?”

 

Tristanin sisko oli melkoinen rääväsuu. Oliko se hänen tavanomainen itseilmaisutyylinsä vai tuliko tämä puoli esiin vain, kun hän oli kiihdyksissä?

 

”Ja kuka peeveli hän on?” Syyttävä sormi osoitti minua. ”Mitä Nicolelle tapahtui? Onko hän Nicole? Onko tämä sinun tapasi tulla ulos kaapista?”

 

”Jessus, ei! Tämä on Adrian, sanoin jo sinulle aiemmin. Helvetti Ellie, kuuntelisit minua hetken.”

 

”Anteeksi Adrian. Ei minulla ole mitään sinua vastaan”, Elena sanoi. ”Veljeni järjetöntä käytöstä minä tässä kyseenalaistan.”

 

Hänellä olisi takuulla jotain minua vastaan sen jälkeen, kun Tristan olisi kertonut tarinansa, mutta toistaiseksi nautin siitä, etten ollut se, jota syytettiin, vaikka se kestäisikin vain muutaman minuutin.

 

”Mikä kättäsi vaivaa? Venäytitkö sen, kun kannoit arkkua?” Hanne kysyi. “Haluatko, että vilkaisen sitä?”

”Ei, minä...” Tristan nipisti huulensa yhteen, punnitsi vaihtoehtojaan. Miten aloittaa todennäköisesti omituisin keskustelu, jonka hän tulisi elämänsä aikana käymään? Hänen silmänsä käväisivät minussa, apua etsien. Turha luulo, minulta ei sitä heruisi. Olin sanonut hänelle, että tämä oli katastrofaalinen idea – niin kuin oli ollut meikäläisen raahaaminen hautajaisiinkin.


Seremonia oli ollut niin kiusallinen ja painostava, että se oli tehnyt fyysisesti kipeää, mutta tiedostin, että se olisi voinut olla vielä pahempi. Jos kyse olisi ollut sanotaan nyt vaikka häistä, minun olisi odotettu kommunikoivan muiden vieraiden kanssa, juttelevan, nauravan, tanssivan. Hautajaisissa oli hyväksyttävää olla vaitelias ja murjottaa omassa kuplassaan. Muutama vieras oli kysynyt minulta, mistä olin tuntenut Karinin, mutta hekään eivät olleet viritelleet keskustelua, olivatpa vain nyökänneet ja palanneet omiin porukoihinsa.

 

Koko koettelemus oli kestänyt viisi tuntia. Ei kirkko eikä hautausosio vaan aftershow ravintolassa. Tristan ja Elena eivät voineet lähteä, olivathan he lähimpiä omaisia ja vastuussa järjestelyistä, joten kun Tristanin oli istuttava puheiden ja ruokatarjoilun läpi ja teeskenneltävä syövänsä, se tarkoitti, että minun oli kärsittävä hänen kanssaan. Olin varma, että jotkut vieraat olivat huomanneet meidän vain työntelevän ruokaa edestakaisin lautasillamme ja jättävän paljon syömättä. He varmaan pitivät minua harvinaisen nirsona tapauksena. Tristanin kadonnut ruokahalu sentään meni suremisen piikkiin.

 

Mutta tiesin, että Elena ja Hanne olivat pitäneet meitä tarkkaan silmällä.

 

”Istutaan nyt vain alas kaikki”, Tristan ehdotti lopulta ja osoitti tuoleja.

 

Elena hengähti, tönäisi itsensä irti jääkaapista ja otti tuolin partnerinsa vierensä. Se jätti vastapäiset tuolit minulle ja Tristanille. Kun istuimme alas, asetelma oli kuin me vastaan he. En pitänyt siitä. Olisin mieluummin ollut missä tahansa muualla, jopa kotona koleassa kartanossamme istumassa illallispöydässä vastapäätä isääni. Pidin kädet sylissäni, hartiat lysyssä ja vältin katsomasta naisiin.

 

”No niin”, Tristan aloitti, laski kätensä pöydälle ja painoi sormenpäänsä yhteen kuin paraskin neuvottelija. Hiha peitti taas hänen ranteensa ja kohdan, jota hän oli huuhdellut. ”Ensiksi minun täytyy varoittaa teitä. Tämä tulee kuulostamaan todella omituiselta ja erittäin... epäuskottavalta.”

 

Elena kallisti päätään häiriintymättä veljensä sanoista. ”Sitten sinun täytyy vain antaa mennä.”

 

”Pari viikkoa sitten...” Tristan hiljeni nostaakseen päätään ja katsoakseen minua, luultavasti etsiessään vahvistusta. Sillä kertaa nyökkäsin. Hänen elämässään oli ollut niin paljon meneillään, etten ollut yllättynyt, jos hänen ajantajunsa oli hämärtynyt. ”Pari viikkoa sitten jotain tapahtui.”

Elena näytti siltä kuin haluaisi töksäyttää sarkastisen kommentin, mutta sulkikin sitten suunsa. Hanne sen sijaan näytti oudon kiinnostuneelta, hänen tummat silmänsä kiiluivat lasien takana tavalla, joka muistutti minua Mengele-vertauksestani. Elättelin edelleen toivoa, ettei Tristan esittäisi minua niin huonossa valossa kuin oli mahdollista. Hän oli sentään suostunut sosialisoimaan kanssani kaiken jälkeen. Miten hän aikoi selittää sen, että oli niin ystävällismielisissä väleissä hyökkääjänsä kanssa?

 

”Mitä silloin tapahtui?” Elena kysyi, kun Tristan oli väännellyt sormiaan hyvän tovin eikä tarina edennyt.

 

”Olin kävelemässä kotiin baarista, kun kimppuun käytiin.”

 

Elenan silmät pyöristyivät. ”Kimppuusi käytiin?”

Huomasin, ettei Hanne näyttänyt yhtä järkyttyneeltä kuin puolisonsa, mikä sai minut pohtimaan, epäilikö hän kenties jotain. Tiesikö hän jotain, mitä normaalin ihmisen ei kuulunut tietää?

 

”Sinun kimppuusi käytiin?!” Elena toisti. ”Milloin tämä tapahtui?”

 

”Pari viikkoa sitten, kuten sanoin.”

”Mikset kertonut minulle?”

 

”En halunnut huolestuttaa sinua, kun äitikin oli sairas ja kaikkea.”

 

Elena ponkaisi ylös ja läimäisi kätensä pöytään saaden minut säpsähtämään. ”Tiesin, että jotain oli tekeillä! Olit niin välttelevä, kun puhuimme puhelimessa! Minä sanoin siitä, enkö sanonutkin, Hanne? Sanoin, että Tristanilla on jotain meneillään.”

 

”Joo, niinhän sinä sanoit”, Hanne vahvisti ja taas hänen silmänsä lipuivat suuntaani. Tunsin hänen katseensa porautuvan niihin piirteisiin, jotka olivat nyt minulle ja Tristanille yhteisiä – niihin, jotka tekivät meistä sen, mitä olimme.

 

”Hitto, minä tiesin sen”, Elena mutisi ja vajosi takaisin tuoliinsa. Hän pysyi kuitenkin valppaana. ”Mitä tapahtui? Oletko sinä kunnossa?”


”Olen minä nyt.
Öh, tai ainakin tavallaan.”

 

“Millainen hyökkäys se oli? Ryöstettiinkö sinut?”

“Ei, se oli…” Tristan hengähti, painoi kasvonsa käsiinsä ja hankasi hartaasti ennen kuin pudotti kätensä taas pöydälle. ”Ei tämän kertomiseen taida olla oikeaa tapaa. Pyydän vain, ettette puhu tästä kenellekään. Siis ei todellakaan kenellekään. Ei hisaustakaan kavereille saati viranomaisille, ei edes anonyymia postausta epäsuosituimmalle some-alustalle.”

”Tristan, oletko sinä vaikeuksissa?”

”Eeh...” Taas kerran Tristanin ääni hiipui ja katse harhaili minuun. Ihan kuin minä olisin tiennyt, mitä pitäisi sanoa. ”En ainakaan sillä tavalla kuin ehkä kuvittelet. Luvatkaa nyt vain, te molemmat.”

”Jos olet tappanut jonkun, en usko, että voin antaa sellaisia lupauksia.”

”En ole tappanut ketään”, hän vakuutti. Niin kuin hän ei ollutkaan. Ei vielä.

 

”Okei, jos et ole tehnyt mitään kauhean laitonta, sitten minä lupaan”, Elena sanoi.

 

”Minäkin”, Hanne säesti. Vaikutti siltä, että hän oli vain odottanut Elenan myöntymistä.

Tristan veti syvään henkeä. ”No niin, täältä pesee. Olin palaamassa kotiin baarista, kun kimppuuni hyökättiin.
Tämä tyyppi hyökkäsi.” Hän osoitti minua. “Hän on muuten vampyyri. Joten nyt minäkin sitten olen.”

 

“Ööh, mitä?”

”Sinä hyökkäsit hänen kimppuunsa?”
Hanne kysyi minulta. Selvästi molemmat naiset ihmettelivät, miksi olin paikalla.

 

”Kyllä, niin hän teki”, Tristan sanoi ennen kuin ehdin avata suutani. ”Hän kävi kimppuuni ja puri minua kaulaan ja muutti minut vampyyriksi.”

 

Seuraava hiljaisuus oli niin täydellinen, että ehdin jo pohtia, olinko äkisti kuuroutunut. Sitten kuulin kellon tikittävän seinällä ja liikenteen jyristävän ulkona.

 

Pienen ikuisuuden jälkeen Elena kurtisti hämmentyneenä kulmiaan. ”Mitä tarkoitat?”

”Tämä häiskä, joka on vampyyri, kävi kimppuuni ja muutti minutkin vampyyriksi.”

 

Vampyyriksi? Onko se joku slangisana–?”

 

”Ei, tarkoitan ihan oikeaa vampyyriä niin kuin Nosferatu ja Dracula ja Edward vitun Cullen! Katsokaa nyt minua! Tai katsokaa häntä! Näettekö nämä?” Tristan kipristi ylähuultaan paljastaakseen terävät kulmahampaansa. Ne olivat isommat kuin minun, nyt kun pääsin katsomaan niitä tarkemmin. Ei ihme, että hänellä oli ollut vaikeuksia sopeutua niihin. ”Nämä eivät ole feikit. Niin kuin eivät ole nämä typerät haltiakorvatkaan!” Hän nyki oikean korvansa kärkeä ja käänsi päätään niin, että Elena ja Hanne näkivät sen kunnolla. ”Ja katsokaa, tämä jätkä on samanlainen. Hänelläkin on ne!” Varoittamatta hän tarttui leukaani ja pakotti pääni sivuittain niin, että minunkin korvani oli näkyvillä, päästi sitten irti vain napatakseen kiinni huulestani ja kiskoakseen sen ylös.

 

Elena ja Hanne olivat... pöllämystyneitä, näin lievästi ilmaistuna.

 

”Ja näettekö tämän?” Tristan jatkoi esittelyään ja kääri hihansa ylös näyttääkseen ranteensa palovammaa. Hemmetti, se oli paljon pahempi kuin viime kerralla. Ihossa oli rakkuloita mutta myös kohtia, joista iho oli kokonaan kuoriutunut pois ja paljastanut alapuoliset kudokset. Vammasta tihkui kirkasta nestettä. Sellaisia näki sairaala-realityissä – ei vaan pikemminkin kauhuleffoissa. Nojauduin poispäin kuvotuksen vallassa. Se niistä lievistä vammoista. Otaksuin, että silloin, kun hän oli ensimmäisen kerran polttanut kätensä, hän oli nopeasti nykäissyt hihan peitoksi tai työntänyt käden taskuunsa, mutta hautajaisissa hän ei ollut voinut pudottaa arkkua tai pyytää jotakuta korjaamaan hihansa asentoa.

 

Tristan oli kyllä melkoinen kovis, se oli myönnettävä. Olisin itse heittänyt arkun maahan ja juossut lähimmälle vesipisteelle, todennäköisesti kuuluvan tuskanulvonnan saattelemana. Miten hän oli pystynyt istumaan koko muistotilaisuuden tuon karmivan vamman irvistellessä ranteessaan? Oliko hän jonkinlainen teräsmies? Oliko hän kestänyt, koska tiesi vaurion paranevan pian?

 

Elena kavahti. ”Herranjumala, mitä tuolle tapahtui?”

 

Hanne kurkotti pöydän yli ja nappasi kiinni kädestä ennen kuin Tristan ehti vetää sen takaisin. Hän tarkasteli sitä lääketieteen ammattilaisen hartaudella. ”Tämä on vakava palovamma. Mitä tapahtui? Kaadoitko kuumaa vettä päällesi? Tai ei, ei.” Hän työnsi laseja ylös nenänvarttaan. ”Tämä näyttää tulen tai kemikaalin aiheuttamalta. Milloin tämä tapahtui?”

 

Tristan sihisi hampaidensa välistä, kun Hannen sormet osuivat liian lähelle palanutta aluetta. ”Altistuin auringonvalolle, kun kannoin arkkua. Minulla ei ollut mahdollisuutta peittää sitä.”

 

Elena ja Hanne eivät sanoneet mitään siihen. Sen sijaan Hanne käänsi Tristanin ranteen ympäri nähdäkseen, kuinka suuri vamma oli. ”Tämä täytyy lääkärin hoitaa. Itse asiassa sinun pitäisi olla jo ensiavussa, jotta se voidaan sitoa oikeaoppisesti. Voi olla, että se jopa vaatii ihonsiirron, se on niin iso ja syvä. Sinun kannattaa ottaa ibuprofeiinia, jotta tulehdusreaktio hidastuu.”

 

”Ei tässä mitään. Ei siihen edes satu niin paljon.”

”Vielä pahempaa. Siihen ei satu, koska hermot ovat vahingoittuneet”, Hanne totesi.

 

”Sinun pitää päästä heti sairaalaan”, Elena sanoi ja oli jo nousemassa ylös. ”Minä voin heittää sinut autolla.”

Olin häkeltynyt. Olivatko he unohtaneet vampyyriosion tarinasta vai olivatko vain päättäneet jättää sen huomiotta ja tarrautua sen sijaan Tristanin vammaan kuin kuolevat ihmiset parannuskeinoon? ’Halleluuja, vihdoin jotain, mitä ymmärrämme!’

”Ei tarvitse”, Tristan sanoi. ”Se paranee kokonaan muutamassa päivässä.”

”Pelkäänpä, että ei parane. Tuo näyttää kolmannen asteen palovammalta.”

 

”Uskokaa pois, kyllä se paranee. Huomisaamuun mennessä se on jo paljon parempi.”

 

Elena kohdisti veljeensä tiukan katseen. ”Tristan, miksi kieltäydyt hoidosta?”

”Koska en tarvitse sitä. Vamma paranee kyllä itsekseen huolimatta siitä, kuinka paha se on.
Kuuluu tähän vampyyrijuttuun. Hanne, voisinko saada käteni nyt takaisin?”

Hanne päästi vastahakoisesti irti ja istahti kunnolla tuolilleen. Vaivautunut hiljaisuus seurasi. Olin luullut, että muistotilaisuuden läpi kärvistely olisi pahinta kidutusta, mutta olin ollut väärässä: tämä oli huomattavasti kamalampaa. Elena jatkoi veljensä tuijottamista, mitä nyt silloin tällöin vilkaisi minua. Hanne nojasi käteensä kuin Ajattelija-patsas, kulmat kuroutuneena yhteen ja silmät siristellen lasien takana, kuin hänellä olisi ollut vaikeuksia päättää, mitä mieltä olla koko jutusta.

 

”Voin näyttää miten se käy”, Tristan tarjoutui lopulta. ”Pistän käteni ulos ikkunasta ja näette ihon alkavan punertaa sekunneissa.”


”Ei sinun tarvitse.”

Mutta Tristan oli jo jaloillaan. ”Teenpä sen heti. Adrian voi näyttää teille myös, koska hänen ihonsa reagoi samalla tavalla.”

 

Työnsin kauhistuneena tuoliani kauemmas hänestä. ”En kyllä työnnä kättäni ulos!”

Tristan harppoi ikkunan luo ja tarttui jo kahvaan. Jumalauta, aikoiko hän tosiaan tehdä niin? Ihan kuin tuo kuvottava, oksettava, kauhistuttava kraateri hänen ranteessaan ei olisi ollut tarpeeksi!

 

Kun hän käänsi ikkunan kahvaa, päästin pienen vingahduksen, loikkasin ylös ja pinkaisin ovelle välittämättä siitä, säikäytinkö muut vieraat.

 

”Adrian, seis siihen paikkaan!” Tristanin ääni seurasi minua. “Et mene mihinkään!”

”Minä en aio altistaa itseäni auringonvalolle, en enää!” huusin takaisin turvapaikastani keittiön ja olohuoneen erottavan seinän takaa. ”Uskallapas avata se ikkuna! Poltat vielä verkkokalvot silmistäsi!”

”Mitä hittoa täällä tapahtuu? Tristan, lopeta pelleily ja istu alas”, Elena määräsi.

”Minun täytyy saada teidät uskomaan minua. Jos se vaatii, että poltan itseni teidän silmienne edessä, teen sen mielelläni.”

”Emme missään vaiheessa sanoneet, ettemme uskoisi sinua”, Hanne huomautti.

 

Uusi hiljaisuus laskeutui, mutta tällä kertaa se jäi lyhyeksi. En nähnyt heidän ilmeitään seinän taakse, mutta kun Tristan puhui, kuulin yllätyksen hänen äänessään. ”Te... uskotte minua?”

”No, en tiedä siitä vampyyrijutusta, mutta selvästi sinussa on jotain vialla. Viimeksi kun näin sinut, sinulla ei ollut suippokorvia eikä teräviä kulmahampaita”, Elena sanoi. ”Tule nyt takaisin istumaan niin jutellaan. Sinä myös, Adrian.”

 

Kurkistin oviaukosta varmistaakseni, että ikkuna oli kiinni ja säleverhot oli visusti suljettu ennen kuin uskaltauduin palaamaan pöytään. Poskillani tuntuvasta kuumotuksesta päätellen punastelin järjettömältä näyttävää käytöstäni. Mutta hei, minähän se tässä olin järkevä osapuoli! Ihmiset eivät tunkeneet kättään kuumaan uuniin ainakaan tarkoituksella, joten miksi vampyyrit haluaisivat tehdä niin?

 

Tristan lysähti tuolille raskaasti ja laski vahingoittuneen kätensä pöydälle.

 

”Jotenka”, Elena sanoi. ”Voitko aloittaa alusta? Mitä oikeasti tapahtui?”

 

Aistin turhautumisen leijailevan Tristanista ja halusin tökkäistä häntä ’Tervetuloa kerhoon’ -tavalla, mutta ehkä minun oli parempi pidättäytyä ärsyttämästä ketään paikallaolijaa. Se tapahtuisi kyllä omia aikojaan, kunhan Tristan olisi puhunut.

 

Kun hän aloitti tarinan, toivoin, että olisin voinut vaipua tuolin ja mieluiten lattiankin läpi. Hän jätti pois sen yksityiskohdan, että olin lähestynyt häntä kapakassa, ja aloitti kohdasta, jossa hän oli jo kävelemässä U-Bahnille katua pitkin. En tiennyt, miksi hän teki niin – ei hänellä ollut mitään syytä – mutta olin kiitollinen. Se saattaisi kyllä tulla myöhemmin julki keskustelussa, joten en suinkaan ollut vielä selvillä vesillä. Elena ja Hanne kuuntelivat sekavin tuntein, Elena vaihdellen hämmennyksen, kauhun ja kiukun välillä ja Hanne pysyen pääosin rauhallisena. Tosin hän sai minut varuilleni vilkaisemalla silloin tällöin suuntaani kiinnostuneen oloisena.

 

”Ja siinä se pääpiirteittäin oli”, Tristan päätti. ”Nyt sitten yritän totutella elämääni verta imevänä fiktiivisenä olentona.”

 

”Verta imevänä?”

”Niin, sitähän vampyyrit tekevät. Sitä varten meillä on nämä”, Tristan osoitti hampaitaan.

 

”Hän mainitsi siitä aiemmin”, Hanne huomautti. ”Hän sanoi, että Adrian tarjosi hänelle verta.”

 

”Joo, mutta... perhana sentään.” Elena hieroi kulmaansa. Hänen koko kroppansa oli lyhistynyt kuin häneltä olisi täysin puhti pois. Minusta tuntui vähän pahalta hänen puolestaan: ensin hänen oli pitänyt haudata äitinsä ja nyt hän oli saanut tietää, että hänen veljensä oli muuttunut vampyyriksi.

 

”Eli ne eivät ole sisäänvetäytyvät?” Hanne kysyi. ”Ei niin kuin elokuvissa?”

Elena hönkäisi pöyristyneenä. ”Odota, vihjaatko, että uskot heitä?”

 

Hanna vastasi katseeseen yhtä kummastuneella katseella, joka oli ainakin puoliksi teeskennelty. ”Mitä? Etkö sinä sitten?”

”Hän sanoo, että on vampyyri! Että he molemmat ovat. Vittu vampyyrejä!”

 

“Hän on veljesi! Mitä hän saavuttaisi valehtelemalla sinulle?”

”En tarkoita, että hän valehtelee! Hän on vain diagnosoinut vaivansa väärin.”

Hanne kääntyi puoleeni ja sai minut hätkähtämään. ”Adrian, sinä et ole sanonut mitään.”

”Ööh, niin...”

”Hän vain pelkää, että usutatte lynkkauspartion hänen peräänsä.” Tristan läpsäisi käsivarttani. ”Hei ääliö, sano jotain!”

 

”Minä... joo, kyllä hän puhuu totta. Niin siinä pääpiirteissään kävi”, mutisin ja ääneni kutistui jokaisen sanan myötä.

 

”Ja sinä väität myös olevasi vampyyri”, Hanne tarkisti.

 

”Mhm, joo, olen ollut neljäkymmentä vuotta.”

”Et näytä edes yli kolmikymppiseltä”, Elena huomautti.

 

”Se johtuu siitä, että lakkasit vanhenemasta kun muutuit vampyyriksi, eikö niin?” Hanne järkeili.

 

Elena katsoi naisystäväänsä tutkivasti. “Sinä olet oudon innoissasi tästä.”

 

”Sori. Mutta tämä on iso juttu, Ellie! Tarkoitan siis siinä tapauksessa, että he puhuvat totta.”

 

Tristan nosti leukaansa, silmät vakaina. ”Voin todistaa sen teille. Jos ette halua minun työntävän kättäni ulos, minun täytynee sitten vain imeä hiukan verta.”

”Mitä? Kenen verta aiot imeä?” Elena nauroi. Se kuulosti enemmän hermostuneelta kuin miltään muulta.

 

”Voit näyttää minulla”, Hanne tarjoutui ja oli jo käärimässä hihaansa ylös. Jösses, mitä tuo nainen oikein käytti?

Elena ei ollut samaa mieltä. ”Hän ei todellakaan ime sinun vertasi! En halua, että hän tartuttaa sinuun tuon... mikä tuntematon pöpö hänellä onkaan.”

 

”Te kaksi olette poissa laskuista, joten... minun täytyy imeä hänen vertaan”, Tristan sanoi ja hänen päänsä keinahti suuntaani.

 

Häh? Anteeksi nyt vain!

 

”Mutta jos hän on samanlainen kuin sinä..?”

 

”Sitten minun pöpöni ei voi tarttua häneen.” Tristan katsoi minua pieni omahyväinen hymy huulillaan. ”Eihän siitä ole sinulle mitään haittaa, Adrian?”

 

Siitä voisi olla, jos hän joisi liikaa. ”Et ole koskaan tehnyt sitä”, muistutin häntä. Hän oli juonut vertani, mutta ei omasta aloitteestaan. Hän ei ollut purrut ihoni läpi, hänellä ei ollut edes ollut vampyyrinhampaitaan silloin. Kaulan pureminen oli eri asia kuin veren latkiminen avonaisesta ranteesta. En hinkunut hänen kömpelöiden, hapuilevien haukkaustensa kohteeksi.

 

”Mistä tiedät?”

 

”Sanoit juuri siskollesi, ettet ole tappanut ketään.”

 

Hän naputti poskipäätään sormellaan. ”Mutta jos jätinkin tyypin henkiin?”

Olin lähes varma, ettei hän ollut vielä saalistanut ketään. Hän oli vielä puolustuskannalla mitä tuli ihmisten käyttämiseen ravintona ja ylipäätään koko vampyyriasiaan.

 

”Tristan”, Elena pisti väliin hyvin terävään sävyyn. ”Oletko sinä käynyt jonkun kimppuun?”

En tiennyt, mikä kumman voima tällä naisella oli, mutta oletan, että hän ammensi sen samasta lähteestä kuin siskoni. Tristanin pollea hymy katosi ja hänen varsin mainittavan kokoinen aikuisen miehen kehonsa kutistui pieneksi murjottavaksi pojaksi. ”En ole.”

 

”Miksi sitten vihjailet semmoisia? Sanoinhan, etten voi taata, että pysyn hiljaa, jos olet päättänyt ryhtyä väkivaltaiseksi rikolliseksi.”

 

Hanne avasi suunsa kuin olisi halunnut sanoa jotain, mutta päätti sitten toisin.

 

”Rauhoitu. En ole hyökännyt kenenkään kimppuun.”

Elena pudisti päätään ja tuhahti ärtyneesti.

 

”Mieti nyt vielä. Tämä olisi ensimmäinen kertasi ja voin kertoa ihan omakohtaisesta kokemuksesta, ettei se ole sama asia kuin mehukkaan kanankoiven haukkaaminen”, sanoin Tristanille. Hänellä olisi pitänyt olla kevyt aavistus asiasta, kun muisti hänen reaktionsa pullotettuun vereen. Juominen suoraan suonesta oli askel eteenpäin. Ei, ei askel. Loikkaus.

”Enhän minä pysty vahingoittamaan sinua”, hän vain vastasi.

 

”Se vie herkästi mukanaan. Sinun täytyy luvata, että lopetat ennen kuin niin käy.”

 

Aijaahas, nytkö sinä suostut?

Onko minulla muka vaihtoehtoja?

 

Totta kai on. Voit käskeä hänen haistaa paskan ja hankkia itselleen toisen kaulan pureskeltavaksi.

 

Hän haluaa vakuuttaa perheensä. Sitä paitsi harjoittelu minulla on turvallisempaa kuin napata joku tuntematon yöllä kadulta.

 

Tuossa niin kutsutussa järkeilyssäsi ei ole järjen hiventäkään.

”Pystyn kyllä hillitsemään itseni”, Tristan sanoi. ”Ei ole ongelmia sillä saralla.”

En voinut väittää vastaankaan, en sen jälkeen, mitä olin nähnyt hautajaisissa.

 

”Hoidetaan se nyt vain pois päiväjärjestyksestä”, hän jatkoi ja kallisteli päätään puolelta toiselle, tarkasteli kaulaani kuin arvioidakseen, kumpi puoli oli parempi. Minulle oli helpompaa hyökätä oikealta, koska oli oikeakätinen. Mitä olin hänestä nähnyt, hän oli myös. Hän nykäisi tuolinsa lähemmäs ja laski kätensä olalleni, avasi suunsa mutta ei vielä iskenyt, nojautui lähemmäs mutta vetäytyi taas, kuin olisi hakenut parasta kulmaa hampaidensa sovittamiseksi ihoani vasten. Hänen tuoksunsa kantautui sieraimiini. Partavesi oli laimentunut juuri sen verran, ettei se nujertanut hänen ominaistuoksuaan, sitä maskuliinista ja puoleensavetävää. Hänessä oli myös uusi tuoksu, joka oli ilmaantunut vampyyriksi muuttumisen jälkeen – tumma ja arvoituksellinen, kuin pitkän ja kostean ruohikon läpi puhaltava öinen kesätuuli. Kun hän veti päätään taaksepäin, katseeni laskeutui hetkeksi hänen hampaisiinsa ja pisara hermostusta kerääntyi vatsanpohjaani. Tämä saattaisi mennä oikein sujuvasti tai sitten päättyä uuteen katastrofiin.

 

”Onko sinulla aavistustakaan, kuinka hullulta tämä näyttää?” Elena kommentoi.

 

”Älä nyt, tämähän on kuin vampyyrileffa, jonka näkemisestä meidän ei tarvitse maksaa”, Hanne päästi pienen sydämellisen naurun. Okei, tuossa naisessa oli tosissaan jotain vialla. Oliko hän vain liian syvällä ammattialassaan vai saiko hän jonkinlaista tyydytystä nähdessään mytologisen olennon purevan toista kaulasta?

 

Juuri kun aloin miettiä, pitäisikö minun opastaa Tristania hampaidensa asettelussa, hän nojautui tai oikeammin kaatui minua vasten ja ankkuroitui minuun haukanotteella. Minulle jäi ehkä nanosekunti aikaa rekisteröidä lämmin henkäys ennen kuin hänen kulmahampaansa osuivat ihooni.

 

Helvetti se sattui. Se sattui niin paljon kuin voi olettaa sattuvan, jos kaksi ohutta keihästä lävistää ihon: repivä, tunkeileva, polttava kivun räjähdys. Mutta se korvautui nopeasti tukahduttavalla kuumuudella, joka lähti leviämään puremasta ja kiitämään alas kaulaani ja olkaani, aina rintaani asti ja joka sai minut kihelmöimään joka puolelta. Ja sen jälkeen tuli aalto, jota saattoi kuvailla ainoastaan kiihottavaksi, kun se eteni intensiivisinä sykähdyksinä nivusiini. Nielaisin voihkaisun, kun yksi erityisen voimakas mielihyvän ammus lävisti kehoni.

 

Minulla ei ollut aavistustakaan, että touhu voisi olla näin eroottista. En ollut tiennyt, että vampyyrin purema saattaisi vapauttaa feromoneja, olinhan siihen asti ollut vain toimenpiteen vastakkainen osapuoli. Toki minutkin oli muutettu, mutta minulla ei ollut siitä kummoisia muistikuvia ja muuttaja oli ollut isäni, mistä ei juuri erotiikkaa revitty. Kun Tristan oli viimeksi imenyt vertani, olin ollut kännissä ja stressin kuristama, eikä minulla ollut ollut mahdollisuutta paistatella tunteessa – mikäli sitä edes ilmeni ilman varsinaista puremaa. Kaiken huipuksi hän oli silloin yrittänyt imeä elämän minusta ja nyt hän vain... maisteli. Tosin hän kyllä käytti siihen harvinaisen kauan. Kuulin hörppimiset ja nielaisut, hänen suunsa peittämä alue oli tulessa ja hänen hengityksensä hiveli ihoani kuumina puhalluksina.

 

Housuni kävivät ahtaiksi. Miksipä ei, unelmieni mies, olkoonkin että hän oli kusipää, imeskeli juuri kaulaani. Onneksi istuin edelleen ja pöytä peitti kaiken vyötäröstä alaspäin. Halusin tarttua hänen paitaansa, hauiksiinsa, reisiinsä ja ripustautua häneen. Halusin kääntää hänen päätään niin, että hänen suunsa olisi kaulani sijasta huuliani vasten. Halusin kavuta hajareisin hänen syliinsä ja kiehnätä pullistelevaa etumustani häntä vasten ja vikistä hänen suuhunsa ja...

 

Usvani sisään kuulin Elenan inhon ähkäisyn. ”Luoja, miksi meidän pitää katsoa tällaista?”

 

”Koska Tristanin pitää todistaa jotain, näin ymmärsin”, Hanne tuumasi. ”Minkä luulen hänen jo tehneen. Hei Tristan, eiköhän tämä riitä. Adrian näyttää vähän heikkovointiselta.”

 

Olin hilkulla tarttua häneen, koska halusin pitää hänet ihan juuri siinä paikassa, mutta tiedostin, ettei hutera oloni johtunut pelkästään kiihotuksesta. Tristanilla oli homma hallussa ja hän imaisi vielä kertaalleen (syvään, saanen lisätä) ennen kuin vetäytyi. Hän oli myös pökerryksissä, hengästynyt, silmät puolitangossa mutta pupillit laajentuneina äärimmilleen, iirikset keräsivät nopeasti karmiinin sävyä. Hän nuoli huuliaan kerätäkseen viimeiset pisarat mutta suupielet jäivät silti punaisiksi.

 

”Sepäs näytti... intiimiltä”, Hanne tuumasi.

 

Tristan avasi suunsa kuin olisi halunnut täräyttää kipakan vastakommentin, mutta hän oli vielä tokkurassa. Räpytellen hän katseli ympärilleen kuin olisi vasta nyt tajunnut, että maailma oli värillinen.

 

”Silmäsi muuttuivat punaisiksi”, Elena huomasi.

 

Tristan veti syvään henkeä ja värisi. ”Jep. Se on verenjuomisen valitettava sivuvaikutus.”

”Onko tämä”, Elena pyöräytti sormeaan ilmassa, ”muutos syy siihen, etten ole nähnyt sinun kertaakaan vielä tupakoivan?”

 

”Sehän se. Uusi kehoni ei nähtävästi kestä sitä, joten jouduin lopettamaan.”

 

Elena katsoi häntä merkitsevästi. ”Ei se ole ollenkaan huono juttu.”

”Ei kai sitten. Tarkoitan, että olisin varmaan lopettanut joka tapauksessa, mutta...”

Ööh, hetkinen, haloo? Mikäs perhana tämä keskustelu oli? Meikäläinen vuoti tässä juuri kaulastaan!

 

”Voisiko joku mahdollisesti antaa minulle talouspaperia?” pyysin painaessani kättäni kaulaani vasten.

 

”Ai niin, tosiaan!” Hanne hypähti ylös ja kävi nappaamassa koko rullan. Hän repäisi siitä useamman arkin ja ojensi ne minulle. ”Tarvitsetko apua?”

 

”Ei kiitos, olen ihan ok.” Peitin pureman papereilla ja pohdin, kuinka pahasti Tristan oli tärvellyt paitani. Se oli puhtaanvalkoinen, joten veri ei lähtisi siitä millään ilveellä. Vaikkei se ollutkaan lempipaitani, minun olisi pitänyt pyytää pyyhe kaulani ympärille suojaksi ennen pientä kokeiluamme.

 

Siinä hoivaillessani kaulaani ja veren pikkuhiljaa hyytyessä tajusin, että minua huimasi. Eikä pelkästään huimannut vaan sormeni vapisivat ja lähes ylivoimainen uupumus oli vallannut jäseneni ja mieleni.

 

Voi paska, eihän hän niin paljon ollut juonut? Hän ei ollut imenyt kovaa.

 

Sen täytyi johtua paastoamisesta. Olisin varmasti tuntenut oloni normaaliksi, jos Tristan ei olisi pakottanut minua pidättäytymään verestä usean päivän ajan.

 

”Adrian, oletko kunnossa?” Hanne kysyi. Huolimatta hänen epäilyttävästä kiinnostuksestaan, joka kallistui hivenen jopa fiksaation puolelle, huomasin pikkuhiljaa pitäväni hänestä. Hän oli nähtävästi ainoa, joka piittasi minun tunteistani tai ylipäätään läsnäolostani. Elena oli suurimmaksi osaksi jättänyt minut huomiotta ja Tristanin mielestä olin riesa, jonka saattoi sysätä syrjään sen jälkeen kun kaikki hyöty oli lypsetty.

 

”Minua huimaa vähän. Taidan tarvita verta”, mumisin ja nojasin päätäni käteeni.

 

”Adrian voi huonosti! Tristan, joitko liikaa?”

 

”En juonut”, Tristan sanoi puolustellen. ”Hän pärjää kyllä. Me emme kuole niin helposti.”

 

”Mutta jos hän sanoo, että häntä huimaa...”

”Siinäpä sanokoon. Jätkässä on vähän itkupillin vikaa.”

 

”En minä ole itkupilli! Ja miten sinä voit tietää, että olen kunnossa?” Myrkyllinen pohjavire kiemurteli ääneeni. “Olet ollut vampyyri pari viikkoa! Et tiedä vielä puoliakaan! Etkä tunne minua, vaikka ilmeisesti kuvittelet niin!” Vitut, olin saanut tarpeekseni tästä sirkuksesta. Tristan sai jatkaa sitä niin kauan kuin huvitti, mutta minä en aikonut enää vaarantaa hyvinvointiani. Otin tukea pöydästä ja ponnistauduin huterille jaloilleni. Huone keinui ja tuntui kuin olisin liikkunut unessa. En kuolisi, en todennäköisesti edes menettäisi tajuntaani, mutta minua ärsytti näyttää heikolta muiden edessä. ”Tarvitsen verta. Menen kotiin.”

 

”Ei vielä ole pimeää.”

”Entä sitten? Pääsinhän minä tännekin asti.”
Ja vielä kymmenen minuuttia sitten olin vannonut, etten enää altistaisi itseäni auringonvalolle. Mies saattoi perua sanansa yllättävän nopeasti, kuten näkyi. ”Otan taksin.”

 

Tyydytyksekseni Tristan oli tyrmistynyt ärtyneestä vastauksestani. Kärsivällisyyteni ja hyvä tahtoni olivat käymässä vähiin. Tästä lähtien hän joutaisi itse ottamaan asioista selvää.

 

”Eikö sinulla ole mitään, mitä voisit antaa hänelle?” Hanne kysyi häneltä. Oletin, että Elena oli typertynyt hiljaiseksi, koska ei enää osallistunut keskusteluun.

 

”On minulla vähän markettiverta mutta–”

 

”En juo sitä kuraa.”

 

Kun hoippuroin Hannen tuolin ohi, hän nousi ylös ja seurasi minua pois keittiöstä. ”Sinun pitäisi ainakin sitoa tuo.”

 

”Ei tarvetta. Teen sen kotona. En minä kuiviin vuoda.”

 

Hän vaati saada auttaa minulle takin ylle, ei sanoin vaan yksinkertaisesti levittämällä sen ja pitelemällä paperitukkoa kaulaani vasten, kun kiemurtelin vaatteeseen. Mutisin vaimean kiitoksen ja laskin käteni ovenkahvalle valmiina lähtöön, mutta hän pysäytti minut vielä kerran.

 

”Minä vain...” Hän oli hetken hukassa, mutta kasasi itsensä nopeasti. ”Haluaisin mielelläni pysyä yhteyksissä, jos uskot, että minusta voisi olla sinulle jotain apua. Voisinko ehkä lisätä numeroni puhelimeesi, jotta voit soittaa minulle tarvittaessa?”

 

”Öhm, minulla ei ole puhelinta mukanani.”

 

”Ai, hitsi. No, voit vain googlata nimeni: Hanne Scholtz, eläinlääkäri Freisingin alueella. Löydät numeroni ja sähköpostini klinikan nettisivuilta.”

 

En halunnut selittää hänelle, ettei minulla ollut tietokonetta enkä osannut googlata, joten nyökkäsin vain ja kiitin häntä uudelleen ennen kuin painoin kahvaa ja avasin oven. Tristan ja Elena olivat jääneet keittiöön eivätkä välittäneet tulla tarkistamaan vointiani. Kuulin matalaa muminaa, kun he epäilemättä keskustelivat minusta ja tapojen puutteestani. Mikä ihastuttava perhe, kerta kaikkiaan.

 

Hanne sen sijaan seisoi vielä ovella, kun hissi tuli ja astuin siihen. Hän soi minulle anteeksipyytävän hymyn ja heilautti sormiaan hyvästiksi.

 

”Hei sitten, Adrian.”



Seuraava luku tulossa!

A Bloody Mistake, 8. luku

sunnuntai 7. marraskuuta 2021




 Edellinen luku

1. luku


8. luku

 

Ja kutakuinkin sillä tavalla sain selville, että Tristan saattoi olla erittäin itsepäinen ja erittäin suostutteleva, kun hän halusi jotain.

Mutta luulen, että loppujen lopuksi se oli syyllisyys, joka kiskoi minut ylös sängystä yhdeksältä sunnuntaiaamuna ja ulos kadulle – pukeutuneena kiireestä kantapäähän, typerä sateenvarjo kädessäni, väsyneenä, sekavana, hikoilevana ja äärimmäisen hermostuneena. Nälkäkin kaihersi, koska Tristan oli pakottanut minut paastoamaan, jotta silmissäni ei olisi punaisen häivääkään, mutta tarve tukahtui palamisen pelon alle. Kun odotin, että hän tulisi noutamaan minut, säpsähdin jokaista takkini lievettä heilauttavaa tuulenhenkäystä ja tirkistelin pelokkaana taivasta. Tristan oli ollut oikeassa, oli pilvistä ja sateen haju tuntui ilmassa, mutta sää oli juonikas paskiainen ja kykeni vaihtamaan suuntaa minuuteissa. Sitä paitsi kun oli elänyt pimeydessä melkein neljä vuosikymmentä, jopa synkkä päivä oli liian kirkas. Minulla oli päässäni tummimmat aurinkolasit, jotka olin löytänyt, ja jouduin silti siristelemään linssien takana.

 

Peittävästä vaatetuksesta huolimatta en aikonut seistä auringonvalossa, siihen vedin rajan. Jos se kirottu tulipallo kehtaisi edes kurkistaa pilvien välistä, syöksyisin sisälle ja pysyisin siellä, vähät siitä, mitä Tristan sanoisi.

 

Breena oli nauranut minulle. Nauranut, se ilkeä siskonkuvatus! Eikö hän ollut huolissani minusta, olin kysynyt. Minunhan täytyi altistaa itseni päivänvalolle ja teeskennellä ihmistä surevien hautajaisvieraiden keskellä. Ehei, Breena oli varma, että pärjäisin hyvin. Minulle tekisi vain hyvää käydä ulkona ja sosialisoida muidenkin kuin naapureiden ja lähikaupan kassan kanssa. Hmph, olin kuvitellut, että hän olisi puolellani, mutta hän vaikutti yhtä innokkaalta pääsemään minusta eroon kuin muutkin perheeni jäsenet.

 

Päivän ainoa hyvä puoli oli se, etten ollut törmännyt naapureihin, vaikkakin olin melko varma, että rouva Hoffman kurkisteli juuri asunnostaan verhojen raosta ja pähkäili, mihin olin menossa niin muodollisessa asussa. Muorille ominaista vain oli, että hän piti minua yhtä epäilyttävänä, olin sitten liikkeellä pukeutuneena pukuun tai uimahousuihin.

 

Helpotukseni oli suunnaton, kun melko uuden näköinen valkoinen Toyota kaarsi puoliksi jalkakäytävälle ja pysähtyi eteeni. Avasin oven ja sujahdin sisälle. Syvä huokaus pääsi keuhkoistani, kun minun ja päivänvalon välillä oli este. Vaikkeivät ikkunat kokonaan estä meitä palamasta, ne hidastavat prosessia huomattavasti. Tunsin kuumuuden hohkaavan ulkopuolelta, mutta se oli vaimeampi. Se ei kuitenkaan tarkoittanut, etten kylpisi hiessä hautajaisten jälkeen.

Tristan vilkaisi minua kuskin paikalta. ”Olet ajoissa.”

”Mitä kummaa siinä on? Olen melko täsmällinen, vaikka itse sanonkin.”

”Ajattelin, että ehkä tempaiset Rita Hayworthit.”

”Siis teen mitä?”

”Karkaisit. Tekisit oharit. Etkö ole nähnyt Shawshank Redemptionia?”

Ai niin, se leffa! Olin nähnyt sen, mutta siitä oli kauan enkä muistanut kaikkia yksityiskohtia.

 

”Olen minä. En vain heti hoksannut yhteyttä.”

 

Tristan hymähti ennen kuin painoi kaasua ja ohjasi auton takaisin ajotielle. ”Turvavyö kiinni. En aio ottaa sakkoja vuoksesi.”

 

Nolona kiirehdin kiinnittämään vyön. Olin viimeksi ollut yksityisauton kyydissä 80-luvun alussa eikä niihin aikoihin juuri kukaan käyttänyt turvavöitä. Hitto, kaikissa autoissa ei ollut edes ollut niitä!

 

Ajoimme hiljaisuudessa viitisen minuuttia. Se ei tuntunut kiusalliselta. Se mahdollisti keskittymisen ohikulkeviin maisemiin. Hautajaiset pidettäisiin Friedhof Frohnaussa, johon oli 20 minuutin matka. En ollut koskaan käynyt siellä, mutta Tristanin mukaan hautausmaalla oli paljon puita eikä meillä olisi hätää, vaikka aurinko päättäisikin näyttäytyä. En ollut vakuuttunut, mutta oli myönnettävä, että maailman näkeminen valaistuna oli mukavaa vaihtelua, olkoonkin, että liiallinen kirkkaus sattui silmiin. Kaikki kadut, jotka luulin tuntevani, näyttivät niin erilaisilta, kun valo osui niihin. Ja ihmisiä oli niin paljon, jopa sunnuntaiaamuna.

 

Se toi mieleeni yksityiskohdan, joka minua hirvitti eniten: muut hautajaisvieraat. Paikalla emme olisi vain minä, Tristan ja pappi – tai edes minä, Tristan, pappi, Tristanin sisko ja hänen partnerinsa. Myös ystävät ja sukulaiset osallistuisivat. Tusinoittain ihmissilmiä tuijottamassa minua ja pohtimassa, mitä riivattua oikein tein siellä.


Ikkunaan nojaaminen alkoi tuntua epämukavalta, ja kun valo hipaisi käsivarttani, vedin raajani takaisin ja hivuttauduin lähemmäs keskikonsolia. En pystynyt välttämään kajetta kokonaan, mutta kun Tristan kääntyi oikealle, minun puoleni autosta jäi varjoon, mikä teki ajelusta siedettävämmän.

”Olen edelleen sitä mieltä, että tämä on huono idea”, mutisin. ”Minä oikeasti kiehun. Etkö sinä?” Tristanilla oli samantapainen musta pitkä takki ja mustat puvunhousut. Hän oli sukinut hiuksensa taakse ja tuoksui tuoreelle partavedelle (missä tahansa muussa tilanteessa olisin kuolannut häntä) mutta pystyin näkemään hikihelmiä hänen hiusrajassaan, joten hänen olonsa täytyi olla yhtä epämiellyttävä kuin minun.

 

”Meidän täytyy vain kestää. Toimitus pidetään kappelissa ja hautaamisen jälkeen menemme lähellä olevaan ravintolaan, joten olemme sisätiloissa suurimmaksi osaksi.”

 

”Se on silti vaarallista. Entä jos aurinko tulee näkyviin, kun seisomme haudalla? Sinunhan täytyy kantaa arkkua? Entä jos hihasi valuu alas etkä pysty oikaisemaan sitä? Saat pahoja palovammoja.”

Tristan heitti minuun uuden katseen. Näin puoliksi tuomitsevan, puoliksi huvittuneen pilkkeen hänen aurinkolasiensa läpi. Mitä vittua? ”Sinä taidat olla jonkinmoinen draamakuningatar, etkö olekin?”

 

”Minä olen realisti. Meidän ei kuuluisi olla ulkona tähän aikaan.”

 

”Sori vain, että muu maailma toimii eri aikaan kuin me.” Jälkimietteenä hän lisäsi, ”On hyvä mahdollisuus, että alkaa sataa, joten ei tämän pitäisi olla näin hankalaa koko aikaa.”

 

Toivoin todellakin sitä. Hikoilin niin ylenpalttisesti, että jos sadetta tosiaan saataisiin, heittäisin pois varjoni ja seisoisin kuuron alla kädet levällään kuin mikäkin Jeesus enkä välittäisi rahtuakaan siitä, mitä Tristanin sukulaiset minusta ajattelisivat.

 

”En olisi ikinä uskonut, että otan osaa ihmisen hautajaisiin ja kirkkaassa päivänvalossa kaiken huipuksi.”

 

Tristan päästi ivallisen äännähdyksen. ”Ehkä sinun olisi pitänyt miettiä sitä ennen kuin päätit muuttaa minut vampyyriksi.”

 

Nipistin huuleni yhteen, vajosin syvemmälle takkiini ja tuijotin suljettua hansikaslokeroa. Nämä keskustelut alkoivat käydä hermoilleni. Tristan kantoi valtavaa kaunaa minua kohtaan, ja vaikken voinutkaan syyttää häntä siitä, pohdin, pitäisikö tuttavuus päättää ennen kuin se olisi kunnolla alkanutkaan. Emme selvästikään tulleet toimeen. Tänään saatoin sallia pienen kärttyisyyden, koska oli kyse hänen äitinsä hautajaisista. Hänen oli täytynyt totutella uuteen elämäänsä vampyyrinä ja huolehtia äitinsä hautajaisjärjestelyistä samaan aikaan, joten ei ihmekään, jos hän oli stressaantunut. Mutta tämän jälkeen meidän olisi parempi pitää pientä etäisyyttä.

 

”Miksei siskosi tullut auttamaan järjestelyissä?”

”Hän tarjoutui kyllä, mutta kielsin. En olisi jaksanut katsella, kuinka hän märehtii muodonmuutostani kaiken muun lisäksi. Sitä paitsi hänellä oli paljon töitä. Hän auttoi minua minkä pystyi Freisingista käsin.”


”Mutta äitinne kuoli juuri!” möläytin kovempaa kuin olin aikonut.

 

Sain osakseni tympääntyneen katseen. ”Äiti oli pitkään sairas. Kuten kerroin, se oli odotettavissa.”

 

Tiesin seilaavani vaarallisilla vesillä. Älä sekaannu muiden suruun, älä sekaannu... ”Siitä huolimatta.”

 

”Kun kerrat olet niin kärkäs tuomitsemaan, voit varmaan kysyä Elenalta, miksei hän tullut tänne auttamaan ja miksei hän sure mielestäsi hyväksyttävällä tavalla. Olen varma, että siinä olisi upean ystävyyden alku.”

 

”En tarkoittanut sitä niin”, mutisin. Tristan oli oikeassa: kuka minä olin ohjeistamaan muita, miten heidän kuului surra?

 

Ihan rehellisesti, hän on tosi kärsivällinen sinun kanssasi. Joku toinen olisi jo tempaissut turpaan.

 

”Entä jos siskosi soittaa poliisit?” kysyin toiveenani vaihtaa aihetta.

 

”Ei soita, jos minä kiellän.”

 

”Luottamuksesi siskosi kykyyn käsitellä yliluonnollisia paljastuksia on merkittävä.”

 

Tristan katsahti minuun silmänurkastaan ja naputti sormillaan rattia. ”Etkö sinä sitten luota siskoosi?”

 

”Luotan. Mutta hän onkin ainoa suvustani.”

 

”Oho.”

”Entäs siskosi partneri, se eläinlääkäri? Entäs jos hän sekoaa?”

 

”Hah, et selvästikään tunne Hannea. Hän on viimeinen tyyppi, joka kutsuisi virkapukuiset, jos olisi pieninkin mahdollisuus, että he anastaisivat uuden ja mielenkiintoisen projektin häneltä.”

 

”Mitä, onko hän joku 2000-luvun tohtori Mengele?”

 

Tristan ei heti vastannut, mitä pidin huolestuttavana merkkinä. Sitten hän yskähti ja veti suupielensä virnistyksentapaiseen. ”Hän on vain erittäin helposti innostuva ja omistautunut työlleen. Mutta voisitko olla viittamatta häneen tohtori Mengelenä muiden kuullen?”

 

Äännähdin hölmistyneenä. ”Kuvitteletko, ettei minulla ole lainkaan tapoja? Että alkaisin hölistä jumalauta natseista saksalaisissa hautajaisissa? Olen asunut tässä maassa yli 40 vuotta ja tiedän, mitä täällä saa sanoa ääneen.”

 

”En minä oikeasti kuvitellut niin”, Tristan sanoi sovittelevammin. ”Kunhan varmistin. En tunne sinua niin hyvin eikä minulla ole kokemusta siitä, miten käyttäydyt ihmisten keskellä.”

”Osaan käyttäytyä aivan mallikkaasti.” Luolamiehenäkö hän minua piti? ”Ei minua ladossa kasvatettu, ihan tiedoksi vain.”

 

”Kunhan varmistin”, hän toisti. Aistin hänen olevan hilkulla pyytää anteeksi, mutta hän vetäytyi viime hetkellä. Kuin en ansaitsisi anteeksipyyntöä, vaikka hän olikin selvästi loukannut minua. Mutta sillä tavalla meidän suhteemme taisi toimia.

No jaa, itsehän mainitsin sen Mengelen. Kai me olimme nyt sujut.

 

”Mutta entäs jos siskosi uskookin sinua?” huomautin sitten, koska argumenttini eivät suinkaan olleet vielä lopussa. ”Entäs jos hän kysyy, mikset pelastanut äitiänne, vaikka sinulla oli mahdollisuus.”

 

Tristanilla ei ollut siihen välitöntä comebackiä, mutta näin, että ajatus oli käynyt hänenkin mielessään. Hän nykäisi nenäliinan povitaskustaan ja pyyhki sillä otsansa, minkä jälkeen hän ojensi minulle puhtaan liinan ikään kuin sovinnon merkkinä. Minuun iski äkillinen tarve kikattaa, kun kuvittelin meitä kahta hautajaisissa, seisomassa arkun vieressä ja hikoilemassa kuin maratoonarit säässä, joka oli ihmisille lähes kolea. Purin poskeni sisäpuolta ja muistutin itseäni, että tilanne oli vaarallinen useammalla kuin yhdellä tavalla, ennen kuin mielikuva ehti kasvaa. Pahinta, mitä voi tehdä hautajaisissa, on purskahtaa nauruun, siinäkin tapauksessa, että muut vieraat ymmärtäisivät sen olevan stressireaktio.

 

Sitä mukaa kun lähestyimme hautausmaata, viimeisinkin murunen nauruhaluja valui minusta. Vatsassa kupliva ahdistus teki olon etovaksi ja sai jäseneni nykimään. Vilkaisu Tristaniin kertoi, että hänkin oli hermostunut. Nyt oli viimeinen mahdollisuus kääntyä takaisin, ymmärtää, että se mikä oli kuulostanut mahtavalta idealta kotona, saattaisi tosipaikan tullen muuttua katastrofiksi.

 

Hän pysäytti auton jalkakäytävän viereen, lähelle sisäänkäyntiä, mihin muut ajoneuvot olivat kerääntyneet, ja sammutti moottorin. Suurin osa vieraista ei ollut vielä saapunut, koska lähisukulaisten velvollisuuksiin kuului olla paikalla ensimmäisenä, vaihtaa muutama sana papin kanssa, tarkistaa, että kaikki oli kunnossa, ja odottaa sitten, että muut alkaisivat valua paikalle.

 

Tristan pudotti kätensä ratilta, hengähti ja kuivasi otsansa vielä kerran. ”Ehkä olisi pitänyt pyytää Elenaa tulemaan tapaamaan sinut vasta hautajaisten jälkeen”, hän mutisi enemmän itsekseen kuin minulle.

Voihkaisin. ”Voi luoja, oikeastiko? Nytkö tämä vasta tuli mieleesi?” Olisin voinut olla nyt sängyssäni, turvassa auringolta ja ihmisiltä. “Voin kyllä palata kotiin ja odottaa siellä, että hautajaiset ovat ohi.”

”Ei.”

”Tai voin odottaa autossa.” Se olisi kyllä hemmetin tylsää, mutta silti parempi vaihtoehto kuin Tristanin sukulaisten tapaaminen ja avonaisen haudan partaalla seisominen.

”Ei, meidät on nähty. Sinä tulet mukaan.” Hän tönäisi oven auki ja kapusi ulos.

 

Mitä hän oikein meinasi, miten niin nähty? Skannasin ympäristömme ja paikallistin pienen ryhmän ihmisiä – yksi heistä pappi – seisomassa hautausmaan porttien takana. He juttelivat, mutta heidän vaeltelevista katseistaan pystyin päättelemään, että he olivat kuin olivatkin huomanneet saapumisemme.

Hengähdin syvään pari kertaa ja yritin rauhoittaa pompottelevaa sydäntäni ja joka suuntaan syöksyviä ajatuksiani. Ainakin voisin syyttää Tristania, jos kaikki menisi päin männikköä.

Tajuat kai, ettei tällä tilaisuudella ole mahdollisuuttakaan mennä sujuvasti? Nämä ovat hänen äitinsä hautajaiset, sinä olet kuokkavieras ja näytät aivan liian kummalliselta käydäksesi ihmisestä kirkkaassa päivänvalossa.

Tajuan. Olen mennyttä.

Se sai, vähän yllättäen, sisäisen ääneni sulkemaan tuoteliaan leipäläpensä. Näköjään mokoman saivartelijan pystyi vaientamaan, kun vain oli samaa mieltä sen synkkien spekulaatioiden kanssa.

”Mitä sanon, jos joku kysyy, mistä tunsin äitisi?” mutisin suupielestäni, kun kävelimme kokoontujia kohti.

”Sano vain, että olet kaverini.”

”Mikä oli äitisi nimi?” Arvelin, että minun olisi hyvä tietää edes sen verran.

”Karin.”

 

“Ja mikä on sukunimesi?”

Sillä kertaa Tristan katsoi minua ja hämmennys häivähti kasvoilla, kun hän tajusi, ettei ollut kertonut sitä minulle. No, enpä minäkään ollut kertonut hänelle sukunimeäni, mutta hänen oli täytynyt nähdä se ovessani. ”Se on Becker.”

”Onko se myös siskosi ja äitisi sukunimi?”

”On.”

”Ja tiedät minun sukunimeni, eikö vain?”

”Tiedän.”

”Hyvä on sitten.” Vedin uudelleen henkeä niin, että hartiani kiipesivät korviini ja lysähtivät sitten alas. Se ei rauhoittanut hermojani pätkän vertaa. Saatoin ainoastaan toivoa, että vieraat olisivat niin syventyneitä suruunsa, etteivät kiinnittäisi minuun huomiota.

Lähestyessämme joukkoa tunnistin Elenan ja hänen puolisonsa välittömästi, olivathan he joukon ainoat alle viisikymppiset. Toisella oli lyhyet vaaleat hiukset ja hän oli pukeutunut mustiin housuihin ja pikkutakkiin, toinen oli brunetti, hiukan lyhyempi, lähes identtisessä asussa, hiukset kiedottuna poninhännälle ja taiteilija-nörtti-tyyppiset paksusankaiset lasit nenällään.

 

”Onko tuo siskosi”, kysyin ja nyökkäsin brunettia kohti.

”Elena on tuo vaalea.”

”Ai.” Totta puhuen blondi näytti nuorelta Ellen DeGeneresiltä eikä lainkaan Tristanilta. Kuitenkin, kun pääsimme lähemmäs, totesin, että hänellä oli samanlainen silmien ja suun muoto. Silmien värin olisi voinut määritellä ruskeaksi, mutta se oli niin vaalea, että taittui enemmän kultaiseen.

 

Shokki loisti useamman kuin yhden vieraan kasvoilta, kun heidän silmänsä lankesivat meihin. Elena Becker muodosti huulillaan selkeästi ’Mitä vittua?’ nähdessään veljensä ja melkein, melkein kysyi siitä, mutta Tristan levitti kätensä ja kaappasi siskonsa tiukkaan halaukseen ennen kuin tämä ehti reagoida. Kuulin hänen mutisevan jotain Elenan korvaan, todennäköisesti pyytävän tätä odottamaan, kunnes seremonia olisi ohi. Elenan partneri, eläinlääkäri Hanne, katseli vuoronperään Tristania ja minua. Tarjosin hänelle pientä hymyä, mutta en saanut vastausta.

Elenan jälkeen Hanne joutui Tristanin halaamaksi. Ja sen jälkeen Tristanin täytyi tervehtiä jokaista jo paikalle ehtinyttä vierasta sekä tietenkin pappia. Odotin sivussa enkä ollut koskaan tuntenut kuuluvani vähemmän minnekään. Asiaa ei auttanut, että olin nälkäinen ja haistoin heidän verensä, aistin sen virtaavan heidän suonissaan lämpimänä ja virkistävänä ja houkuttelevana ja...

 

Tristan nyppäisi minut ulos haaveiluistani. ”Tässä on Adrian Winter.”

”De Winter”, korjasin. Heti toisella ajattelemalla tajusin, että minun olisi pitänyt vain pitää suuni kiinni. Mitä väliä, vaikka nimeni olikin väärin? Nyt sain pikku teatterikappaleemme näyttämään vain entistä epäilyttävämmältä.

 

”Niin, de Winter”, Tristan myötäsi naama peruslukemilla. ”Hän on kaverini.”

 

”Hauska tutustua, Adrian.” Elena kätteli minua, mutta hänen silmänsä kertoivat kaiken: ’Tristan, kuka hemmetti on tämä outo häiskä ja miksi toit hänet äidin hautajaisiin?’

 

Tristan piti esittelyt lyhyinä, mutta luonnollisesti jouduin kättelemään jokaikistä. Onneksi olin leikannut ja viilannut kynteni aamulla. Kun vieraat kasautuivat eteeni, Tristan listasi heidän nimiään ja yhteyttään äitiinsä. ”Tässä on tätini Gisela Meier, äidin sisko, ja hänen miehensä Helmut. Sabine Köhler, äidin paras ystävä lukioajoilta, ja hänen miehensä...”

 

Mutisin osanottojani samalla, kun he vuorollaan pahoinpitelivät kättäni. Se Helmut-hemmo varsinkin, mitä hittoa, mikä häntä vaivasi? Miksi ukon täytyi puristaa kättäni kuin se olisi stressipallo? Useimmat katsoivat minua kysyvästi, mutta he tuntuivat unohtavan minut heti, kun esittelyt olivat ohi. Olihan heillä mielessään painavampiakin asioita kuin erikoinen vieras, jonka vainajan poika oli päättänyt raahata mukanaan.

 

Ainoastaan Tristanin sisko morsmaikkuineen pysyi epäluuloisena. Kuten kävi ilmi kappelille kävelyn aikana, Hanne oli heistä kahdesta se uteliaampi. Hänen silmänsä vaelsivat tuon tuostakin suuntaani ja kerran tai kahdesti huomasin hänen tiirailevan Tristanista minuun ja takaisin, kuin hän olisi vertaillut ulkonäköämme.

 

Jep, olin tosiaankin mennyttä.

 

No, jos heillä oli noin hyvät hoksottimet, heidän vakuuttamisensa ei vaatisi Tristanilta paljoakaan ponnisteluja.

 

Kavutessamme kappeliin johtavia portaita muistin, että siitä oli ikuisuus, kun olin edellisen kerran vieraillut uskonnollisessa rakennuksessa. Itse asiassa siitä oli kauemmin kuin 30 vuotta. Tarinoissa vampyyrit ovat epäpyhiä olentoja, joilta on evätty pääsy Herran huoneeseen ja jotka eivät kestä uskonnollisia esineitä ja vielä mitä, mutta nekin ovat pelkästään niitä, tarinoita. Perheeni ei ole koskaan ollut uskonnollinen, minä en ole koskaan ollut uskonnollinen, ja ihan suoraan sanoen suhteeni jumalaan oli ollut viimeinen asia mielessäni muuttumiseni jälkeen. Se ei silti tarkoittanut, ettenkö voisi käydä kirkossa niin halutessani.

 

Koin ainoastaan valtavan helpotuksen aallon ja viileän ilmavirran, kun astuin sisäpuolelle. Riisuin aurinkolasini ja suljin sadevarjoni samalla, kun kävelin keskikäytävää pitkin Tristanin perässä ja silmäilin ympärilleni. Nähtävää ei ollut paljon; kappeli oli moderni ja askeettinen, tummaa puuta ja valkoista kiveä, pelkistettyjä kattokruunuja ja suuri mutta koruton risti alttarilla. Arkku oli myös siellä, korokkeella kynttilöiden ympäröimänä, kukkaseppeleiden peittämänä.

 

”Etkö tuonut kukkia?” kuiskasin Tristanille.

”Ne ovat jo täällä. Hankin niille toimituksen suoraan kirkkoon täksi aamuksi”, hän sihahti takaisin.

Olisiko minunkin pitänyt tuoda kukkia? Olisiko pitänyt tuoda kortti? Kumpikaan ei ollut käynyt mielessäni, mutta nyt kun näin kaikki adressit arkun ympärillä, muistin, että hautajaisetikettiin kuuluivat tuomiset. Mutta ei voinut enää mitään tässä vaiheessa. Toivoin, että seremonia veisi muiden huomion asiasta.

 

Tristan ohjasi minut eturivin penkkiin. Yritin protestoida, koska en halunnut istua hänen siskonsa ja tämän naisystävän arvioivien silmien alla. ”Voisin mennä tuonne taakse. Saisitte vähän yksityisyyttä.”

 

Tristanille ei kelvannut. Hän oli ollut melko poissaoleva sen jälkeen, kun olimme tiimiytyneet hänen perheensä kanssa, mutta ilmeisesti minun valvomiseni oli edelleen hänen tärkeyslistansa kärjessä. ”Ei, sinä istut tähän, mistä näen sinut koko ajan.”

 

Hyökyaallollinen kysyviä ja paheksuvia katseita iski minuun heti, kun olin saanut persaukseni osoitetulle paikalle, siihen pahuksen eturiviin, joka oli varattu yksinomaan lähimmille perheenjäsenille. Nyin huivin kaulastani, jotta viileä ilma pääsi kuivaamaan kaulani nihkeän ihon ja laskin leukani, yritin näyttää epäkiinnostavalta. Tristan ja Elena menivät alttarille vaihtamaan viime hetken sanat papin kanssa, mutta Hanne istui penkille eikä niin kovin kauas minusta.

 

”No, Adrian”, hän aloitti keskustelevaan sävyyn. ”Oletko tuntenut Tristanin kauankin?”

”Öh, tavallaan, me...” Perhana, ei minulla ollut hajuakaan, kuinka hyvin hän oli perillä Tristanin ja Elenan menneisyydestä. Hän saattoi testata minua, yrittää selvittää, olinko huijari vai en. ”Kyllähän niin voisi sanoa”, lopetin lauseeni määrittelemättä aikaa.


”Mutta millainen on suhteenne? Tarkoitan, että oletteko työkavereita vai..?” Äänensävy kertoi, että Hanne oli jo vetänyt omat johtopäätöksensä. Hän tiesi, että jotain oli tekeillä. Hänen katseensa lipui suuhuni, hampaisiini – hän ei yrittänyt edes piilotella sitä. Hänen oli täytynyt huomata myös korvani (niin kuin Tristaninkin), yleensä peitin ne hiuksillani, mutta hautajaisissa edellytettiin siistiä ulkonäköä, joten olin sitonut ne poninhännälle, minkä seurauksena suipot kärjet olivat täysin näkyvillä.

 

Aloin hikoilla uudelleen. Mitä helvettiä minun pitäisi sanoa? Tristan ei ollut valmistellut minua tarpeeksi. Minulla ei ollut mitään käsitystä hänen työtilanteestaan; oliko hän vielä sairauslomalla vai sanoutunut irti. En edes tiennyt, mitä hän teki työkseen. Ääh, miksemme olleet käyttäneet automatkaa siihen, että olisimme opetelleet tuntemaan toisemme – ainaisen riitelyn sijaan? ”Olemme kavereita.”

 

”Jaha, vai niin”, hän sanoi eikä kuulostanut lainkaan vakuuttuneelta. Mutta hän jätti kuulustelun sikseen, koska luojan kiitos Tristan ja Elena olivat saaneet höpinänsä höpistyä papin kanssa ja liittyivät seuraamme penkille, istuivat jopa armollisesti väliimme.


Tunnelma oli hiljainen, harras, raskas. Hanne kysyi, oliko kaikki kunnossa, ja Elena vastasi kyllä, nyt vain odotettaisiin, että loputkin vieraat saapuisivat. Tristan tuijotti pitkään tyhjyyteen, kumartuneena eteenpäin, nojasi käsillään reisiinsä. Mietin, pitäisikö sanoa jotain, mutta tulin siihen tulokseen, että minun olisi parempi pysyä vaitonaisena ja huomaamattomana.

Kun hän taas suoristui, hän vilkaisi suuntaani ja oli kääntämässä päätään pois, mutta jokin nykäisi hänen huomionsa takaisin. Yllätys levisi hänen kasvoilleen.

 

Kohtasin hänen katseensa hämmentyneenä. ”Mitä?” Roikkuiko nenästäni räkävana vai mitä kummaa?

 

”Ei mitään”, hän ravisti päätään ja kääntyi pois.

 

Ei varmasti, ei. En kysellyt enempää, mutta ongin liinan taskustani ja pyyhin nenäni varmuuden vuoksi.

 

”En vain tiennyt, että sinulla on siniset silmät”, Tristan mutisi, kun Hanne alkoi puhua Elenalle eivätkä he kuulleet häntä.


Totta, hän oli nähnyt minut vain, kun olin vastikään juonut verta.

Kohotin leukaani hiukan uhmakkaasti. ”No, minulla on.”


Hän ei vastannut siihen. Loput vieraista olivat alkaneet vaellella sisään ja hänen täytyi nousta ylös tervehtimään. Minäkin nousin ylös, puristin ties kuinka monta kättä ja esittelin itseäni, ahdistuin heidän epäluuloisista ilmeistään. Ihmisten virta tyrehtyi lopulta, kun kaikki löysivät paikkansa, mutta se vei ihan helvetin kauan. Kun istuimme taas paikoillemme, näin Elenan poskilla kyyneleitä ja ajatus, että tässä oli tosiaan kyse heidän äitinsä hautajaisista, iski minuun toden teolla. He olivat menettäneet läheisimmän perheenjäsenensä. En kyennyt kuvittelemaan, miltä heistä tuntui. Mutta miksi Tristan pysyi niin... asiallisena? Oliko se hänen tapansa käsitellä tapahtunutta?

 

Tunsin oloni surkeaksi. Saattaisin vuodattaa muutaman kyyneleen, vaikkei ollut kyse minun äidistäni. Toivoin vain, että olisin voinut paeta, lukittautua vessaan ja odottaa, että toimitus olisi ohi, mutta Tristan ei päästäisi minua. En voinut edes keksiä tarinaa äkillisestä ripulista, koska hänen oli täytynyt jo tähän mennessä huomata, ettei vampyyrien juurikaan tarvinnut käydä vessassa numero kakkosella.

 

Tristan selvitti kurkkuaan ja kääntyi siskonsa puoleen. ”Elena? Voitaisiinko tavata tämän jälkeen? Minun luonani? On yksi juttu, josta minun pitäisi puhua kanssasi.”

Elena taputteli silmänurkkiaan nenäliinalla.
Eikö se voi odottaa?”

”Ei, eipä oikeastaan.”

”Koskeeko se äitiä? Perintöä?
Kyllä se minun mielestäni joutaa odottamaan.”

”Ei, ei mitään sellaista”, Tristanin ääni väreili epäuskoa, että sisko oli edes juljennut vihjaista, että hän olisi niin tahditon. ”Tämä... tämä on tärkeää ja... kiireellistä.”

 

Elena rypisti kulmiaan, silmät pyyhkäisivät minua ja palasivat veljeen. ”Onko sillä jotain tekemistä sen kanssa, että näytät yhtäkkiä todella kummalliselta?”

Jessus, tämä sisko ei totisesti kierrellyt tai kaarrellut.

Eikä niin tehnyt Tristankaan. ”Kyllä, juuri sen.”

”Ihan rehellisesti, Tristan, jos aiot kertoa minulle, että sinulla on jokin vakava sairaus, olen pahoillani, mutta en kykene nyt vastaanottamaan sellaisia uutisia.”

”Ei, olen ihan kunnossa. Tai siis en ole kuolemassa.”

Elena hieroi kasvojaan. ”Voihan nyt helvetin vittu.”

”Hei, Ellie, ehkä meidän pitäisi kuulla, mitä hänellä on sanottavanaan”, Hanne ehdotti ja laski kätensä Elenan olalle. ”Kuulostaa tärkeältä.”

 

”Voitte yöpyä minun luonani, jos haluatte”, Tristan tarjosi. ”Ei tarvitse mennä hotelliin.”

”Me varasimme jo huoneen.”

”Ettekö voi perua sitä?”

”En ole varma. Tavaramme ovat hotellilla, joten meidän pitäisi ainakin käydä hakemassa ne.”

 

Hanne tökkäsi Elenaa kevyesti kyynärpäällään ja hyssähti. ”Se alkaa.”

 

”Puhutaan jälkeenpäin”, Elena sanoi. He vajosivat hiljaisuuteen, aihe jäi raskaana roikkumaan heidän välilleen. Melankolinen klassinen sävel alkoi kaikua korkeassa tilassa ja pappi kohotti kätensä lausuakseen ensimmäisen rukouksen tai mitä papit ikinä tekivätkään hautajaisissa.

Huokaisin, vajosin penkkiini ja yritin varautua kurjuuteen, joka epäilemättä vaani edessäpäin.

 

Seuraava luku