A Bloody Mistake, 8. luku

sunnuntai 7. marraskuuta 2021




 Edellinen luku

1. luku


8. luku

 

Ja kutakuinkin sillä tavalla sain selville, että Tristan saattoi olla erittäin itsepäinen ja erittäin suostutteleva, kun hän halusi jotain.

Mutta luulen, että loppujen lopuksi se oli syyllisyys, joka kiskoi minut ylös sängystä yhdeksältä sunnuntaiaamuna ja ulos kadulle – pukeutuneena kiireestä kantapäähän, typerä sateenvarjo kädessäni, väsyneenä, sekavana, hikoilevana ja äärimmäisen hermostuneena. Nälkäkin kaihersi, koska Tristan oli pakottanut minut paastoamaan, jotta silmissäni ei olisi punaisen häivääkään, mutta tarve tukahtui palamisen pelon alle. Kun odotin, että hän tulisi noutamaan minut, säpsähdin jokaista takkini lievettä heilauttavaa tuulenhenkäystä ja tirkistelin pelokkaana taivasta. Tristan oli ollut oikeassa, oli pilvistä ja sateen haju tuntui ilmassa, mutta sää oli juonikas paskiainen ja kykeni vaihtamaan suuntaa minuuteissa. Sitä paitsi kun oli elänyt pimeydessä melkein neljä vuosikymmentä, jopa synkkä päivä oli liian kirkas. Minulla oli päässäni tummimmat aurinkolasit, jotka olin löytänyt, ja jouduin silti siristelemään linssien takana.

 

Peittävästä vaatetuksesta huolimatta en aikonut seistä auringonvalossa, siihen vedin rajan. Jos se kirottu tulipallo kehtaisi edes kurkistaa pilvien välistä, syöksyisin sisälle ja pysyisin siellä, vähät siitä, mitä Tristan sanoisi.

 

Breena oli nauranut minulle. Nauranut, se ilkeä siskonkuvatus! Eikö hän ollut huolissani minusta, olin kysynyt. Minunhan täytyi altistaa itseni päivänvalolle ja teeskennellä ihmistä surevien hautajaisvieraiden keskellä. Ehei, Breena oli varma, että pärjäisin hyvin. Minulle tekisi vain hyvää käydä ulkona ja sosialisoida muidenkin kuin naapureiden ja lähikaupan kassan kanssa. Hmph, olin kuvitellut, että hän olisi puolellani, mutta hän vaikutti yhtä innokkaalta pääsemään minusta eroon kuin muutkin perheeni jäsenet.

 

Päivän ainoa hyvä puoli oli se, etten ollut törmännyt naapureihin, vaikkakin olin melko varma, että rouva Hoffman kurkisteli juuri asunnostaan verhojen raosta ja pähkäili, mihin olin menossa niin muodollisessa asussa. Muorille ominaista vain oli, että hän piti minua yhtä epäilyttävänä, olin sitten liikkeellä pukeutuneena pukuun tai uimahousuihin.

 

Helpotukseni oli suunnaton, kun melko uuden näköinen valkoinen Toyota kaarsi puoliksi jalkakäytävälle ja pysähtyi eteeni. Avasin oven ja sujahdin sisälle. Syvä huokaus pääsi keuhkoistani, kun minun ja päivänvalon välillä oli este. Vaikkeivät ikkunat kokonaan estä meitä palamasta, ne hidastavat prosessia huomattavasti. Tunsin kuumuuden hohkaavan ulkopuolelta, mutta se oli vaimeampi. Se ei kuitenkaan tarkoittanut, etten kylpisi hiessä hautajaisten jälkeen.

Tristan vilkaisi minua kuskin paikalta. ”Olet ajoissa.”

”Mitä kummaa siinä on? Olen melko täsmällinen, vaikka itse sanonkin.”

”Ajattelin, että ehkä tempaiset Rita Hayworthit.”

”Siis teen mitä?”

”Karkaisit. Tekisit oharit. Etkö ole nähnyt Shawshank Redemptionia?”

Ai niin, se leffa! Olin nähnyt sen, mutta siitä oli kauan enkä muistanut kaikkia yksityiskohtia.

 

”Olen minä. En vain heti hoksannut yhteyttä.”

 

Tristan hymähti ennen kuin painoi kaasua ja ohjasi auton takaisin ajotielle. ”Turvavyö kiinni. En aio ottaa sakkoja vuoksesi.”

 

Nolona kiirehdin kiinnittämään vyön. Olin viimeksi ollut yksityisauton kyydissä 80-luvun alussa eikä niihin aikoihin juuri kukaan käyttänyt turvavöitä. Hitto, kaikissa autoissa ei ollut edes ollut niitä!

 

Ajoimme hiljaisuudessa viitisen minuuttia. Se ei tuntunut kiusalliselta. Se mahdollisti keskittymisen ohikulkeviin maisemiin. Hautajaiset pidettäisiin Friedhof Frohnaussa, johon oli 20 minuutin matka. En ollut koskaan käynyt siellä, mutta Tristanin mukaan hautausmaalla oli paljon puita eikä meillä olisi hätää, vaikka aurinko päättäisikin näyttäytyä. En ollut vakuuttunut, mutta oli myönnettävä, että maailman näkeminen valaistuna oli mukavaa vaihtelua, olkoonkin, että liiallinen kirkkaus sattui silmiin. Kaikki kadut, jotka luulin tuntevani, näyttivät niin erilaisilta, kun valo osui niihin. Ja ihmisiä oli niin paljon, jopa sunnuntaiaamuna.

 

Se toi mieleeni yksityiskohdan, joka minua hirvitti eniten: muut hautajaisvieraat. Paikalla emme olisi vain minä, Tristan ja pappi – tai edes minä, Tristan, pappi, Tristanin sisko ja hänen partnerinsa. Myös ystävät ja sukulaiset osallistuisivat. Tusinoittain ihmissilmiä tuijottamassa minua ja pohtimassa, mitä riivattua oikein tein siellä.


Ikkunaan nojaaminen alkoi tuntua epämukavalta, ja kun valo hipaisi käsivarttani, vedin raajani takaisin ja hivuttauduin lähemmäs keskikonsolia. En pystynyt välttämään kajetta kokonaan, mutta kun Tristan kääntyi oikealle, minun puoleni autosta jäi varjoon, mikä teki ajelusta siedettävämmän.

”Olen edelleen sitä mieltä, että tämä on huono idea”, mutisin. ”Minä oikeasti kiehun. Etkö sinä?” Tristanilla oli samantapainen musta pitkä takki ja mustat puvunhousut. Hän oli sukinut hiuksensa taakse ja tuoksui tuoreelle partavedelle (missä tahansa muussa tilanteessa olisin kuolannut häntä) mutta pystyin näkemään hikihelmiä hänen hiusrajassaan, joten hänen olonsa täytyi olla yhtä epämiellyttävä kuin minun.

 

”Meidän täytyy vain kestää. Toimitus pidetään kappelissa ja hautaamisen jälkeen menemme lähellä olevaan ravintolaan, joten olemme sisätiloissa suurimmaksi osaksi.”

 

”Se on silti vaarallista. Entä jos aurinko tulee näkyviin, kun seisomme haudalla? Sinunhan täytyy kantaa arkkua? Entä jos hihasi valuu alas etkä pysty oikaisemaan sitä? Saat pahoja palovammoja.”

Tristan heitti minuun uuden katseen. Näin puoliksi tuomitsevan, puoliksi huvittuneen pilkkeen hänen aurinkolasiensa läpi. Mitä vittua? ”Sinä taidat olla jonkinmoinen draamakuningatar, etkö olekin?”

 

”Minä olen realisti. Meidän ei kuuluisi olla ulkona tähän aikaan.”

 

”Sori vain, että muu maailma toimii eri aikaan kuin me.” Jälkimietteenä hän lisäsi, ”On hyvä mahdollisuus, että alkaa sataa, joten ei tämän pitäisi olla näin hankalaa koko aikaa.”

 

Toivoin todellakin sitä. Hikoilin niin ylenpalttisesti, että jos sadetta tosiaan saataisiin, heittäisin pois varjoni ja seisoisin kuuron alla kädet levällään kuin mikäkin Jeesus enkä välittäisi rahtuakaan siitä, mitä Tristanin sukulaiset minusta ajattelisivat.

 

”En olisi ikinä uskonut, että otan osaa ihmisen hautajaisiin ja kirkkaassa päivänvalossa kaiken huipuksi.”

 

Tristan päästi ivallisen äännähdyksen. ”Ehkä sinun olisi pitänyt miettiä sitä ennen kuin päätit muuttaa minut vampyyriksi.”

 

Nipistin huuleni yhteen, vajosin syvemmälle takkiini ja tuijotin suljettua hansikaslokeroa. Nämä keskustelut alkoivat käydä hermoilleni. Tristan kantoi valtavaa kaunaa minua kohtaan, ja vaikken voinutkaan syyttää häntä siitä, pohdin, pitäisikö tuttavuus päättää ennen kuin se olisi kunnolla alkanutkaan. Emme selvästikään tulleet toimeen. Tänään saatoin sallia pienen kärttyisyyden, koska oli kyse hänen äitinsä hautajaisista. Hänen oli täytynyt totutella uuteen elämäänsä vampyyrinä ja huolehtia äitinsä hautajaisjärjestelyistä samaan aikaan, joten ei ihmekään, jos hän oli stressaantunut. Mutta tämän jälkeen meidän olisi parempi pitää pientä etäisyyttä.

 

”Miksei siskosi tullut auttamaan järjestelyissä?”

”Hän tarjoutui kyllä, mutta kielsin. En olisi jaksanut katsella, kuinka hän märehtii muodonmuutostani kaiken muun lisäksi. Sitä paitsi hänellä oli paljon töitä. Hän auttoi minua minkä pystyi Freisingista käsin.”


”Mutta äitinne kuoli juuri!” möläytin kovempaa kuin olin aikonut.

 

Sain osakseni tympääntyneen katseen. ”Äiti oli pitkään sairas. Kuten kerroin, se oli odotettavissa.”

 

Tiesin seilaavani vaarallisilla vesillä. Älä sekaannu muiden suruun, älä sekaannu... ”Siitä huolimatta.”

 

”Kun kerrat olet niin kärkäs tuomitsemaan, voit varmaan kysyä Elenalta, miksei hän tullut tänne auttamaan ja miksei hän sure mielestäsi hyväksyttävällä tavalla. Olen varma, että siinä olisi upean ystävyyden alku.”

 

”En tarkoittanut sitä niin”, mutisin. Tristan oli oikeassa: kuka minä olin ohjeistamaan muita, miten heidän kuului surra?

 

Ihan rehellisesti, hän on tosi kärsivällinen sinun kanssasi. Joku toinen olisi jo tempaissut turpaan.

 

”Entä jos siskosi soittaa poliisit?” kysyin toiveenani vaihtaa aihetta.

 

”Ei soita, jos minä kiellän.”

 

”Luottamuksesi siskosi kykyyn käsitellä yliluonnollisia paljastuksia on merkittävä.”

 

Tristan katsahti minuun silmänurkastaan ja naputti sormillaan rattia. ”Etkö sinä sitten luota siskoosi?”

 

”Luotan. Mutta hän onkin ainoa suvustani.”

 

”Oho.”

”Entäs siskosi partneri, se eläinlääkäri? Entäs jos hän sekoaa?”

 

”Hah, et selvästikään tunne Hannea. Hän on viimeinen tyyppi, joka kutsuisi virkapukuiset, jos olisi pieninkin mahdollisuus, että he anastaisivat uuden ja mielenkiintoisen projektin häneltä.”

 

”Mitä, onko hän joku 2000-luvun tohtori Mengele?”

 

Tristan ei heti vastannut, mitä pidin huolestuttavana merkkinä. Sitten hän yskähti ja veti suupielensä virnistyksentapaiseen. ”Hän on vain erittäin helposti innostuva ja omistautunut työlleen. Mutta voisitko olla viittamatta häneen tohtori Mengelenä muiden kuullen?”

 

Äännähdin hölmistyneenä. ”Kuvitteletko, ettei minulla ole lainkaan tapoja? Että alkaisin hölistä jumalauta natseista saksalaisissa hautajaisissa? Olen asunut tässä maassa yli 40 vuotta ja tiedän, mitä täällä saa sanoa ääneen.”

 

”En minä oikeasti kuvitellut niin”, Tristan sanoi sovittelevammin. ”Kunhan varmistin. En tunne sinua niin hyvin eikä minulla ole kokemusta siitä, miten käyttäydyt ihmisten keskellä.”

”Osaan käyttäytyä aivan mallikkaasti.” Luolamiehenäkö hän minua piti? ”Ei minua ladossa kasvatettu, ihan tiedoksi vain.”

 

”Kunhan varmistin”, hän toisti. Aistin hänen olevan hilkulla pyytää anteeksi, mutta hän vetäytyi viime hetkellä. Kuin en ansaitsisi anteeksipyyntöä, vaikka hän olikin selvästi loukannut minua. Mutta sillä tavalla meidän suhteemme taisi toimia.

No jaa, itsehän mainitsin sen Mengelen. Kai me olimme nyt sujut.

 

”Mutta entäs jos siskosi uskookin sinua?” huomautin sitten, koska argumenttini eivät suinkaan olleet vielä lopussa. ”Entäs jos hän kysyy, mikset pelastanut äitiänne, vaikka sinulla oli mahdollisuus.”

 

Tristanilla ei ollut siihen välitöntä comebackiä, mutta näin, että ajatus oli käynyt hänenkin mielessään. Hän nykäisi nenäliinan povitaskustaan ja pyyhki sillä otsansa, minkä jälkeen hän ojensi minulle puhtaan liinan ikään kuin sovinnon merkkinä. Minuun iski äkillinen tarve kikattaa, kun kuvittelin meitä kahta hautajaisissa, seisomassa arkun vieressä ja hikoilemassa kuin maratoonarit säässä, joka oli ihmisille lähes kolea. Purin poskeni sisäpuolta ja muistutin itseäni, että tilanne oli vaarallinen useammalla kuin yhdellä tavalla, ennen kuin mielikuva ehti kasvaa. Pahinta, mitä voi tehdä hautajaisissa, on purskahtaa nauruun, siinäkin tapauksessa, että muut vieraat ymmärtäisivät sen olevan stressireaktio.

 

Sitä mukaa kun lähestyimme hautausmaata, viimeisinkin murunen nauruhaluja valui minusta. Vatsassa kupliva ahdistus teki olon etovaksi ja sai jäseneni nykimään. Vilkaisu Tristaniin kertoi, että hänkin oli hermostunut. Nyt oli viimeinen mahdollisuus kääntyä takaisin, ymmärtää, että se mikä oli kuulostanut mahtavalta idealta kotona, saattaisi tosipaikan tullen muuttua katastrofiksi.

 

Hän pysäytti auton jalkakäytävän viereen, lähelle sisäänkäyntiä, mihin muut ajoneuvot olivat kerääntyneet, ja sammutti moottorin. Suurin osa vieraista ei ollut vielä saapunut, koska lähisukulaisten velvollisuuksiin kuului olla paikalla ensimmäisenä, vaihtaa muutama sana papin kanssa, tarkistaa, että kaikki oli kunnossa, ja odottaa sitten, että muut alkaisivat valua paikalle.

 

Tristan pudotti kätensä ratilta, hengähti ja kuivasi otsansa vielä kerran. ”Ehkä olisi pitänyt pyytää Elenaa tulemaan tapaamaan sinut vasta hautajaisten jälkeen”, hän mutisi enemmän itsekseen kuin minulle.

Voihkaisin. ”Voi luoja, oikeastiko? Nytkö tämä vasta tuli mieleesi?” Olisin voinut olla nyt sängyssäni, turvassa auringolta ja ihmisiltä. “Voin kyllä palata kotiin ja odottaa siellä, että hautajaiset ovat ohi.”

”Ei.”

”Tai voin odottaa autossa.” Se olisi kyllä hemmetin tylsää, mutta silti parempi vaihtoehto kuin Tristanin sukulaisten tapaaminen ja avonaisen haudan partaalla seisominen.

”Ei, meidät on nähty. Sinä tulet mukaan.” Hän tönäisi oven auki ja kapusi ulos.

 

Mitä hän oikein meinasi, miten niin nähty? Skannasin ympäristömme ja paikallistin pienen ryhmän ihmisiä – yksi heistä pappi – seisomassa hautausmaan porttien takana. He juttelivat, mutta heidän vaeltelevista katseistaan pystyin päättelemään, että he olivat kuin olivatkin huomanneet saapumisemme.

Hengähdin syvään pari kertaa ja yritin rauhoittaa pompottelevaa sydäntäni ja joka suuntaan syöksyviä ajatuksiani. Ainakin voisin syyttää Tristania, jos kaikki menisi päin männikköä.

Tajuat kai, ettei tällä tilaisuudella ole mahdollisuuttakaan mennä sujuvasti? Nämä ovat hänen äitinsä hautajaiset, sinä olet kuokkavieras ja näytät aivan liian kummalliselta käydäksesi ihmisestä kirkkaassa päivänvalossa.

Tajuan. Olen mennyttä.

Se sai, vähän yllättäen, sisäisen ääneni sulkemaan tuoteliaan leipäläpensä. Näköjään mokoman saivartelijan pystyi vaientamaan, kun vain oli samaa mieltä sen synkkien spekulaatioiden kanssa.

”Mitä sanon, jos joku kysyy, mistä tunsin äitisi?” mutisin suupielestäni, kun kävelimme kokoontujia kohti.

”Sano vain, että olet kaverini.”

”Mikä oli äitisi nimi?” Arvelin, että minun olisi hyvä tietää edes sen verran.

”Karin.”

 

“Ja mikä on sukunimesi?”

Sillä kertaa Tristan katsoi minua ja hämmennys häivähti kasvoilla, kun hän tajusi, ettei ollut kertonut sitä minulle. No, enpä minäkään ollut kertonut hänelle sukunimeäni, mutta hänen oli täytynyt nähdä se ovessani. ”Se on Becker.”

”Onko se myös siskosi ja äitisi sukunimi?”

”On.”

”Ja tiedät minun sukunimeni, eikö vain?”

”Tiedän.”

”Hyvä on sitten.” Vedin uudelleen henkeä niin, että hartiani kiipesivät korviini ja lysähtivät sitten alas. Se ei rauhoittanut hermojani pätkän vertaa. Saatoin ainoastaan toivoa, että vieraat olisivat niin syventyneitä suruunsa, etteivät kiinnittäisi minuun huomiota.

Lähestyessämme joukkoa tunnistin Elenan ja hänen puolisonsa välittömästi, olivathan he joukon ainoat alle viisikymppiset. Toisella oli lyhyet vaaleat hiukset ja hän oli pukeutunut mustiin housuihin ja pikkutakkiin, toinen oli brunetti, hiukan lyhyempi, lähes identtisessä asussa, hiukset kiedottuna poninhännälle ja taiteilija-nörtti-tyyppiset paksusankaiset lasit nenällään.

 

”Onko tuo siskosi”, kysyin ja nyökkäsin brunettia kohti.

”Elena on tuo vaalea.”

”Ai.” Totta puhuen blondi näytti nuorelta Ellen DeGeneresiltä eikä lainkaan Tristanilta. Kuitenkin, kun pääsimme lähemmäs, totesin, että hänellä oli samanlainen silmien ja suun muoto. Silmien värin olisi voinut määritellä ruskeaksi, mutta se oli niin vaalea, että taittui enemmän kultaiseen.

 

Shokki loisti useamman kuin yhden vieraan kasvoilta, kun heidän silmänsä lankesivat meihin. Elena Becker muodosti huulillaan selkeästi ’Mitä vittua?’ nähdessään veljensä ja melkein, melkein kysyi siitä, mutta Tristan levitti kätensä ja kaappasi siskonsa tiukkaan halaukseen ennen kuin tämä ehti reagoida. Kuulin hänen mutisevan jotain Elenan korvaan, todennäköisesti pyytävän tätä odottamaan, kunnes seremonia olisi ohi. Elenan partneri, eläinlääkäri Hanne, katseli vuoronperään Tristania ja minua. Tarjosin hänelle pientä hymyä, mutta en saanut vastausta.

Elenan jälkeen Hanne joutui Tristanin halaamaksi. Ja sen jälkeen Tristanin täytyi tervehtiä jokaista jo paikalle ehtinyttä vierasta sekä tietenkin pappia. Odotin sivussa enkä ollut koskaan tuntenut kuuluvani vähemmän minnekään. Asiaa ei auttanut, että olin nälkäinen ja haistoin heidän verensä, aistin sen virtaavan heidän suonissaan lämpimänä ja virkistävänä ja houkuttelevana ja...

 

Tristan nyppäisi minut ulos haaveiluistani. ”Tässä on Adrian Winter.”

”De Winter”, korjasin. Heti toisella ajattelemalla tajusin, että minun olisi pitänyt vain pitää suuni kiinni. Mitä väliä, vaikka nimeni olikin väärin? Nyt sain pikku teatterikappaleemme näyttämään vain entistä epäilyttävämmältä.

 

”Niin, de Winter”, Tristan myötäsi naama peruslukemilla. ”Hän on kaverini.”

 

”Hauska tutustua, Adrian.” Elena kätteli minua, mutta hänen silmänsä kertoivat kaiken: ’Tristan, kuka hemmetti on tämä outo häiskä ja miksi toit hänet äidin hautajaisiin?’

 

Tristan piti esittelyt lyhyinä, mutta luonnollisesti jouduin kättelemään jokaikistä. Onneksi olin leikannut ja viilannut kynteni aamulla. Kun vieraat kasautuivat eteeni, Tristan listasi heidän nimiään ja yhteyttään äitiinsä. ”Tässä on tätini Gisela Meier, äidin sisko, ja hänen miehensä Helmut. Sabine Köhler, äidin paras ystävä lukioajoilta, ja hänen miehensä...”

 

Mutisin osanottojani samalla, kun he vuorollaan pahoinpitelivät kättäni. Se Helmut-hemmo varsinkin, mitä hittoa, mikä häntä vaivasi? Miksi ukon täytyi puristaa kättäni kuin se olisi stressipallo? Useimmat katsoivat minua kysyvästi, mutta he tuntuivat unohtavan minut heti, kun esittelyt olivat ohi. Olihan heillä mielessään painavampiakin asioita kuin erikoinen vieras, jonka vainajan poika oli päättänyt raahata mukanaan.

 

Ainoastaan Tristanin sisko morsmaikkuineen pysyi epäluuloisena. Kuten kävi ilmi kappelille kävelyn aikana, Hanne oli heistä kahdesta se uteliaampi. Hänen silmänsä vaelsivat tuon tuostakin suuntaani ja kerran tai kahdesti huomasin hänen tiirailevan Tristanista minuun ja takaisin, kuin hän olisi vertaillut ulkonäköämme.

 

Jep, olin tosiaankin mennyttä.

 

No, jos heillä oli noin hyvät hoksottimet, heidän vakuuttamisensa ei vaatisi Tristanilta paljoakaan ponnisteluja.

 

Kavutessamme kappeliin johtavia portaita muistin, että siitä oli ikuisuus, kun olin edellisen kerran vieraillut uskonnollisessa rakennuksessa. Itse asiassa siitä oli kauemmin kuin 30 vuotta. Tarinoissa vampyyrit ovat epäpyhiä olentoja, joilta on evätty pääsy Herran huoneeseen ja jotka eivät kestä uskonnollisia esineitä ja vielä mitä, mutta nekin ovat pelkästään niitä, tarinoita. Perheeni ei ole koskaan ollut uskonnollinen, minä en ole koskaan ollut uskonnollinen, ja ihan suoraan sanoen suhteeni jumalaan oli ollut viimeinen asia mielessäni muuttumiseni jälkeen. Se ei silti tarkoittanut, ettenkö voisi käydä kirkossa niin halutessani.

 

Koin ainoastaan valtavan helpotuksen aallon ja viileän ilmavirran, kun astuin sisäpuolelle. Riisuin aurinkolasini ja suljin sadevarjoni samalla, kun kävelin keskikäytävää pitkin Tristanin perässä ja silmäilin ympärilleni. Nähtävää ei ollut paljon; kappeli oli moderni ja askeettinen, tummaa puuta ja valkoista kiveä, pelkistettyjä kattokruunuja ja suuri mutta koruton risti alttarilla. Arkku oli myös siellä, korokkeella kynttilöiden ympäröimänä, kukkaseppeleiden peittämänä.

 

”Etkö tuonut kukkia?” kuiskasin Tristanille.

”Ne ovat jo täällä. Hankin niille toimituksen suoraan kirkkoon täksi aamuksi”, hän sihahti takaisin.

Olisiko minunkin pitänyt tuoda kukkia? Olisiko pitänyt tuoda kortti? Kumpikaan ei ollut käynyt mielessäni, mutta nyt kun näin kaikki adressit arkun ympärillä, muistin, että hautajaisetikettiin kuuluivat tuomiset. Mutta ei voinut enää mitään tässä vaiheessa. Toivoin, että seremonia veisi muiden huomion asiasta.

 

Tristan ohjasi minut eturivin penkkiin. Yritin protestoida, koska en halunnut istua hänen siskonsa ja tämän naisystävän arvioivien silmien alla. ”Voisin mennä tuonne taakse. Saisitte vähän yksityisyyttä.”

 

Tristanille ei kelvannut. Hän oli ollut melko poissaoleva sen jälkeen, kun olimme tiimiytyneet hänen perheensä kanssa, mutta ilmeisesti minun valvomiseni oli edelleen hänen tärkeyslistansa kärjessä. ”Ei, sinä istut tähän, mistä näen sinut koko ajan.”

 

Hyökyaallollinen kysyviä ja paheksuvia katseita iski minuun heti, kun olin saanut persaukseni osoitetulle paikalle, siihen pahuksen eturiviin, joka oli varattu yksinomaan lähimmille perheenjäsenille. Nyin huivin kaulastani, jotta viileä ilma pääsi kuivaamaan kaulani nihkeän ihon ja laskin leukani, yritin näyttää epäkiinnostavalta. Tristan ja Elena menivät alttarille vaihtamaan viime hetken sanat papin kanssa, mutta Hanne istui penkille eikä niin kovin kauas minusta.

 

”No, Adrian”, hän aloitti keskustelevaan sävyyn. ”Oletko tuntenut Tristanin kauankin?”

”Öh, tavallaan, me...” Perhana, ei minulla ollut hajuakaan, kuinka hyvin hän oli perillä Tristanin ja Elenan menneisyydestä. Hän saattoi testata minua, yrittää selvittää, olinko huijari vai en. ”Kyllähän niin voisi sanoa”, lopetin lauseeni määrittelemättä aikaa.


”Mutta millainen on suhteenne? Tarkoitan, että oletteko työkavereita vai..?” Äänensävy kertoi, että Hanne oli jo vetänyt omat johtopäätöksensä. Hän tiesi, että jotain oli tekeillä. Hänen katseensa lipui suuhuni, hampaisiini – hän ei yrittänyt edes piilotella sitä. Hänen oli täytynyt huomata myös korvani (niin kuin Tristaninkin), yleensä peitin ne hiuksillani, mutta hautajaisissa edellytettiin siistiä ulkonäköä, joten olin sitonut ne poninhännälle, minkä seurauksena suipot kärjet olivat täysin näkyvillä.

 

Aloin hikoilla uudelleen. Mitä helvettiä minun pitäisi sanoa? Tristan ei ollut valmistellut minua tarpeeksi. Minulla ei ollut mitään käsitystä hänen työtilanteestaan; oliko hän vielä sairauslomalla vai sanoutunut irti. En edes tiennyt, mitä hän teki työkseen. Ääh, miksemme olleet käyttäneet automatkaa siihen, että olisimme opetelleet tuntemaan toisemme – ainaisen riitelyn sijaan? ”Olemme kavereita.”

 

”Jaha, vai niin”, hän sanoi eikä kuulostanut lainkaan vakuuttuneelta. Mutta hän jätti kuulustelun sikseen, koska luojan kiitos Tristan ja Elena olivat saaneet höpinänsä höpistyä papin kanssa ja liittyivät seuraamme penkille, istuivat jopa armollisesti väliimme.


Tunnelma oli hiljainen, harras, raskas. Hanne kysyi, oliko kaikki kunnossa, ja Elena vastasi kyllä, nyt vain odotettaisiin, että loputkin vieraat saapuisivat. Tristan tuijotti pitkään tyhjyyteen, kumartuneena eteenpäin, nojasi käsillään reisiinsä. Mietin, pitäisikö sanoa jotain, mutta tulin siihen tulokseen, että minun olisi parempi pysyä vaitonaisena ja huomaamattomana.

Kun hän taas suoristui, hän vilkaisi suuntaani ja oli kääntämässä päätään pois, mutta jokin nykäisi hänen huomionsa takaisin. Yllätys levisi hänen kasvoilleen.

 

Kohtasin hänen katseensa hämmentyneenä. ”Mitä?” Roikkuiko nenästäni räkävana vai mitä kummaa?

 

”Ei mitään”, hän ravisti päätään ja kääntyi pois.

 

Ei varmasti, ei. En kysellyt enempää, mutta ongin liinan taskustani ja pyyhin nenäni varmuuden vuoksi.

 

”En vain tiennyt, että sinulla on siniset silmät”, Tristan mutisi, kun Hanne alkoi puhua Elenalle eivätkä he kuulleet häntä.


Totta, hän oli nähnyt minut vain, kun olin vastikään juonut verta.

Kohotin leukaani hiukan uhmakkaasti. ”No, minulla on.”


Hän ei vastannut siihen. Loput vieraista olivat alkaneet vaellella sisään ja hänen täytyi nousta ylös tervehtimään. Minäkin nousin ylös, puristin ties kuinka monta kättä ja esittelin itseäni, ahdistuin heidän epäluuloisista ilmeistään. Ihmisten virta tyrehtyi lopulta, kun kaikki löysivät paikkansa, mutta se vei ihan helvetin kauan. Kun istuimme taas paikoillemme, näin Elenan poskilla kyyneleitä ja ajatus, että tässä oli tosiaan kyse heidän äitinsä hautajaisista, iski minuun toden teolla. He olivat menettäneet läheisimmän perheenjäsenensä. En kyennyt kuvittelemaan, miltä heistä tuntui. Mutta miksi Tristan pysyi niin... asiallisena? Oliko se hänen tapansa käsitellä tapahtunutta?

 

Tunsin oloni surkeaksi. Saattaisin vuodattaa muutaman kyyneleen, vaikkei ollut kyse minun äidistäni. Toivoin vain, että olisin voinut paeta, lukittautua vessaan ja odottaa, että toimitus olisi ohi, mutta Tristan ei päästäisi minua. En voinut edes keksiä tarinaa äkillisestä ripulista, koska hänen oli täytynyt jo tähän mennessä huomata, ettei vampyyrien juurikaan tarvinnut käydä vessassa numero kakkosella.

 

Tristan selvitti kurkkuaan ja kääntyi siskonsa puoleen. ”Elena? Voitaisiinko tavata tämän jälkeen? Minun luonani? On yksi juttu, josta minun pitäisi puhua kanssasi.”

Elena taputteli silmänurkkiaan nenäliinalla.
Eikö se voi odottaa?”

”Ei, eipä oikeastaan.”

”Koskeeko se äitiä? Perintöä?
Kyllä se minun mielestäni joutaa odottamaan.”

”Ei, ei mitään sellaista”, Tristanin ääni väreili epäuskoa, että sisko oli edes juljennut vihjaista, että hän olisi niin tahditon. ”Tämä... tämä on tärkeää ja... kiireellistä.”

 

Elena rypisti kulmiaan, silmät pyyhkäisivät minua ja palasivat veljeen. ”Onko sillä jotain tekemistä sen kanssa, että näytät yhtäkkiä todella kummalliselta?”

Jessus, tämä sisko ei totisesti kierrellyt tai kaarrellut.

Eikä niin tehnyt Tristankaan. ”Kyllä, juuri sen.”

”Ihan rehellisesti, Tristan, jos aiot kertoa minulle, että sinulla on jokin vakava sairaus, olen pahoillani, mutta en kykene nyt vastaanottamaan sellaisia uutisia.”

”Ei, olen ihan kunnossa. Tai siis en ole kuolemassa.”

Elena hieroi kasvojaan. ”Voihan nyt helvetin vittu.”

”Hei, Ellie, ehkä meidän pitäisi kuulla, mitä hänellä on sanottavanaan”, Hanne ehdotti ja laski kätensä Elenan olalle. ”Kuulostaa tärkeältä.”

 

”Voitte yöpyä minun luonani, jos haluatte”, Tristan tarjosi. ”Ei tarvitse mennä hotelliin.”

”Me varasimme jo huoneen.”

”Ettekö voi perua sitä?”

”En ole varma. Tavaramme ovat hotellilla, joten meidän pitäisi ainakin käydä hakemassa ne.”

 

Hanne tökkäsi Elenaa kevyesti kyynärpäällään ja hyssähti. ”Se alkaa.”

 

”Puhutaan jälkeenpäin”, Elena sanoi. He vajosivat hiljaisuuteen, aihe jäi raskaana roikkumaan heidän välilleen. Melankolinen klassinen sävel alkoi kaikua korkeassa tilassa ja pappi kohotti kätensä lausuakseen ensimmäisen rukouksen tai mitä papit ikinä tekivätkään hautajaisissa.

Huokaisin, vajosin penkkiini ja yritin varautua kurjuuteen, joka epäilemättä vaani edessäpäin.

 

Seuraava luku tulossa pian!

A Bloody Mistake, 7. luku

maanantai 28. kesäkuuta 2021



Edellinen luku

1. luku

7. luku


Alkoi pikkuhiljaa tuntua siltä, että saattaisin melkein tottua keskellä päivää soivaan ovikelloon. Melkein.

Viimeksi olin ollut lähellä sydänkohtausta. Tällä kertaa vain ponkaisin ylös sängyssäni ja hetkellinen hämmennys kiehahti nopeasti raivoksi.

Tämä oli pelkästään epäkohteliasta! Tähän täytyi tulla loppu! En minäkään ravannut ympäriinsä soittelemassa ihmisten ovikelloja keskellä yötä.

Tämän jälkeen laittaisin oveeni kyltin: ’Siitä vain, soita kelloa. Katsotaan, mitä tapahtuu.’ Tai sitten vain nappaisin sähköt irti mokomasta rakkineesta. Tosin jos tekisin niin, Tristan ilmestyisi kuitenkin paikalle, koska juuri niin universumi toimi minun kohdallani.

Luonnollisesti siellä saattoi olla Tristan juuri nyt (ainakin jos Breenalta kysyi) mutta olin skeptinen. Oli kulunut jo liikaa aikaa, nyt oli päivä ja hänen oli täytynyt jo huomata, ettei auringossa keekoilu oikein sopinut meille. Mutta jos ovella oli kuin olikin hän, voisin ainakin pakottaa hänet ottamaan puhelinnumeroni, jotta hän ymmärtäisi seuraavalla kerralla soittaa ennen visiittiään.

 

Potkaisin peiton syrjään ja nappasin vaatteeni lattialta. Olin hikoillut nukkuessani, mikä enteili kesän lähestymistä ja sitä, että oli aika sulkea lämmitys. Paitani haisi vähän, huomasin sen, kun vedin vaatteen pääni yli. Paikansin myös reiän olohousujeni vasemmassa polvessa. Hemmetti, ne olivat lempivaatteeni kotona löhöilyyn. Nykypäivän vaatteet eivät kestäneet edes vuotta. Hiukseni olivat oikein kunnon sotkussa (tunsin mehevän takun takaraivollani) enkä ollut pessyt niitä kahteen päivään, koska olin yhteiskunnallisen marginalisaation uhri ja saatoin aivan hyvin maatua asuntooni, jos niin halusin.

 

Kaiken kaikkiaan en ollut edustuskunnossa. Päälle päätteeksi minulla oli massiivinen seisokki, mikä kertoi, että päivä oli saavuttanut viimeisen neljänneksensä.

Tiedonmuru, jota kukaan ei pyytänyt: kun muuttuu vampyyriksi ja vuorokausirytmi kääntyy päinvastaiseksi kuin ihmisillä, aamuerektioista tulee iltaerektioita. Se on oikeastaan aika lohdullista, tietää, että keho toimii edelleen, vaikka onkin muuttunut fiktiiviseksi olennoksi.

 

En jaksanut välittää, ettei minulla ollut alushousuja ja oleskeluhousuni pullistelivat tavalla, mikä olisi julkisilla paikoilla tulkittu hyvin sopimattomaksi. Oli todennäköistä, etten avaisi ovea häiritsijälle, joten miksi vaivautua tekemään mitään ulkonäölleni?

 

Kun raahasin jalkojani eteiseen, ovikello pärisi uudelleen. Yritin muistella, olinko tilannut jotain. Ei, nykyään kun postit olivat auki auringonlaskun jälkeenkin, tilasin yleensä pakettini suoraan niihin. Ainoastaan huonekalut toimitettiin suoraan ovelleni enkä ollut nyt kalustamassa kämppääni uusiksi. Nojauduin kurkistamaan ovisilmästä. Jos siellä olisi rouva Hoffman, avaisin oven pelkästään järkyttääkseni häntä.

 

Oven takana ei ollut naapurini. Siellä oli kuriton, ongelmallinen jälkeläiseni.

 

Olin liian hölmistynyt edes hermostuakseni. Sydämeni teki pienen epätavallisen hypähdyksen, mutta siihen se jäi.

 

Tristanilla oli yllään tavanomainen peittävistä vaatteista, sateenvarjosta, aurinkolaseista ja hanskoista koostuva haarniskansa, mutta niistä huolimatta koko juttu oli täysin ennenkuulumaton. Hän oli muuttunut vampyyriksi pari viikkoa sitten ja kekkaloi edelleen päivänvalossa kuin ei mitään. Mikä perhana häntä oikein vaivasi?

 

Kiskaisin oven auki. Olisin luultavasti antanut paremman vaikutelman itsestäni, jos olisin sanonut jotain, mutta typertyminen oli karkottanut sanat aivoistani.

 

Hänkin näytti varsin hämmästyneeltä, käsi jähmettyneenä ovikellon ylle, valmiina jatkamaan sen rääkkäämistä. Hän vilkaisi ympärilleen, silmät kääntyivät vasemmalle ja oikealle ennen kuin pysähtyivät minuun ja hän räpytteli kuin ei olisi ollut varma, miksi oli taas ilmestynyt ovelleni. Tiesin hänen tuntevan vetoa suuntaani, olinhan hänen tekijänsä, ja se saattoi hyvin olla ainoa syy, miksi hän oli palannut.

 

Hän ravisti itsensä ulos transsistaan ja kairasi silmänsä omiini ennen kuin, välittämättä edes tervehtiä, purskautti ulos ensimmäisen mieleensä juolahtaneen asian. ”Oletko sinä aina kotona?”

 

Yritätkö vihjailla, ettei minulla ole elämää?

 

Oikeassahan hän on, ei sinulla ole. Sinä vain… lillut öiden läpi.

 

Turpa kiinni. Käyn minä ulkona. Tapaan muita! Tapasin toisen vampyyrin pari yötä sitten.


Niin, sen, jonka torjuit.

 

Älä viitsi, se nainen oli puuma.

 

”Olen minä tähän aikaan.” Mikä tarkoitti: ’Mikset sinä ole nukkumassa? Mikä sinun ongelmasi on, nuori vampyyri?’ ”Haluaisitko, etten olisi? Voin sulkea oven ja teeskennellä, etten ole paikalla.”

Vaivautumatta vastaamaan hän punkesi ohitseni ja tönäisi oven kiinni. Kun hän riisui lasinsa, katse viivähti asussani, rupuisessa ulkomuodossani ja, jep, myös housujeni etumuksessa.

”Olitko kiireinen?” hän kysyi. Sanoihin sisältyi alaviite. ’Täällä sinä vain runkkailet pilattuasi täydellisen elämäni.’

 

”Kyllä, minulla oli kiire nukkua”, murahdin ja viis veisasin, vaikka ääneni kuulosti ärtyneeltä. ”Niin kuin sinullakin pitäisi olla.”

 

”Juu, ei, ei ole aikaa. Minulla on ollut paljon asioita hoidettavana. On edelleen.”

 

Sarkastinen töksäytys yritti muodostua kielelleni, mutta muistin, kuinka monimutkainen hänen tilanteensa oli, tai oli ollut, joten nielaisin sanani ja astuin taaksepäin, kun hän kyykistyi riisumaan kenkänsä. Se ilmeisesti tarkoitti, että hän aikoi viipyä ainakin hetken.

 

”Otatko juotavaa?” kysyin. Olin nähnyt vilauksen hänen silmistään, olin nähnyt pähkinänruskean ja pystyin sanomaan, ettei hän ollut juonut verta vähään aikaan. Ehkei edellisen visiittinsä jälkeen, mutta se oli kyllä rajojen venyttämistä. Hänen olisi pitänyt myös näyttää heikommalta, jos asianlaita olisi ollut niin.

 

”Otan, kiitos”, hän kuulosti helpottuneelta.

 

”Tule sitten.” Pyöräytin itsekseni silmiäni ja viittilöin häntä seuraamaan.

 

Keittiössä satuin vilkaisemaan seinäkelloa ja totesin sen olevan puoli kuusi. Liian aikaista olla hereillä, mutta olihan tämä kiistämättä parannus aamukymmeneen verrattuna. Ulkona taisi myös olla pilvistä, koska verhojen raoista ei kurkistellut polttavia säteitä. Menin suoraan jääkaapille, noukin hyllyltä pullon ja ojensin sen Tristanille. Lasin käyttäminen oli turhaa, hän aikoi kuitenkin nykäistä veren kurkkuunsa parissa sekunnissa.

 

Hänellä oli sentään sen verran tapoja, että hän istuutui alas ennen kuin nyppäsi korkin pullosta, vei sen huulilleen ja joi pitkin, ahnain kulauksin. Odottaessani, että hän sai janonsa tyydytettyä, noukin itsellenikin pullon ennen kuin istuin häntä vastapäätä. Huvittavaa, että meillä näytti olevan omat paikat vain kahden tapaamisen jälkeen.

 

”Kiitos”, hän sanoi uudelleen. Tyhjä pullo kopsahti pöytään, ja hän pyyhki suunsa kämmenselkäänsä.

 

Olisin tarjonnut hänelle lisää, mutta pitelin viimeistä pulloani ja aioin totta vie juoda sen itse. ”Eipä mitään. Mutta jos saan kysyä, oletko saanut lainkaan verta juodaksesi koko tänä aikana?”

”Olen. Minä... öh, ostin jotain kamaa marketista.”

 

Yyh, prosessoitua, väljähtänyttä eläimen verta. Siis... yök.

 

Ajatukseni taisivat näkyä naamastani, koska Tristan naurahti synkästi. ”Jep, se maistui lehmänpaskalta, mutta piti minut toimintakunnossa.”

 

En kysynyt, miksei hän ollut käynyt metsästämässä. Jotkut vampyyrit hoksasivat touhun omin päin, toiset vaativat opastusta. Ja joillakuilla oli lievää suurempia vaikeuksia päästä sinuiksi sen faktan kanssa, että tästä lähtien heidän täytyi ravita itseään ihmisverellä.

 

Minulla oli ollut myös, muistin sen kyllä. Mutta minulla oli ollut Breena ja isä ja kaikki muutkin näyttämässä esimerkkiä. Se ei tuntunut niin väärältä, kun kaikki perheenjäsenesi tekivät sitä.

 

Ingo oli ollut meistä kaikkein itsepäisin, vastustanut tarvetta niin kauan, että oli häilynyt jatkuvasti tajunnan rajamailla. Loppujen lopuksi äiti oli purrut oman ranteensa auki ja pakottanut uppiniskaisen pikkuveljeni juomaan vertaan. Ingokin oli ennen pitkää antanut periksi. Kaikki antavat lopulta periksi.

 

Minun pitäisi kaiketi opettaa Tristan metsästämään, näyttää hänelle, miten noita hänen upouusia teräviä hampaitaan käytettiin. Siis jos hän vain pysyisi lähietäisyydelläni tarpeeksi pitkään.

 

”Hmm, niin... miten äitisi voi?” kysyin varovasti. Tristan ei todennäköisesti halunnut keskustella asiasta, mutta siihen me olimme edellisellä kerralla jääneet.

 

Näin hänen aataminomenansa pompahtavan. Hän huokaisi ja katsoi ohitseni ikkunaan päin. ”Hän nukkui pois.”

 

Hetkinen, mitä?!

 

”Mitä?” sopersin. Näin pian? Olihan Tristan sanonut, että hänen äitinsä syöpä oli edennyt neljänteen vaiheeseen ja tämä oli heikossa kunnossa, mutta... ”Olen pahoillani. En oikein...” Mutta mitä helvettiä? Miksi hän oli niin rauhallinen? Miksi hän edes oli täällä?

En ollut koskaan ollut vastaavassa tilanteessa. Isovanhempani olivat kuolleet, kun olin ollut lapsi, mutta minun ei ollut koskaan aiemmin tarvinut ilmaista osanottoani kenellekään.

 

”En tiedä, mitä sanoa paitsi... otan osaa.” Niinhän tällaisessa tilanteessa kuului sanoa, eikö vain?

 

”Kiitos. Ja juttu on ihan okei, ei sinun tarvitse sanoa mitään. Se oli odotettavissa”, hän mutisi ja näin hänen silmiensä – joiden iirikset loistivat nyt punaista – keräävän ohuen kosteuskerroksen ennen kuin hän kasasi itsensä ja selvitti kurkkuaan. ”Ehdin paikalle ajoissa juttelemaan vielä hänen kanssaan. Äiti lähti rauhallisesti.”

 

Mieleni tulvi kysymyksiä. Miksei Tristan ollut muuttanut äitiään? Oliko äiti halunnut kuolla? Oliko Tristan kunnioittanut äitinsä mielipidettä niin paljon, ettei ollut uskaltanut päättää tämän puolesta, jos tämän omaan harkintakykyyn ei ollut voinut enää luottaa?

 

Olin myös kuullut, että keuhkosyövässä ei ’lähdetty rauhallisesti’, mutta sitä en aikonut mainita ääneen. Ehkä äiti oli saanut kunnon lääkkeet.

 

”Miten sinä pärjäilet?”

”Ihan ookoo”, hän sanoi, joskaan ei kovin vakuuttavasti. Menetys ei ollut vielä uponnut. Hänellä oli ollut viime aikoina useampia suuria muutoksia elämässään, ja minä olin niihin osasyyllinen.

 

Voi luoja, kuinka toivoin, että olisin onnistunut hillitsemään itseni sinä yönä. Tai että olisin edes valinnut jonkun toisen. Jonkun, jonka elämässä ei olisi ollut niin paljon kaikkea meneillään.

 

Tristan tuijotti eteensä mitään näkemättä, silmät räpsähtivät vain, kun ne uhkasivat kuivua. En keksinyt sanottavaa, joten pysyttelin hiljaa ja vain siemaisin lasistani silloin tällöin saadakseni jotain tekemistä, kun hän keräsi ajatuksiaan.

 

Jonkin ajan päästä hän kohotti leukansa ja katsoi suoraan minuun. ”Hautajaiset ovat sunnuntaina. Ja sinä tulet mukaani.”

 

Anteeksi mitä? Mitä se oli?

 

”Miksi?” pärskähdin.

 

”Säätiedotuksen mukaan sunnuntaina on pilvistä ja hyvä sateen mahdollisuus, joten uskon, että pärjäämme kyllä kunnon vaatetuksen ja sateenvarjojen avulla.”

 

”Mutta miksi minun pitää tulla mukaan?” Eivätkö hautajaiset olleet yksityisiä tilaisuuksia? Oliko hän edelleen niin kettuuntunut, että halusi minun näkevän sukulaistensa surun, jotta joutuisin oikein rypemään katumuksessa? Mutta en ollut vastuussa hänen äitinsä syövästä tai kuolemasta. Päinvastoin, minä olin tarjonnut hänelle mahdollisuuden pelastaa äitinsä eikä hän ollut tarttunut siihen.

 

”Siskoni tulee puolisonsa kanssa. Hän on lääkäri.”

 

”Siskosi on lääkäri?” Ja nyt vasta hän kertoo minulle tämän?!

”Ei, hänen naisystävänsä on lääkäri. Okei, eläinlääkäri, mutta lääkäri siitä huolimatta.”

 

”Hetkinen, siskosi kumppani on nainen?”

 

”Joo, miksi? Onko sillä väliä?” Tristan kysyi haastavasti.

 

“Sitä vain, että…” Suljin suuni, kun tajusin, ettei minulla ollut vasta-argumenttia. Tristan ei ollut ollut ennakkoluuloinen aiemmin, olin vain tulkinnut hänen sanansa niin. Lähestymisyritykseni eivät olleet kiinnostaneet häntä, koska hän itse ei ollut homo. ”Ei mitään. Minä vain yllätyin.”

 

Hän hymähti hivenen ärtyneenä – oli selvästi odottanut muhevaa riitaa, valmistautunut puolustamaan näkemyksiään ja haukkumaan minut tekopyhäksi.

 

”Eli miksi minun täytyy tavata siskosi puoliso, joka on eläinlääkäri? En minä ole koira.”

 

”Koska he asuvat toisella puolella maata eivätkä käy täälläpäin usein. Heidän täytyy nähdä meidät molemmat, jotta saan vakuutettua heidät.”

 

”Vakuutettua heidät... mistä?”

 

”Siitä, mitä me olemme, tietysti.”

 

”Oi ei. Ei, ei, ei.”

 

”Kyllä.”

 

”Ei, minä en lähde mukaan etkä sinä kerro heille.”

 

”Kyllä sinä lähdet ja kyllä minä aion kertoa.”

 

”Ei.”

”Kylläpäs.”

 

“Ehdottomasti ei.”

”Ehdottomasti kyllä.”

 

Tuijotin häntä ja toivoin näyttäväni päättäväiseltä. Se, mitä hän ehdotti, ei ikinä tulisi kysymykseen. Miten hän saattoi edes harkita moista? Enkö ollut selittänyt vampyyrien sääntöjä tarpeeksi selvästi?

 

Joo joo, tiedän, että kutsuin niitä jättimäiseksi paskakasaksi, mutta tämä oli eri juttu. Tämä sääntö oli olemassa meidän omaksi turvaksemme. Tristanilla ei ollut valtaa päättää sen rikkomisesta, koska se saattaisi muutkin vampyyrit vaaraan.

 

Hän tuijotti takaisin, punahehkuinen katse ei rävähtänyt, ja minulle alkoi hitaasti valjeta, että hän saattoi hyvin olla yksi jääräpäisimmistä henkilöistä, joihin minulla oli ollut epäonni törmätä. Ei auttanut, että hän oli niin kuuma tapaus. Olisi ollut helpompi panna kampoihin vastenmieliselle örvelölle.

 

”Olet sen velkaa minulle”, hän sanoi.

 

Hmm, siinä oli perää.

 

”Pyydä minulta mitä tahansa muuta ja saatan harkita, mutta tämä reissu ei onnistu. Kerroin sinulle säännöistämme. Meidän täytyy suojella kaltaisiamme.”

”En välitä paskaakaan teidän aikaintakaisista säännöistänne.”

 

Meidän säännöistämme.”

”Miten vain.
En välitä. Minun täytyy saada heidät uskomaan minua, etenkin Hanne.”

”Siskosi?”

”Ei, vaan hänen puolisonsa. Siskoni nimi on Elena.”


”Onko hän vanhempi vai nuorempi kuin sinä?”

 

”Vanhempi, mutta...” Tristan kallisti päätään. “Mitä väliä sillä on?”

”Minullakin on sisko, tosin nuorempi kuin minä. Hänen nimensä on Breena.”
En tiennyt, miksi kerroin sen. Ehkä minulla oli tarve osoittaa hänelle, että meillä oli jotain yhteistä, ehkä vain vaihtaa aihetta, koska en missään tapauksessa ollut lähdössä hautajaisiin hänen kanssaan. En missään tapauksessa.

”Minun on saatava Hanne uskomaan minua. Jos en voi mennä ihmislääkärille, eläinlääkäri on seuraavaksi paras vaihtoehto. Samat kudokset, samat periaatteet.”

 

’Eivät he usko sinua, teit mitä tahansa’, halusin sanoa, mutta se olisi ollut vale. Tristanin sisko huomaisi välittömästi muutoksen veljessään. Hänen naisystävänsä näkisi sen myös. Täytyi olla sokea tai tyhmä tai molempia, jos ei huomaisi mitään. Mutta oli minulla vielä yksi varsin pätevä vastalause hihassani: ”Suunnitelmasi on surkea ja ajoituksesi vielä onnettomampi. Kyse on hautajaisista, hitto vieköön! Äitisi hautajaisista! Eikö siskosi todennäköisimmin haluaisi surra rauhassa – ilman että sinä tuputat hänelle omia ongelmiasi? Entä isäsi sitten?”

 

”En tunne isääni, en ole koskaan edes tavannut. Elena on puolisiskoni. Hänenkään isänsä ei ole koskaan ollut kuvioissa.”

Vau, Tristanin äiti oli tehnyt melko huonoja valintoja menneisyydessään. Se, ettei Tristanin isä ollut kuvioissa, oli hyvä juttu salaisuuttamme ajatellen mutta tietysti huonompi Tristanin kannalta, jos hän ylipäätään välitti koko asiasta. Tosin se sai minut miettimään, oliko hänen elämässään jotain muuta vinksallaan. Oliko hänellä syöpäsairas koirakin? Oliko hän hamstraaja, jonka kämppä oli täynnä roinaa? Oliko hän korviaan myöten veloissa ja ulosotossa? Oliko hänen tyttöystävänsä jättänyt hänet, koska hän ei voinut enää tavata?

 

”Entä tyttökaverisi?” Pakkohan minun oli sekin kortti kääntää.

 

”En ole nähnyt häntä sen jälkeen, kun sinä pilasit elämäni.”

 

No niin, arvasinhan.

 

Hän ei kuulostanut yhtä vihaiselta kuin aiemmin, pikemminkin periksiantaneelta. En pitänyt siitä. Raivoa pystyin käsittelemään, mutta hänen lannistunut olemuksensa sai minut tuntemaan syyllisyyttä ja syyllisyys on jotain, mikä voi nakertaa hajalle sisältäpäin.

 

”Sanoinhan jo, että olen pahoillani.”

”Niinhän sinä teit enkä minä hyväksynyt anteeksipyyntöäsi. Toivoisin, että voisin haastaa sinut oikeuteen, mutta sen paremmin juristit kuin tuomaritkaan tuskin uskoisivat minua. Voit aloittaa takaisinmaksun osallistumalla äidin hautajaisiin kanssani.”

 

”Tristan”, aloitin, tarkoituksenani yrittää saada taottua edes murunen järkeä hänen kalloonsa. ”Se on oikeasti erittäin huono idea. Et pelkästään altistaisi meitä molempia päivänvalolle, vaan saattaisit koko lajimme vaaraan. Tässä ei ole kyse vain sinusta tai siitä, kuinka tympeältä vampyyriksi muuttuminen sinusta tuntuu. Vaikket välitä minusta, miten muut vampyyrit? Asettaisit naiset ja lapsetkin vaaraan, jos toisit olemassaolomme julkisuuteen.”

 

Olin toivonut, että sanani saisivat hänet edes harkitsemaan, mutta hänen ilmeensä oli tyhjä. ”En aio kertoa koko maailmalle, ainoastaan siskolleni ja hänen partnerilleen.”

 

”Entäs jos he sekoavat? Sitten sinun...” ääneni vaimeni. Luotin siihen, että hän muisti, mitä oli tapahtunut ihmisille, jotka olivat saaneet selville totuuden minusta.

 

”Siskoni on erittäin tasapainoinen ihminen ja Hanne on lääkäri, tiedenainen. Eivät he sekoa. Luotan siihen, että he ymmärtävät pitää suunsa kiinni.”

 

”Yliarvioit ihmisten kyvyn käsitellä tällaista uutista. Sitä paitsi minusta tuntuu, että yrität vain löytää tukijoita, joiden kanssa voit syyttää minua ja järjestää minulle hankaluuksia”, mutisin.


”Sitäkin, mutta enimmäkseen haluaisin Hannen tutkivan minut – meidät, jos suostut siihen – ja ehkä ottavan jotain kokeita. Kuka tietää, ehkä hän löytää parannuskeinon. Etkö sinä haluaisi muuttua takaisin ihmiseksi, jos mahdollisuus tarjoutuisi?”

 

”Minä...” En kyennyt vastaamaan heti. Aikaa oli kulunut niin paljon. En tuntenut enää kuuluvani ihmisten maailmaan.

 

”No, vaikka sinä et haluaisi, minä kyllä haluan”, hän töksäytti.

 

”Ei minun silti tarvitse tulla hautajaisiin.” Ärh, miksei hän tajunnut sitä? ”Olen varma, että sinun muutoksiesi näkeminen riittää.” En halunnut mennä ulos päiväsaikaan, en suurin surminkaan. Se oli epämiellyttävää ja helvetin vaarallista.

 

”Ei riitä. Heidän täytyy nähdä meidät molemmat. Minun ulkonäköni muutokset he voivat kuitata jonain mystisenä sairautena, mutta jos he näkevät sinutkin, heillä ei ole syytä kyseenalaistaa tarinaani.”

 

”Miksi siskosi kyseenalaistaisi tarinasi?” yritin. ”Eikö hän luota sinuun?”

 

”Totta kai hän luottaa, mutta tämä juttu huitelee ihan uusissa sfääreissä. Tämä ei ole sama kuin ’Näin kaksipäisen jäniksen matkalla töihin’, tämä koskee minua ja elämääni ja vaikuttaa myös siskooni. Nyt kun äitiä ei enää ole, minä ja Elena olemme perheemme ainoat jäljellä olevat jäsenet, mikä tarkoittaa, että olemme varmasti tulevaisuudessa enemmän tekemisissä. Hänen täytyy kuulla minun tilanteestani.”

Hengähdin. Olihan hän tavallaan oikeassa, se täytyi myöntää, mutta hän ei nähnyt koko kuvaa. Hän ei ollut ollut vampyyri tarpeeksi kauan ymmärtääkseen, millaista meidän elämämme on. Hän ei voinut jatkaa elämäänsä samanlaisena kuin se oli ollut eikä hän missään tapauksessa voinut sekoittaa soppaan sukulaisia, jotka eivät olleet vampyyrejä.

 

”Olisi eri asia, jos muuttaisit siskosi yhdeksi meistä”, huomautin.

 

Hänen kasvojaan pyyhkäisi inho mutta yllätys jäi tulematta. Oli mokoma ehtinyt odottaa ehdotustani. ”En helvetissä pilaa hänenkin elämäänsä.”

 

”No, jos aiot niin itsepäisesti kertoa hänelle, voisit edes odottaa sen aikaa, että ehdin siirtyä toiseen maahan. En aio olla lähettyvillä, kun kakka osuu tuulettimeen.”

 

”Ehei, ei tule tapahtumaan. Sinä et pääse karkuun tätä. En tunne sinua enkä tiedä mitään moraalistasi – vaikka epäilenkin että se on koko lailla olematon – mutta sinun olisi korkea aika oppia ottamaan vastuu tekemisistäsi.”

 

”Entä muut sukulaisesi? Tai muut hautajaisvieraat? Mitä he ajattelisivat, jos joku outo häiskä ilmestyisi toimitukseen? Siitä saattaisi tulla vääriä mielikuvia, tiedäthän, meistä?” Ethän halua, että siskosi tai muut vieraat luulevat sinua homoksi, ethän?

 

Mutta, kuten pian kävi ilmi, Tristan piti omaa suunnitelmaansa paljon tärkeämpänä kuin meidän suhteemme mahdollista väärintulkintaa.

 

”En välitä hittojakaan, mitä vieraat ajattelevat. Heidän kuuluu keskittyä suremiseen eikä muiden ihmisten asioiden spekuloimiseen.” Hän suuntasi minuun ankaran katseen ja risti kätensä rinnalleen. ”Sinä tulet mukaan ja tämä asia on loppuunkäsitelty.”

 

Seuraava luku tulossa pian!