A Bloody Mistake, 5. luku

lauantai 3. huhtikuuta 2021

 


Edellinen luku

1. luku

 

 

5. luku



Tiesin olleeni oikeassa, kun hän 10 minuuttia myöhemmin palasi kasvot tuhkanharmaina ja silmät vetistäen. Hengitys kulki työläästi ja hän yritti pidätellä yskää, joka keräsi juuri voimia hänen keuhkoissaan. Onnistuin nielaisemaan ’Mitä minä sanoin’ -kuitin, mutta hän mulkaisi minua silti ennen kuin lysähti takaisin tuolilleen, rytisti Marlboro-askin ja pudotti sen koruttomasti pöydälle.

 

”Eli kaiken muun paskan lisäksi minun pitää vielä kärsiä nikotiinivieroituksesta, niinkö?”

”Luulen, että kävit sen jo läpi samalla, kun kehosi muuttui.”

Hän kohotti kulmaansa. ”Luulet?”

 

”No, en tiedä varmasti. En itse tupakoinut silloin, kun olin vielä ihminen.”

 

”Et tupakoinut? Mutta sinä olit nuori... mitä, 70-luvulla? Eivätkö kaikki polttaneet silloin?”

 

”Niinhän ne tekivät, mutta minä en. Inhosin aina sitä hajua.” Isäni oli ollut tupakoija, mutta en muistanut, että hänkään olisi käynyt läpi minkäänlaista nikotiinivieroitusta. Toisaalta en ollut nähnyt häntä ensimmäisinä viikkoina muuttumisen jälkeen, hän oli ollut työmatkalla, kun se oli tapahtunut. Palatessaan hän oli jo sopeutunut uuteen elämäänsä ja päättänyt, että halusi perheensä seuraavan häntä pimeyteen. En vieläkään kykene ymmärtämään, miten äiti antoi hänelle anteeksi.

Vilkaisepas pöydän toiselle puolelle ja kysy itseltäsi, miten monella tapaa tämä tilanne eroaa siitä. Vanhempasi olivat olleet naimissa 20 vuotta, kun taas sinä olit tuntenut hemmon neljä tuntia. Tai oikeammin olit tiennyt hänen olemassaolostaan. Et edelleenkään tunne häntä, olet hädin tuskin raapaissut pintaa. Ja siitä huolimatta ajattelit, että olisi loistoidea pilata hänen elämänsä... minkä tähden? Sen ohuen mahdollisuuden, että hän saattaisi tykästyä sinuun tarpeeksi pitääkseen sinulle seuraa?

 

No, mehän keskustelimme likipitäen sivistyneesti, ainakin osan aikaa. Hän ei ollut motannut minua tai potkaissut minua kasseihin toistamiseen tai soittanut virkavallalle. Meillä olisi voinut mennä paljon huonomminkin.


”Tunnetko mitään vieroitusoireita”? kysyin.

 

“Päätä särkee ja olo on väsynyt ja sekava, mutta en tiedä, mikä niihin on syynä.”

 

”Voi olla, että tarvitset vain kunnon ravintoa, ja meidän pitäisi joka tapauksessa olla nukkumassa näihin aikoihin...”

”Nytkö minun täytyy nukkua jossain perkeleen arkussa?”

 

”Ei, sekin on myytti. Minulla on oikein mukava parisänky.” En tarkoittanut huomiotani ehdotukseksi, mutta siltä se kuulosti. Tristan loi minuun katseen kulmiensa alta, suupieli nyki, mutta ei huvituksesta.

 

”Nukummeko me kuin kuolleet? Menemmekö katatoniseen tilaan tai jotain?”

 

Olin hyvilläni, että hän viittasi meihin. Se tarkoitti, että hän oli pikkuhiljaa antamassa periksi, hyväksymässä, että puhuin totta. Kohtalonsa hyväksyminen sen sijaan tulisi vasta paljon, paljon myöhemmin.

 

”Ei, minä ainakin nukun enemmän tai vähemmän normaalisti. En tosin tarkalleen muista, millaista nukkuminen oli ihmisenä, mutta pyörin unissani ja herään häiriöihin – niin kuin heräsin tänään, kun sinä ilmaannuit ovelle.”

 

”Eli monet vampyyreihin perinteisesti liitetyt jutut eivät tosiasiassa pidäkään paikkaansa?”

 

”Eivät.”

”Kiinnostaisi tietää, mitkä ovat totta.”

”No, se verijuttu. Meidän täytyy juoda verta selviytyäksemme. Hmm… toimimme pääosin öisin, kuten olet jo huomannut. Palamme auringonvalossa, mutta ei sillä tavalla kuin se kuvataan populaarikulttuurissa. Emme roihahda soihduiksi, mutta vakavia palovammoja kyllä tulee ja, kuten ihmistenkin tapauksessa, ne voivat olla kohtalokkaita. Mutta me paranemme nopeasti, kunhan pääsemme sisätiloihin turvaan.”

 

”Entäs jos pysyttelee varjossa?”

”Miltä sinusta tuntui äskettäin, kun menit ulos tupakalle?”

Hän kallisti päätään kuin olisi pohtinut asiaa kovasti. ”Se tuntui... kuumalta. Kuin olisi seissyt suuren tulipalon tai kokon vieressä.”

 

”Mutta se oli erilaista kuin suorassa auringonvalossa?”

”Joo, olihan se. Voiko meille tulla palovammoja, jos pysyttelemme varjossa?”

 

”Voi ja tuleekin. Se on vain hitaampaa.”

”Miksi edes kysyin? Voi pojat… mitä muuta?”

”Pysymme tällaisina kuin olemme, lakkaamme vanhenemasta. Olemme likipitäen kuolemattomia.”

 

”Entäs se vaarna sydämen läpi -juttu?”

 

”Se on totta niin kuin on pään irrottaminenkin.”

 

Nämä faktat eivät hetkauttaneet häntä, mutta koska kummallakin tavalla pystyi tappamaan myös ihmisen, siinä mielessä hänen elämänsä ei ollut muuttunut. ”Peilit... okei, se kumottiinkin jo... entäs ristit ja valkosipuli?”

”Myyttejä.”

”Voinko minäkin tehdä jostakusta vampyyrin?”

 

Halusin valehdella, mutta kyllä hän saisi totuuden selville ennemmin tai myöhemmin. ”Voit. Esimerkiksi jos haluat, että tyttökaveristasi tulisi vampyyri, voisit muuttaa hänet.” Olisiko silti mahdollista jättää se tekemättä?

 

Tiedätkö, jos hän päättäisi muuttaa tyttökaverinsa ja elää tämän kanssa loppuiäisyyden, hän ei olisi enää täällä sinun ristinäsi. Voisit jatkaa elämääsi ja etsiä sopivamman kumppanin.

 

Mutta se oli niin sotkuista! En halua kokea sitä uudelleen aivan vähään aikaan.

”Ei se ole oikeastaan niin vakava juttu. Emme ole olleet yhdessä kovin kauan. En tiedä, haluaisinko mennä hänen kanssaan naimisiin tai mitään sellaista.”

 

Toivoin, ettei helpotus paistanut täysin estoitta naamastani. Melkein odotin hänen sanovan, että hän oli harkinnut eroamista ja nyt hänelle tarjoutui täydellinen tilaisuus siihen, mutta luonnollisesti minulla ei voinut käydä niin hyvä tuuri.

 

Se ei silti tee hänestä homoa.

Hemmetti, ihan kuin en tietäisi!

 

”Mitenkäs sitten se juttu, että vampyyrit eivät voi tulla sisään kutsumatta?”

 

”Ei ole totta. Voimme vaikka murtautua asuntoon, jos haluamme.”

 

”Lentäminen? Lepakoksi muuttuminen?” hän nauroi kyynisesti kuin pelkkä ajatus olisi ollut absurdi. Niin kuin se tietysti olikin.

 

”Eivät nekään pidä paikkaansa. Olemme kyllä ihmisiä nopeampia, vahvempia ja ketterämpiä, mutta emme sentään yliluonnollisia. Käytännössä mikä tahansa, mikä kuulostaa fiktiiviseltä, onkin sitä.”

 

”Eikö ikuisesti eläminen ole yliluonnollista?”

 

”Riippuu, miltä kantilta sitä katsoo. Monet vampyyrit kuolevat kyllä lopulta, siinä vain kestää. Tunnen vampyyrejä, jotka ovat vuosisatoja vanhoja, kuten huomautit aiemmin, ja tiedän sellaisiakin, jotka ovat päättäneet elämänsä.”

 

”Voimmeko nääntyä nälkään?”

”En ole ihan varma siitä. Veikkaan, että se veisi tosi kauan ja olisi erittäin kurjaa. Jos vampyyri haluaa tappaa itsensä, on parempiakin tapoja.” Toivon mukaan en antanut hänelle mitään ideoita.

Hän pyyhki kasvojaan ja huokaisi uudelleen. ”Onhan tämä ihan järkyttävää paskaa.”

Se on. Ainakin aluksi. Ajan mittaan helpottaa, ja tiedän henkilöitä, jotka nauttivat vampyyrinä olosta eivätkä muuttuisi takaisin, vaikka se olisi mahdollista. Suurimmaksi osaksi on kysymys omasta asenteesta ja luonteesta, kuten myös kaltaistensa tuesta.

 

”Ei se niin kamalaa ole”, sanoin, mutta en onnistunut kuulostamaan kovin vakuuttavalta. Minun elämäni vampyyrinä oli ollut suhteellisen kökköä tähän asti. ”Voisit ehkä yrittää nähdä asian valoisat puolet? Esimerkiksi ’ainakaan en koskaan kaljuunnu’.”

Hän tuijotti minua ilmeettömästi. ”Suvussani ei ole miestyyppistä kaljuuntumista.”

”Jaa, no, sinulle ei... tule erektiohäiriöitä. Siis siinä tapauksessa, ettei sinulla ole niitä jo nyt, koska sitten en ole–”

 

”Nyt sinä vain kaivat syvempää kuoppaa itsellesi.”

 

Niin tein. Mutta olin väsynyt sekä henkisesti että ruumiillisesti ja ajatukseni harhailivat tuon tuosta sänkyyni, pehmeisiin lakanoihin ja erikoisvalmisteiseen patjaan. Tiesin vain, että jos nyt päästäisin Tristanin menemään, hän ei välttämättä enää palaisi. Hän ei ollut vielä tajunnut, että vaikken ollutkaan välttämätön tuttavuus, hän hyötyisi huomattavasti lähipiiriini kuulumisesta.

 

”On olemassa ihmisiä, jotka pysyisivät mielellään ikuisesti nuorina”, huomautin. ”Tai tarkemmin ilmaistuna on miljoonia ihmisiä, jotka maksaisivat omaisuuden pysyäkseen nuorina.”

”Mutta millä hinnalla? En oikein usko, että he haluaisivat olla tuomittuja elämään vampyyrinä.”

 

”Ei se kaikkia haittaa. Ei se niin mene, että...” ...koko elämäsi muuttuu.

Mutta sehän muuttuisi. Hänen pitäisi luopua ystävistään, sukulaisistaan, työstään, kaikesta. Vampyyriksi muuttuminen oli kuin uusi alku vieraassa kulttuurissa. Ei ollut monia asioita, jotka pystyi tuomaan mukanaan edellisestä elämästään.

 

Hän odotti minun jatkavan, mutta en keksinyt mitään pelastavaa lopetusta ja ennen pitkää hänen huomionsa palasi pöydällä nököttävään lasiin. Hitto, jos hän ei joisi sitä pian, minä kyllä joisin. Tässähän alkoi tulla nälkä.

 

”Oletko missään töissä vai käykö vampyyrinä olo kokopäivätyöstä?”

 

”Silloin tällöin otan vastaan jonkin hanttihomman, mutta yleisesti ottaen en käy töissä. Ei kukaan halua palkata vampyyriä.”

”Mikä pakko siitä on kertoa?”

 

”Ei olekaan, mutta useimmat työhaastattelut ovat päiväsaikaan. Olisi epäilyttävää pyytää haastattelua auringonlaskun jälkeen. Lisäksi ulkonäköni saa jotkut ihmiset epäluuloisiksi. He aistivat, että minussa on jotain outoa, vaikkeivät pystykään tarkkaan määrittelemään mitä.”

 

Hän hymähti ymmärtämisen merkiksi, mutta veti saman tien uuden epämiellyttävän johtopäätöksen. ”Mistä sitten saat rahaa? Ryöstätkö ihmiset, joiden kimppuun hyökkäät?”

”No, eivät he varsinaisesti enää tarvitse rahojaan...”

 

”Ei jumalauta sentään! Käyt ihmisten päälle, imet heidät kuivuun ja varastat vielä heidän rahansa kaiken muun lisäksi. Entä jos heillä on perhe? Lapsia? Entä jos ne ovat perheen viimeiset rahat eivätkä he pysty maksamaan laskujaan vain, koska sinä et voi hankkia itsellesi kunniallista työpaikkaa?!”

 

Kirosin mielessäni. Hetken ajan keskustelu oli edennyt lähestulkoon mukavasti, mutta yksi väärin valittu sana sai vieraani kimmastumaan ja korottamaan ääntään. Se sai minut pohtimaan... entä jos hänen purkauksensa eivät johtuneet vain tilanteestamme? Entä jos hän yksinkertaisesti oli kusipää?

 

”Hei, mitä varten luulet vakuutuksien olevan olemassa?” järkeilin. ”Sitä paitsi näyttää vähemmän epäilyttävältä, jos uhri on myös ryöstetty pelkän tappamisen sijaan.”

 

”Ei kyllä kuulosta yhtään paremmalta!”

 

”Ehkä ei, mutta se on totuus. Minunkin täytyy syödä. Minun täytyy selviytyä!” Sinusta tulee samanlainen vain muutaman lyhyen viikon sisällä, halusit sitä tai et.

 

Kenties hän näki, että voisimme kiistellä maailman tappiin asti enkä silti muuttaisi mieltäni, joten hän jätti aiheen. Tai valitsi kiertotien – ei minulla ollut hajua hänen motiiveistaan. ”Onko sinulla perhettä?”

”On.”

”Ovatko kaikki perheenjäsenesi vampyyrejä?”

 

”Ovat.

Hänen suupielensä venyi tietävään virneeseen. ”Niinpä tietenkin. Mikset ole heidän kanssaan?”

”Se on... pitkä tarina.”

”Asuvatko he Hollannissa?”

”Eivät vaan täällä Saksassa myös, mutta eivät Berliinissä.”

 

”Oletan, ettei sinulla ole partneria?”

”Ei ole.”

 

Tristan ei sanonut mitään, mutta jälleen kerran hänen ilmeensä puhui lujempaa kuin sanat. Hän aavisti, mitä olin ajatellut päättäessäni tehdä hänestä vampyyrin, mikä ei nostanut osakkeitani hänen silmissään, mutta eipä oikeastaan mikään ollut tähän mennessä. Ehkä hän tuumaili, ettei minun syyttämiseni muuttaisi tilannetta, mikä oli tietysti totta. Hän käytti hetken kerätäkseen itsehillintänsä, puristeli sormiaan nyrkkiin (ja havaitsi, että hänen kyntensä olivat terävät, kun ne kaivautuivat kämmenten lihaan – se oli totta puhuen hiukan huvittavaa) ja hengitti hitaasti sisään ja ulos.

 

Sitten, ilman minkäänlaista varoitusta, hän tempaisi lasin pöydältä, vei sen huulilleen, kallisti päätään ja kulautti veren alas yhdellä vikkelällä liikkeellä.

 

Pidätin henkeäni ja niin pidätti hänkin, kenties peläten, että maku laukaisisi jälleen uuden oksentamiskohtauksen. Tuijotimme toisiamme. Hän näytti hölmistyneeltä, kuin hänellä olisi vaikeuksia uskoa, mitä hän oli juuri tehnyt, ja minä puolestani taisin näyttää pelästyneeltä – mihin ei ollut syytä, koska tämä oli askel oikeaan suuntaan. Hän vain pääsi yllättämään.

 

Hitaasti hänen suunsa alkoi liikkua, kieli kurottautui lipomaan huulia. Ymmärrys iski luotijunan voimalla, räväytti hänen silmänsä selälleen ja jätti suun roikkumaan avonaisena.

 

”No johan nyt on.”

 

Olisin voinut olla paskiainen ja heittää sarkastisen huomion, mutta pidin kieleni kurissa. Tyydyin seuraamaan, kun hän tarkasteli lasia, näki pari pisaraa pohjalla ja kallisti lasia pyydystäkseen ne kielellään. Kuulin, kuinka hänen pulssinsa kiihtyi, kun sydän riehaantui tajutessaan, että sopivaa ravintoa oli tarjolla, ja alkoi jyskyttää nopeammin. Punainen harso levisi hänen poskilleen ja silmiinsä, värjäsi pähkinänruskean terrakotaksi. Ilmiö kävi epätavallisen nopeasti, luultavasti siksi, että tämä oli ensimmäinen kerta, kun hän joi verta muuttumisensa jälkeen. Hänen kehonsa oli huutanut sitä, huusi edelleen. Ensimmäisen suullisen oli täytynyt tuntua samalta kuin sokerihumahduksen ihmiselle, joka ei ollut syönyt sokeria pitkään aikaan, eikä hän ollut edes juonut suonesta.

 

Hänen reaktionsa oli häkellyttävän viehättävä ja melkein rikkoi tyynen ulkokuoreni. Vampyyri on aina kaikkein puoleensavetävimmillään juuri hetkeä ennen tai jälkeen verenjuonnin. Verellä on outo mutta voimakas nuorentava vaikutus.

 

Vetääkseni huomioni muualle nousin ylös ja menin jääkaapille hakemaan pullon. Tristan ei kysynyt, voisiko saada lisää, mutta ei kieltäytynytkään, kun täytin lasin. Kaadoin itsellenikin ennen kuin istuin taas alas.

 

Hän yritti pidätellä itseään ja ainoastaan siemailla juomaansa, mutta nääntynyt elimistö vaati lisää ravintoa ja hän päätyi tyhjentämään lasin kahdella pitkällä kulauksella. En vieläkään sanonut mitään työntäessäni pullon pöydän yli. Hän tarttui siihen ja sysäsi lasin syrjään. Sentään hän muisti käytöstavat ja kysyi lupaani, vaikka tekikin sen katseellaan. Nyökkäsin lyhyesti.

 

Häneltä vei vain joitain sekunteja tyhjentää pullo. Siinä ei ollut ollut paljoa jäljellä, ehkä kolmasosa, mutta se riitti parantamaan hänen olonsa, leikkaamaan nälästä terävimmän kärjen. Hän palautti pullon pöydälle kopsahduksen saattelemana ja pyyhki suunsa kämmenselkäänsä.

 

”Kuka tämä oli?” Hän naputti pullon kylkeä.

 

”Häh?”

”Kenen verta tämä oli?” Hienoinen epäröintini sai hänet pudistamaan päätään. ”Älä sittenkään kerro. Parempi etten tiedä.”

 

”Auttaisiko asiaa, jos kertoisin, että se on peräisin rikollisesta?”

”Eipä oikeastaan. Se oli silti ihminen.”

 

”Voi edelleen olla. En sanonut, että tyyppi on kuollut.”

 

Hän kohotti tyhjää lasia ja heilutteli sitä. ”Tätäkö tämä nyt sitten on? Tähänkö minun on tyytyminen koko loppuikuisuuden?”

Näytit äsken nauttivan siitä suuresti.

”Jos tarkoitat verta niin kyllä, mutta makuja on erilaisia. Ihmiset ovat erilaisia ja maistuvat eriltä.”

”Miltä minä maistuin?”

 

”Ööh…” Kuumuus hiippaili kasvoilleni. “Vahvalta, maskuliiniselta, terveeltä.”

Hän kohotti kulmaansa. Mutta hei, mitä minun olisi pitänyt sanoa? ’Maistuit tupakantumpeilta ja väljähtäneeltä kaljalta’?

Kärkäs kommentti oli ehkä tulossa, mutta samassa hänen puhelimensa heräsi eloon. Soittoääni ei ollut kova mutta säpsähdin silti vähän. Pitkäksi venähtäneen tiukkasävyisen keskustelun jännitys kiristi hermojani. Tristan kahmaisi luurin pöydältä ja hänen ilmeensä kivettyi.

 

”Onko se töistäsi?” kysyin.

”Ei, ilmoitin olevani sairas... se on äitini.”

O-ou, tästä voisi tulla ongelmia.

 

”Sori, täytyy vastata.” Hän nousi ylös ja lähti keittiöstä. Toivoin, ettei hän menisi makuuhuoneeseeni, missä hän näkisi petaamattoman sänkyni. Ei, äänestä päätellen hän oli palannut eteiseen. En halunnut kuunnella yksityistä puhelua, mutta vampyyrin on aika vaikea kääntää kuulonsa pois päältä. Yritin keskittyä johonkin muuhun kuten oman puhelimeni tarkistamiseen (ei viestejä eikä puheluja, missä ei ollut mitään poikkeavaa) ja edellisen päivän lehden pääotsikoihin. Kuulin silti Tristanin puheen ja sain sen käsityksen, että hänen äitinsä halusi hänen menevän jonnekin, mitä hän ei luonnollisestikaan voinut tehdä. Tämänkaltaisissa tilanteissa oli eduksi, että koko perhe koostui vampyyreistä.

 

Kun hän palasi, kasvoilta pystyi lukemaan ristiriitaa. Hän hengähti syvään ja lysähti takaisin tuolille. Aurinkolasit tarttuivat sormiin, kun hän suki hiuksiaan taaksepäin, ja hän laski lasit pöydälle.

 

”Jokin hätänä?”

”Joo, minun täytyy mennä katsomaan äitiä.”

 

”Etkö voinut sanoa hänelle olevasi sairas?”

 

”Sanoinkin, mutta juttu on aika monimutkainen. Äiti... ei voi kovin hyvin.”

”Ai”, mutisin. Jälleen yksityiskohta, jota en ollut ottanut huomioon. ”Olen pahoillani.”

Hän heilautti kättään. ”Täytyy lähteä sinne huolimatta auringosta ja tästä vampyyripaskasta.”

 

”Eikö äitisi voi odottaa?”

”Ei”, hän tokaisi. ”Hän tarvitsee minua. Minun täytyy mennä.”

”Mutta mitä luulet hänen sanovan, kun ulkonäkösi on yhtäkkiä muuttunut?”

 

”Täytyy vain toivoa, ettei hän huomaa.”

 

”Miten hän ei muka huomaisi muutosta omassa pojassaan?”

”Okei, kuulehan Adrian, en aikonut sanoa tätä, koska en halunnut kuulostaa täydelliseltä mulkvistilta ja tämä on joka tapauksessa yksityisasia, mutta äidilläni on neljännen asteen keuhkosyöpä. Kuolemaan johtava. Hän on hädin tuskin enää tolkuissaan. Joten kun sairaalasta soitetaan, minun pitää mennä sinne huolimatta siitä, olenko sattunut muuttumaan vampyyriksi vai taistelenko juuri keskellä zombiapokalypsiä.”

 

Ja niin arsenaali jääpuikkoja putosi sisään paitani kauluksesta.

 

Voi saatana.


Adrian, mitä onnetonta sinä olet mennyt tekemään?

 

Miksen ollut konsultoinut Breenaa ennen kuin päätin muuttaa jonkun vampyyriksi? Miksen ollut puhunut hänelle yksinäisyydestäni? Olin toiminut hetken mielijohteesta ja maksoin nyt hintaa siitä, puhumattakaan hinnasta, joka Tristanin täytyi maksaa.

 

”Sinä voisit pelastaa hänet.” Ääneni tuli ulos hyvin pienenä ja epäröivänä. ”Voisit muuttaa hänet vampyyriksi. Hän paranisi.”

”Tiedän. Se kävi mielessäni. Mutta juttu ei ole niin yksinkertainen. En tiedä, haluaako hän sellaista elämää.” Hän veti syvään henkeä ennen kuin nappasi aurinkolasinsa ja työnsi ne nenälleen. ”Velvollisuus kutsuu.”

 

”Tuletko vielä takaisin?”

”En tiedä. Minun pitää miettiä tätä yksikseni.”

 

”Kunhan tiedät, että minä voisin... auttaa sinua sopeutumaan ja sellaista.”

 

Hän murahti, nousi taas ylös ja käänsi minulle selkänsä. Seurasin häntä eteiseen. Kun hän otti sateenvarjonsa ja avasi oven, mumisin hänelle vielä yhden anteeksipyynnön tietoisena siitä, että se saattaisi vain ärsyttää häntä lisää. Mutta se oli kaikki, mitä pystyin nyt tarjoamaan.

”Mieti, mitä sanoin.”

 

Hän kohautti olkiaan ennen kuin astui käytävän puolelle ja sulki oven perässään. Ei läimäissyt tällä kertaa, mutta se tuntui yhtä pahalta kuin aikaisemmin – jollei pahemmalta.


Sillä kellonlyömällä, kun jäin yksin, huomasin käsieni tärisevän. Uni oli kaikonnut silmistäni, tunsin niiden pullistelevan ja kuivuvan, kun unohdin räpytellä. Polveni notkahtivat, horjahdin seinää vasten ja luisuin alas lattialle samalla, kun pitelin päätäni ja uikutin kuin potkittu koiranpentu.

 

Olin mokannut perusteellisesti.

Yksikään vampyyri vampyyrien tuhatvuotisessa historiassa ei ollut koskaan mokannut näin pahasti. Painin ihan omassa sarjassani. Minun pitäisi todellakin mennä ulos makaamaan aurinkoon ja tuntea, kuinka ihoni palaisi rakkuloille ja vereni kiehuisi. Sama kaataa vielä alkoholia päälle prosessin nopeuttamiseksi. Aiheutin vain hankaluuksia muille.

 

Kun olin maannut eteisessä ja surkutellut oloani tunnilta tuntuvan ajan, taittelin jalat hitaasti alleni ja könysin pystyyn ottaen tukea hattutelineestä. Ruuvit kitisivät ja laastia tipahteli niiden rei’istä merkiksi siitä, ettei hökötystä ollut tarkoitettu niin painavalle kuormalle. Päästin irti ja rahjustin keittiöön.

 

Tämä vaati toista hätäpuhelua Breenalle.


6. luku tulossa pian!

A Bloody Mistake, 4. luku

tiistai 16. maaliskuuta 2021

 


Edellinen luku

1. luku

 

 

4. luku

 

 

Jokin repäisi minut hereille unimaailmasta.

 

Värähdin ja räpyttelin silmiäni, kun taistelin pysyäkseni valveilla niin kauan, että heräämiseni syy selviäisi. Paljonko kello oli? Oliko edelleen päivä vai oliko pimeys jo laskeutunut? Missä edes olin? Ja miksi hitossa olin niin sekava?

 

Löysin itseni turvallisesti sängystäni, jos kohta näytti siltä, että minulla oli ollut vilkas uniseikkailu. Peitto roikkui sängyn reunan yli ja peitti vain keskivartaloni, tyyny oli viskattu lattialle. Tiirasin ikkunan suuntaan ja näin kultaisen hehkun kumottavan paksujen pimennysverhojen takaa. Vaikutti olevan sarastuksen ja aamupäivän välimaasto, koska säteet hohtivat yhä niin matalina ja polttavina. Eräs asuntoni epäkäytännöllisistä ominaisuuksista oli se, että makuuhuoneen ikkuna antoi itään päin. Typerä kämppä oli vielä niin pieni, ettei huoneen vaihtamisen mahdollisuus tullut kysymykseen, enkä katsonut keittiössä nukkumista arvolleni sopivaksi. Ehkä pitäisi vain etsiä uusi asunto – sellainen, jossa oli parempi pohjaratkaisu mutta josta nuuskivat naapurit puuttuisivat. Nyt kun virkavalta saattaisi milloin tahansa kopistella oveni taakse, minulla oli entistä pakottavampi syy miettiä tukikohdan vaihtoa.


Ovikellon pirinä sai minut hätkähtämään.

 

Ainoastaan rouva Hoffmanilla oli tapana ilmestyä ovelleni kutsumatta, mutta sekin tapahtui vain kerran puolessa vuodessa. Yleensä hän tyytyi jättämään kipakoita viestejä postiluukkuun, vaanimaan ovensa takana, kuuntelemaan porraskäytävästä kantautuvia ääniä ja heilauttamaan oven auki juuri, kun pahaa-aavistamaton uhri käveli hänen asuntonsa ohi.

 

Puristin peittoa rintaani vasten kuin lapsi ja hämmästelin, mitä perhanaa oli tekeillä, samalla kun yritin karistaa pöpperöisyyttä aivoistani.

 

Siellä saattoi olla yövieraani.

 

Yhtä hyvin siellä saattoi olla rouva Hoffman. Tai poliisi.

 

Sydämeni jyskäsi kylkiluihin, kun pähkäilin, pitäisikö minun nousta ja mennä katsomaan. En ollut varma, mitä kolmesta mahdollisesta vaihtoehdosta toivoin. Herra Kuumakomistuksen oli kyllä palattava jossain vaiheessa, mutta en ollut vielä, vastaheränneenä, valmis kohtaamaan häntä. Todennäköisesti se ei ollut hän. Hänen oli täytynyt jo muuttua kokonaan, joten hänellä ei ollut mitään mahdollisuutta kävellä ulkona kirkkaassa päivänvalossa.

 

Vajosin takaisin sänkyyn, vedin peiton leukaani ja suunnittelin nukahtavani uudelleen. Ei huvittanut avata ovea kenellekään muulle.

 

Pitkä, läpitunkeva, Tiedän-että-olet-siellä-joten-avaapa-vittu-ovi -kilinä kiiri asunnon läpi ja sai minut säpsähtämään toistamiseen.

 

Pakko kai mennä katsomaan ennen kuin minulle selviäisi ensikäden kautta, oliko vampyyrien mahdollista kuolla sydänkohtaukseen. Tai voisin ainakin tutkia, pystyisikö tuon riivatun ovikellon mykistämään.

 

Kurotin sängyn reunan yli ja haroin vaatteeni lattialta. Vetäessäni paitaa pääni yli kuulin uuden vaativan rinkutuksen. Alkoi jo nyppiä. Jos siellä oli rouva Hoffman, hän saisi kyllä kuulla, mitä mieltä olin naapureista, jotka tulivat häiritsemään rankasta työvuorosta palanneiden yötyöläisten lepoa. Löysin oleskeluhousuni ja vedin ne jalkaani välittämättä, näytinkö edustuskelpoiselta vai en. Häiritsijän kuului nähdä, mitä osaa 24-tuntisesta kellosta elin, ja tuntea syyllisyyttä herättämisestäni.

 

Mutta kun rahjustin ovelle ja kurkistin ovisilmästä, kiukkuni liukeni ilmaan.

 

Tummanruskeat hiukset ja laittoman komeat piirteet, joita nenällä nököttävät suuret aurinkolasit eivät kyenneet peittämään.

 

Gaah, se oli hän!

 

Pieni ilonkipinä purskahti rinnassani, mutta se korvautui nopeasti pahoinvoinnin ja ahdistuksen aallolla.

 

Herra Kuumakomistus oli palannut, ja minä näytin siltä kuin olisin karannut 90-luvun kuntosaliesitteen sivulta. Ja koska olin skipannut pari vaihetta hiustenhoitorutiinissani, kuontaloni oli söheröinen takkukasa ja sen oikominen veisi ainakin puoli tuntia. Mutta ei auttanut, ei ollut aikaa vaihtaa vaatteita tai kesyttää hiuksiani, hän saattaisi häipyä, jos en avaisi pian. Paska, paska!

 

Käänsin avainta ja avasin oven. En ehtinyt vetää naamalleni rentoa ilmettä tai edes tervehtiä häntä, koska heti oven poistuttua tieltä hän harppasi sisään ja tuuppasi minut syrjään olkapäällään. Hänellä oli käsiensä peittona hanskat ja hän kantoi suljettua sateenvarjoa. Kaulan molemmin puolin oli teipattu paksut siteet.

 

Minulla ei ollut aavistustakaan, mitä sanoa hänelle. 'Hei, tervetuloa takaisin' kuulosti liian sarkastiselta. Ei hän kyllä näyttänyt kaipaavankaan tervehdyksiä. Kun nojauduin lähemmäs ovea, tavoitin hänen tuoksunsa, joka oli muuttunut entisestään. Haistoin edelleen hänen alkuperäisen maskuliinisen tuoksunsa, mutta viimeinen pisara ihmisyyttä oli karissut hänestä. Hän tuoksui kaltaiseltani.

 

”Sinä”, hän aloitti ja työnsi aurinkolasinsa ylös otsalleen, ”olet minulle velkaa selityksen.”

 

Jaa, no, olin kyllä jo selittänyt hänelle, mutta... mitä hän edes halusi minun selittävän? Sen, miksei hän voinut kävellä enää ulkona auringossa? Miksei hän kyennyt syömään lempikiinalaistaan? Vai sen, miksi hänellä oli jano, jota ämpärillinenkään vettä ei kyennyt sammuttamaan?

 

Olisin tarjonnut hänelle lasin verta välittömästi, mutta hän ei tainnut olla valmis siihen. Joka tapauksessa heilautin kättäni keittiön suuntaan. ”Haluatko tulla istumaan?”

”Haluan motata sinua turpaan, mutta siitä ei taida olla mitään apua.” Kun hän puhui, näin pitkät kulmahampaat hänen suussaan. Hän ei ollut vielä tottunut hampaistonsa muutoksiin ja artikulointia häiritsi lievä lispaus. Turhauksissaan hän avasi suutaan isommalle kuin oli tarpeen. Tahaton väristys hyrisi alas selkäpiitäni, kun kuvittelin, miltä nuo terävät kärjet olisivat tuntuneet ihoani vasten.

 

Tajuatko, kuinka kieroutunutta tuo on? Hänen elämänsä on myllätty täysin ylösalaisin ja sinä mietit tuollaisia. Ehkä sinun pitäisi osoittaa vähän myötätuntoa?

Suu kiinni, ihminen minä vain olen! Tai siis vampyyri.

 

Siinä, että muuttui vampyyriksi nuorella iällä oli huonot puolensa ­– jos asian halusi nähdä niin – koska vanheneminen pysähtyi siihen. Minä olin jumissa nuoren miehen kehossa, ja minulla oli siihen liittyviä tarpeita. Olisi toki voinut olla huonomminkin. En kadehtinut veljiäni. Etenkin Dain kirosi todennäköisesti kohtaloaan täältä ikuisuuteen. Tai sitten ei. Hän ei vaikuttanut erityisen seksuaaliselta persoonalta. Häntä kiinnosti enemmän muille vittuilu kuin heidän houkuttelemisensa punkkaan.

 

Yyh, ehkä kannatti jättää veljeni seksuaalisuuden pohtiminen parempaan hetkeen. Vieraani oli juuri uhannut rikkoa kasvojeni luita enkä ollut vielä vastannut hänelle.

 

”Öh, joo, en usko, että minun mottaamiseni auttaisi kumpaakaan meistä...”

”Luultavasti se silti tekisi oloni paremmaksi”, hän huomautti kuin olisi kuitenkin harkinnut asiaa.

 

”Mennään nyt vain keittiöön”, kehotin. En ollut välittänyt sytyttää valoja, joten asunto oli melko hämärä vain satunnaisten auringonsäteiden murtautuessa verhojen lomasta. Olin varma, että vieraani näki yhtä hyvin kuin minäkin.

 

Hän riisui takkinsa (se oli eri kuin minun sotkemani) ja ripusti sen naulakkoon, mikä oletettavasti tarkoitti, että hän aikoi viipyä jonkin aikaa. Otin sen hyvänä merkkinä, vaikka tiesin, että ajelusta olisi tulossa kuoppaisa. Hänen olemuksensa säteili niin selvästi tukahdutettua kiukkua ja turhautumista, että hänen täytyi vastustaa kaikin voimin halua pamauttaa nyrkkinsä naamaani. Minua epäilytti kääntää selkäni hänelle, mutta koska takaperin käveleminen olisi näyttänyt paitsi typerältä myös provosoivalta, pyörähdin kannoillani ja astelin keittiöön. Hän seurasi, mutta piti minuun reilun metrin välimatkan.

 

Keittiössä oli niin pimeää, että huolimatta hyvästä hämäränäöstämme naksautin tiskipöydän valon päälle. Istuimme samoille tuoleille kuin aiemmin, minä ikkunan viereen ja hän oven puolelle. Huomasin väänteleväni sormiani ja pohtivani, miten aloittaisin. 'Mitäs minä sanoin', oli täysin poissa laskuista.

Onnekseni vieraani oli päättänyt keskustelunaiheemme valmiiksi. ”Onko sinulla aavistustakaan, mitä tapahtui, kun yritin lähteä töihin tänä aamuna?”

 

”On minulla aavistus, aika hyväkin itse asiassa.”

 

Hän sivuutti kommenttini, riisui hanskansa ja tyrkkäsi oikean kätensä suoraan nenäni alle. ”Näetkö tämän?”

Tiesin jo, mitä näkisin. Kirkuvanpunainen iho, rakkuloilla kuorrutettu kämmenselkä ja ranne. Alue oli pienempi kuin olin pelännyt, joten hänellä oli täytynyt olla pitkät hihat suojanaan. Vammat olivat jo paranemassa. Tunnin tai kahden päästä iho olisi ehtinyt kesimisen ja kutiamisen vaiheeseen, huomenna se olisi lähes parantunut. Panin myös merkille hänen kyntensä, niiden terävyyden ja tummat kärjet. Leikkasin omani, jos tiesin joutuvani sosialisoimaan ihmisten kanssa, mutta ne kasvoivat takaisin parissa päivässä.

 

”Näen kyllä. Sen pitäisi parantua nopeasti, kunhan vain vältät aurinkoa.” Melko harkitsematonta häneltä lähteä ulos moisen reaktion jälkeen, olkoonkin, että hän oli pukeutunut peittävästi ja ottanut suojakseen sateenvarjon ja aurinkolasit.

 

”Se ei nyt ole pointtini”, hän näpäytti ääni pinnistellyn kireänä ja katse läpitunkevana. Punerrus oli hävinnyt iiriksistä, mutta silmiin oli ilmestynyt terävä kimallus, jota niissä ei ollut aiemmin ollut. ”Pointti on se, miksi tämä tapahtui! Huvittaisiko selittää uudelleen, herra Cullen?”

 

”Yksinkertaista. Et pysty enää oleskelemaan auringonvalossa.”

 

Tällä kertaa hän ei kiistänyt väitettäni. Sen sijaan hän katsoi tarkemmin suttuista ulkomuotoani, kuin olisi nähnyt minut ensimmäistä kertaa. ”Olitko nukkumassa?” Hänen yllättyneestä sävystään päätellen ihmiset eivät yleensä olleet sängyssä tähän aikaan maanantaista. Vai oliko nyt jo tiistai? Viime päivät olivat menneet melkoisessa sumussa. Vilkaisin olkani yli seinäkelloa. Puoli kymmenen. Ehkä jonkun parhaimmassa työiässä olevan mielestä oli outoa kölliä lakanoissa vielä aamupäivällä.

 

”Olin.”

”Mihin aikaan yleensä nouset?”

 

Miksi? Että voisit tulla takaisin sitten? Vähän liian myöhäistä ryhtyä kohteliaaksi nyt.

 

”Seitsemän maissa.” Hänen ilmeensä henki hämmennystä, joten lisäsin, ”Illalla. Tiedäthän? Kun tulee pimeää.”

 

”Sinä siis..?” Hän vaikeni, kenties epävarmana siitä, mitä aikoi kysyä, ja palasi varsinaiseen aiheeseemme. ”Mitä helvettiä on tekeillä? Ihoni paloi rakkuloille välittömästi astuessani ulos ovesta, ja minulla on hyvä veikkaus, että sinulla on jotain tekemistä asian kanssa.”

”Tiedät kyllä, että on.”

 

”Eli sinun selityksesi on, että olet vampyyri?” hän töksäytti.

 

”Eikö sen pitäisi olla jo sinullekin ilmiselvää?” nyökkäsin hänen suuntaansa. Ei sitä joka päivä kasvattanut kärjekkäitä korvia, pitkiä, teräviä kulmahampaita tai muuttunut vakavasti allergiseksi auringolle. ”Oletko kokeillut syödä mitään?”

 

”Kokeilin minä”, hän myönsi. ”Paahtoleipää, kinkkua ja juustoa. Ja tavanomainen aamukahvini.”

 

”Entä mitä tapahtui?”

 

Hän silmäili minua varuillaan, ei pitänyt rooliemme äkillisestä vaihtumisesta. Minä olin yhtäkkiä kuulustelija, vaikka hän oli tullut paikalle saattaakseen minut vastuuseen rötöksistäni. ”Taidat tietää vastauksen siihenkin.”

 

”Oksensit?”

 

Hän ei vastannut, mutta hapan ilme paljasti hänet. No, eipä tuon tajuamiseen vaadittu Sherlockin päättelykykyä.

 

”Sinulla on jano, mutta vesi ei helpota? Poltat itsesi auringossa? Ulkonäkösi on muuttunut ja yhtäkkiä pystyt näkemään hyvin pimeässä? Haistat asioita, joista et edes tiennyt aiemmin?”

Hän vain jatkoi tuijotustaan. Hengähdin niin, että hartiani lysähtivät. ”Tiedätkö mitä? Tämä keskustelu olisi huomattavasti vähemmän turhauttava, jos vain uskoisit minua. Sitten voisimme alkaa... valmentaa sinua uutta elämääsi varten.”

 

”Hyvä on”, hän murahti ja risti kätensä rinnalleen. ”Teeskennellään hetki, että uskon. Mitä sitten? Haluan tietää, miten voin palata ennalleni.”

 

”Et sinä voi. Kun muuttuu vampyyriksi, ei pysty enää palaamaan ihmiseksi.”

 

Hän ei uskonut minua. Pystyin samaistumaan. Olin itsekin ollut aluksi skeptinen, koska ensinnäkään vampyyrejä ei ollut olemassa ja toisekseen mielellä on taipumus sulkea ulkopuolelleen asiat, jotka ylittävät sen käsityskyvyn. Siten ihmiset selviytyvät traumoista.

 

Kun hän ei sanonut mitään, jatkoin, ”Kävitkö sairaalassa?”

 

”Kävin, kuten kuvasta näkyy”, hän sanoi osoittaen kaulaansa. ”Ne paikkasivat haavani ja antoivat minulle jäykkäkouristusrokotteen ja antibioottikuurin.”

 

Jäykkäkouristusrokote kuulosti siltä kuin jokin villieläin olisi käynyt hänen kimppuunsa. Hän luultavasti näkikin minut sellaisena. ”Syötkö nyt niitä antibiootteja?”

”Otin pari, mutta oksensin nekin ulos.”

 

”Ei ihme. Meidän elimistöämme ei ole suunniteltu ihmisten lääkkeille – tai pikemminkin ihmisten lääkkeitä ei ole suunniteltu meille. Satunnainen kipulääke ei juuri haittaa, mutta mikä tahansa vahvempi sekoittaa vatsan. Kerroin sinulle jo aiemmin ja kerron nyt uudelleen: et ole saanut minulta mitään tauteja tätä vampyyrijuttua lukuun ottamatta eikä sitä oikein voi laskea taudiksi. Sanoivatko ne sinulle mitään siellä sairaalassa?” Toisin sanoen onko liioiteltua odottaa poliisin visiittiä hetkellä millä hyvänsä?

 

”Ne tekivät jotain testejä, mutta en ole saanut vielä kaikkia tuloksia.” Ne tulokset, jotka hän oli saanut, olivat olleet puhtaita, koska jos niistä olisi löytynyt jotain, hän olisi jo viskannut sen kasvoilleni.

 

”Kerroitko, mitä on tapahtunut?”

 

”Totta kai kerroin. Miksi olisin valehdellut? Suojellakseni sinua?”

 

Ei, sitä tuskin tapahtuisi. ”Entä... kävitkö poliisilla?”

 

Hän epäröi. ”En vielä.”

 

Valtava helpotuksen huokaus purkautui keuhkoistani. Ehkei kaikkea toivoa ollut vielä menetetty.

 

”Minulle tuli niin huono olo sairaalasta lähtiessä, että ajattelin levätä hetken ennen poliisille menoa, mutta sitten heräsin tällaisena ja ajattelin, että...”

 

”Että ehkä sinun kannattaisi tulla puhumaan minulle ensin. Onneksi et mennyt poliisille. Tekee tästä huomattavasti helpompaa.”

 

”Voisin edelleen mennä”, hän huomautti. ”En ole unohtanut, mitä teit.”

 

”Tiedän, ettet ole, mutta kuuntelepa minua ensin.”

 

Hän hieroi kasvojaan ja voihkaisi hiljaa. ”Mitä helvettiä tämä oikein on? Minun pitäisi olla nyt töissä. Sen sijaan istun jonkun wannabe-vampyyrin keittiössä kuuntelemassa hänen harhojaan. Tämä ei vittu todellakaan naurata.”

 

Veikkasin, että hän käytti sanaa 'harhoja' ainoastaan, koska oli puolustuskannalla, ei siksi etteikö hän jo uskonut, että sanoissani voisi olla ripaus totuutta.

 

”Hei, entäs jos aloitetaan uudelleen alusta?” ehdotin. ”Voinko tarjota sinulle juotavaa. Ja tarkoitan jotain, mikä oikeasti auttaa janoosi.” Odottamatta vastausta nousin ylös ja menin noukkimaan jääkaapista pullon. Avasin sen ja kaadoin hänelle lasillisen.

 

”Onko tuo sitä, mitä kuvittelen se olevan?” hän kysyi, ylähuuli kipristyi inhosta. Eleen kuitenkin petti sierainten hienovarainen värähdys, kun hän haistoi punaisen nesteen.

 

”Tämä on eläimen verta.”

Hän katsoi minua merkitsevästi. ”Ei ole.”

 

”Juu, ei olekaan.” Laskin lasin hänen eteensä ja palasin paikalleni. En usuttanut häntä juomaan. Halusin odottaa, että tuoksu murtaisi hänen vastarintansa. Jos olisi pitänyt veikata, olisin pistänyt rahani likoon kymmenen, korkeintaan viidentoista minuutin puolesta. ”No niin”, jatkoin yrittäen kuulostaa keskustelevalta, kuin olisimme olleet kaksi uutta tuttavuutta höpisemässä jokapäiväisistä asioista. ”Mikä on nimesi vai kutsunko sinua vain herra Kuumakomistukseksi?”

 

”Ei”, hän mutisi hiukan yllättyneenä lempinimestään. ”Se on Tristan.” Hänen huomionsa harhaili tuon tuosta pöydällä nököttävään lasiin. Välillä hän onnistui keskittymään johonkin muuhun, mutta joka kerta silmät palasivat juomaan. Aijai, tiesin kyllä, kuinka voimakas veren kutsu saattoi olla. Se oli jäytävimmillään heti muuttumisen jälkeen. Vieraani onneksi hänen juomansa ei ollut tuoretta tai lämmintä, koska siinä tapauksessa hänen olisi ollut huomattavasti vaikeampi hillitä itseään.

 

”Siisti nimi.”

Hän tuhahti. ”Ottaisin mieluummin jonkin tavallisen, kuten Alexin tai Sebastianin.”

”Mutta kaikkien nimi on Alex tai Sebastian. Sinä erotut joukosta.”

”Silti. Nimeni kuulostaa joltain pyöreän pöydän ritarilta.”

Ehkä siksi, että se on juuri sellainen. ”Minusta se on hieno.”

 

Suurin ponnistuksin hän onnistui kiskomaan silmänsä irti lasista ja katsoi minuun. ”Mikä sinun on?”

”Kerroin sinulle nimeni jo aiemmin.”

”Niin teit. En välittänyt painaa sitä muistiin.” Hän ei pyytänyt anteeksi. En odottanutkaan sitä.

 

”Adrian.”

Hän toisti sen. ”Et taida olla kotoisin täältäpäin, vai oletko?”

En ollut varma, päättelikö hän sen aksentistani vai tavasta, jolla lausuin nimeni. ”Ei, olen Hollannista.”


”Oho.”

”Jep.”

 

Hiljaisuus. Hänen katseensa harhaili takaisin lasiin. Juo se nyt vain, halusin huutaa, mutta pidin kieleni kurissa. Hän väänsi kättä itsensä kanssa, hämmentyneenä voimakkaasta tarpeesta kulauttaa veri kurkkuunsa. Hänen maailmankuvansa kallistuminen pakotti hänet pohtimaan uudelleen sanojani. Hän oli hyväksynyt, että jokin hänessä oli muuttunut, mutta ei vielä suostunut uskomaan, mitä se jokin oli.

 

”Joten...” hän aloitti pitkän tauon jälkeen. ”Annapas kun kiteytän, mitä yrität kertoa minulle. Minun pitää vähän järjestellä ajatuksiani.”

 

Rohkaisin häntä nyökkäämällä jatkamaan.

 

”Mutta muista, että toistan osittain sitä, mitä sinä olet kertonut minulle. En ota vielä kantaa siihen, uskonko vai en. Eli tapasimme baarissa, kun sinä lähestyit minua, mutta annoin sinulle pakit, koska en ole homo, joten sinä vedit herneet nenään ja päätit kostaa minulle−”

 

”Okei, ei. Ei se noin mennyt. Ei minulla ollut mielessä kostoa tai mitään muutakaan. En kantanut sinulle kaunaa torjunnasta. Olin vain...” ...jumalattoman jurrissa.

 

Hitto, se kuulosti pahalta.

 

”No, siltä se kyllä näyttää minulle”, sanoi Tristan, aiempi Herra Kuumakomistus. Taisi olla aika jättää liikanimi pois. ”Miksi muuten olisit valinnut minut?”

”Sinä vain kiinnostit minua, ei sen kummempaa.”


”Eikä kieltävä vastaus kelvannut?”

Hmm, niin, ymmärsin kyllä, miten hän oli tullut siihen loppupäätelmään.

 

”Annahan kun jatkan”, hän tokaisi. ”Oli motiivisi mikä tahansa, sinä kävit kimppuuni, purit minua kaulaan – molemmille puolille, saanen muistuttaa – imit minusta verta, kunnes menetin tajuntani, sitten raahasit minut kämppääsi ja... muutit minut vampyyriksi.” Hänellä oli selviä vaikeuksia lausua viimeiset sanat.

 

”Noin se suurin piirtein meni lukuun ottamatta motiiviani.”

 

Tristan alkoi hermostua, kiristeli hampaitaan ja puristeli käsiään nyrkkiin. ”Yritän kovasti ymmärtää, miksi helvetissä tämä tapahtui minulle, kun minulla on oikein mukava elämä, hyvä työ, nätti tyttöystävä – hän meni niin tolaltaan tapahtuneesta, että joutui ottamaan rauhoittavia – mutta se, mitä minulla ei ole, on aikaa tällaiselle paskalle. En käsitä, miten sinunlaisesi ei ole lukittuna johonkin laitokseen, pois normaalien ihmisten tieltä. Olet selvästi vaarallinen ympäristöllesi.”

 

Hänen sanansa kirpaisivat, loukkasivatkin, mutta työnsin tunteen syrjään. Hänen elämänsä oli pilalla ja hänellä oli oikeus olla vihainen. Minun täytyi säilyttää tyyni julkisivu, jos halusin saada sanomani hänen suojuksiensa läpi. Kiukuttelu ei auttaisi asiaa mitenkään. ”Ihmisten on hyvin vaikea saada vampyyrejä kiinni. Me olemme aina askeleen edellä. Meillä on paremmat aistit ja refleksit, olemme nopeampia ja vahvempia ja osaamme piiloutua.”

”Tiedän osoitteesi! Voisin antaa sinut ilmi tässä ja nyt.” Hän nykäisi puhelimensa esiin ja heilutti sitä ilmassa. Näyttö oli edelleen rikki, mutta ilmeisesti kapistus toimi.

 

”Olisin häipynyt ennen kuin poliisit ehtisivät tänne.” Paitsi etten olisi, en ainakaan kokonaan. Kaikki tavarani, leffakokoelmani, vaatteeni, musiikkialbumini, valokuvani... kaikki oli täällä enkä ollut erityisen innostunut jättämään niitä jälkeeni. ”Sitä paitsi sinä olet samassa veneessä kanssani. Jos antaisit minut ilmi, tekisit saman myös itsellesi.”

 

”Minä en hyökkäile viattomien ihmisten kimppuun heidän kotimatkallaan!”

”Et vielä, mutta odotapas pari viikkoa!” huomasin, että ääneni oli kohoamassa hänen vihaisen sävynsä yllyttämänä. Se siitä tyynestä julkisivusta.

 

”Mikä perhana antaa sinulle oikeuden pilata muiden ihmisten elämän?”

”Olin nälkäinen!” En ollut ollut. ”Vampyyrinkin täytyy syödä.”

 

”Mikset sitten vain tappanut minua? Olisit voinut imeä minut kuiviin ja jättää juottamatta minulle vertasi tai miten ikinä uusia vampyyrejä tehdäänkään! Tämä on kerta kaikkiaan... ihan vitunmoista paskaa!” Hän kohosi tuoliltaan, kynsien mustat kärjet kaivautuivat pöydän pintaan ja rystyset muuttuivat valkoisiksi.

 

”Halusin antaa sinulle toisen mahdollisuuden!” Nousin pysyäkseni samalla tasolla hänen kanssaan. ”Ei kaikille anneta sitä! Ja tiedätkö mitä, minuunkin sattui sinä yönä.”

 

”Se oli sinulle ihan oikein. Sinuun pitäisi sattua helvetisti siitä hyvästä, mitä teet ihmisille. Mitä teit minulle! Kävit kimppuuni, purit minua ja joit vereni!”

”Sinä potkaisit minua kasseihin!”

Hänen ilmeensä kirkui 'Oletko vittu tosissasi?' ”Sinä muutit minut vampyyriksi!”

”Siitä huolimatta! Ei toista jätkää potkita palleille, oli tilanne mikä hyvänsä!”

”Potkaisen sinua kohta uudelleen homovampyyripalleihisi enkä silmiäni räpäytä, kun kieriskelet maassa tuskasta ulisten. Sitten soitan poliisille, käsken heitä sitomaan sinut ja jättämään suoraan auringonpaisteeseen niin, että palat tuhkaksi!”

Auts. Tuo oli ikävästi sanottu. Minulla ei ollut valmiina vastalausetta siihen. En tiennyt, odottiko hän edes sellaista. Hän näytti hiukan hölmistyneeltä omista sanoistaan – kuin tämä olisi ensimmäinen kerta, kun hän oli puhunut kenellekään niin törkeästi. Istuin hitaasti alas ja käänsin katseeni pois hänen raivostaan.

 

”Et saa kertoa kenellekään tästä”, sanoin.

 

Rauhallisempi sävyni sai hänet laskemaan äänenvoimakkuuttaan, mutta hänen raivonsa ei haihtunut. ”Olen jo kertonut, muistatko?”

”Luulin, että kerroit lääkäreille, että joku mielipuoli hyökkäsi kimppuusi. Sanoitko jotain vampyyreistä?”

”No, sanoin, että hyökkääjä oli mielipuoli, joka luulee olevansa vampyyri.”

 

”Se on eri asia.”

 

”Kerroin myös tyttökaverilleni.”

 

”Niin, mutta sehän oli sama tarina? Onko hän nähnyt sinua... tällaisena?”

 

”Ei. Olin viime yön kämpilläni.”

 

Jotain hyvää sentään.

 

”Onko...” hän epäröi. ”Onko olemassa tapaa, jolla voisi todistaa, että olen... mikä sanot minun olevan?”

 

”Kuinka paljon enemmän todisteita tarvitset? Oletko sattunut katsomaan peiliin?”

 

”Olen! Luuletko, että olisin palannut tänne, jos en olisi katsonut peiliin? Ja siinä on heti yksi vasta-argumentti: vampyyreillä ei pitäisi olla peilikuvaa. Niiden ei pitäisi näkyä valokuvissa, mutta otin selfien tänä aamuna ja se näytti ihan tavalliselta.” Hän etsi puhelimestaan kuvan ja käänsi säröisen näytön minuun päin. Vau, tuohan oli hyvä kuva, vaikka siitä näkikin, että hän oli juuri herännyt. Olisin aika mielelläni herännyt noiden pörröisten hiusten ja unisten silmien vierestä, mutta sellaista tuskin oli tapahtumassa lähiaikoina. Vaikka onnistuisinkin jotenkin keplottelemaan ystävällismielisiin väleihin hänen kanssaan, olisi täysin harhaista kuvitella, että meistä tulisi mitään sen enempää. Mutta saihan sitä unelmoida. Esimerkiksi siitä, miltä nuo vahvat käsivarret tuntuisivat ympärilläni tai miten tuo päättäväinen leuka painuisi olkaani vasten tai miten tuo kapea, lihaksikas lantio hieroutuisi takapuoltani vasten...

 

Hänellä täytyi olla massiivinen mela. Hän oli niin raamikas, niin miehekäs, että paketin mukana täytyi tulla yhteensopiva kalu, sellainen, joita yleensä näki vain pornoleffoissa.

 

Ei sillä, että sinä koskaan pääsisit sen lähietäisyydelle, massiivinen tai ei.

 

”Sano nyt jotain! Miksi toljotat siinä kuin jokin vähämielinen zombi?” Tristanin ilme oli käynyt epäluuloiseksi, eikä ihme. Olin tuijottanut mykkänä hänen puhelimensa kuvaa ainakin 20 sekuntia. Hän veti kännykän takaisin ja kätki sen taskuunsa. Nostin vastahakoisesti silmäni kohdatakseen hänet.

 

”Se on myytti. Vampyyreillä on peilikuva”, yritin kuulostaa siltä, etten ollut juuri miettinyt hänen housujensa sisältöä.

 

”Joten siitä ei ole todisteeksi.”


”Ei, mutta... mikset vain juo tuota?” Nyökkäsin lasin suuntaan. ”Tiedän, että haluat.”

 

Tristanin itsehillintä oli huikea, se täytyi tunnustaa, mutta hän halusi juoda veren, hän tiesi sen itsekin ja se kauhistutti häntä todennäköisesti enemmän kuin mikään muu tapahtunut. Hän ei silti koskenut lasiin vaan mulkoili sitä paheksuvasti kuin se olisi loukannut häntä. ”En todellakaan juo lasillista verta.”

 

”Kyllä sinä juot jossain vaiheessa. Tai sitten näännyt nälkään.” Toivoin kovasti, ettei tästä olisi tulossa mikään Veren vankien uusintanäytös, jossa minä poloinen olisin jumissa vampyyrin kanssa, joka mieluummin näännytti itseään tai söi rottia kuin joi ihmisistä. En ollut saanut sellaista vaikutelmaa Tristanista. Pikemminkin hän vaikutti henkilöltä, joka mieluiten eli elämäänsä nauttien siitä kuin kärsien ylevien periaatteidensa vuoksi.

 

Hän jätti järkeilyni huomiotta. ”Onko mitään muuta keinoa todistaa, että olet vampyyri? Tai siis, että... me olemme?”

 

”Sinulla on verenhimo, yönäkö, hampaat, korvat, kynnet, vakava aurinkoherkkyys... mitä muuta vielä tarvitset uskoaksesi?”

”Mutta kun vampyyreitä ei ole olemassa.”

”Jep, tuo näkemyksesi sinun täytyy muuttaa.”

 

Hän kurtisti kulmiaan tavalla, joka antoi vaikutelman, että jopa harkitsi sitä. Todisteethan olivat kiistattomia. Hänen vanha maailmankuvansa vain harasi vastaan.

 

”Haluan mennä lääkärille”, hän totesi.

 

”Taas?”

”Kyllä! Niiden täytyy parantaa minut.”

 

”Et sinä voi mennä lääkärille, et enää.”

 

”Miksi hitossa en? Haluan puhua lääkäreiden kanssa. Tähän voi olla parannuskeino.”

Hän oli siis vihdoin taipumassa, myöntämässä, että hän oli ehkä, kenties, mahdollisesti muuttunut vampyyriksi. ”Ei ole parannuskeinoa. Tällainen sinä olet nyt ja sen mukana tulee vaitiolovelvollisuus.”

 

Hän nojautui taaksepäin ja loi minuun pilkallisen katseen. ”Ai niinkö? Ja kukahan nämä säännöt on laatinut?”

 

”Ne ovat olemassa sinunkin parhaaksesi.”

 

”Ymmärrän, että salailu oli varmasti tarpeen pimeällä keskiajalla, mutta elämme nyt 2010-lukua. Monien ilmiöiden, joita historiassa pidettiin paholaisen tekosina, tiedetään nykyään olevan sairauksia ja toiminnallisia häiriöitä. Ihmiset, joilla on mielenterveysongelmia, eivät enää saa jääpiikistä aivoihinsa.”

 

”Tämä on eri juttu.”

”Miten tämä on eri juttu?”

”Ihmiset eivät usko vampyyreihin ja paljastus aiheuttaisi maailmanlaajuisen paniikin.”

Tristan kallisti päätään. ”Tuo kuulostaa erittäin epätodennäköiseltä.”

 

”Eikä kuulosta. Se on erittäin todennäköistä.”

 

”Oletko edes kokeillut?”

 

Puntaroin kysymystä hetken. En ollut, en ainakaan sillä tavalla kuin Tristan tarkoitti, mutta tunsin ihmisiä, jotka tiesivät totuuden minusta. Tai ainakin olin tuntenut. ”Jotkut ihmiset ovat saaneet selville.”

 

”Ja mitä sitten tapahtui?”

”He, tuota, eivät ole enää keskuudessamme.”

”Sinä tapoit heidät.” Se ei ollut kysymys.

 

”Koska he panikoivat ja sekosivat!”

 

”Veikkaan, että tavalla, jolla kerroit, oli enemmän vaikutusta kuin sillä, mikä oikeasti olet. Esimerkiksi jos purit heitä ensin kaulaan ja sitten heitit sivuhuomautuksena 'Hei, olen muuten vampyyri'.”

 

”Ei se niin mennyt.”

 

Hän ei uskonut, mutta ei välittänyt kinastella asiasta. ”Kuinka kauan sinä muuten olet ollut vampyyri?” Äänestä kuulsi uteliaisuuden häive, vaikka hän yrittikin piilottaa sen välinpitämättömän kuoren alle.

 

”Aika tarkkaan neljäkymmentä vuotta.”

 

”Vain neljäkymmentä? Tarinoissa vampyyrit ovat aina satoja vuosia vanhoja.”

”Ikävä tuottaa pettymys. Olen syntynyt 1955.”

 

”Ja muutuit vampyyriksi..?”

”1978.”

 

Tristan laski nopeasti päässään. ”Eli olit 23, kun kuolit?”

”En minä kuollut. En ole kuollut.”

 

”Niin vampyyreistä sanotaan. Että ne ovat eläviä kuolleita.”

 

”Sydämeni sykkii edelleen. Hengitän, juon, nukun, vuodan verta. Mielestäni olen erittäin selvästi elossa.”

 

”Hyvä on sitten. Olit siis 23, kun sinut muutettiin?”

 

”Niin olin.”

Hän vaikeni, jäi kenties miettimään minun historiaani, minun tilannettani. Ehkä tämä oli ensimmäinen kerta, kun hän tuli ajatelleeksi, että minullakin oli tarinani. Etten ollut syntynyt tällaisena. Joku oli purrut minuakin kaulasta, joku oli muuttanut minut. Eikä se ollut välttämättä ollut minun valintani.

 

”Kuinka vanha sinä olet?” kysyin.

 

”26.”

 

Hän ei siis ollut paljon minua vanhempia. Hän näytti nuorelta, mutta oli hyvä varmistua. Hän saattoi nähdä asian toisin ja laskea todelliset vuodet. Mutta sillä hetkellä ikäero ei ollut ongelmistamme suurin.

 

”Tämä koko tilanne on oikeasti tosi, tosi, tosi perseestä. En tiedä, mitä helvettiä minun pitäisi tehdä. En edes tiedä, mitä tästä pitäisi ajatella”, Tristan sanoi ääni luovuttaneena. Hän ei ollut alistumassa kohtaloonsa vampyyrina vaan väsymässä väittelyyn kanssani. Minuakin alkoi jo uuvuttaa. Tämä oli pisin keskustelu, jonka olin käynyt kenenkään kanssa vuosiin, jos Breenaa ei laskettu.

 

”Anteeksi.”

 

Hän kohotti kulmaansa. ”Yksinkertainen anteeksipyyntö ei taida riittää kompensaatioksi elämäni pilaamisesta.”

 

No, se on enemmän kuin minä koskaan sain.

 

Kun en vastannut, hän puhalsi ilmaa pitkään ja lannistuneesti ja naputti kynsiään pöytään ennen kuin oikaisi selkänsä. Tuolinjalat raapivat lattiaa, kun hän työnsi istuimen taakse ja nousi jaloilleen. ”Tarvitsen röökin.”

”Et sinä voi polttaa.”

 

”En tarkoittanut täällä vaan ulkona. Otan sateenvarjon ja pysyttelen poissa auringosta.”

 

”Ei, tarkoitan, että et voi polttaa. Et enää. Tulet todella sairaaksi.” Eikö hän ollut oppinut mitään rajusta reaktiostaan aamiaiseen tai antibiootteihin?

 

Hän heitti minuun haastavan silmäyksen. ”Odotapa vain.”

 

Ja sitten hän meni.


5. luku