A Bloody Mistake, 7. luku

maanantai 28. kesäkuuta 2021



Edellinen luku

1. luku

7. luku


Alkoi pikkuhiljaa tuntua siltä, että saattaisin melkein tottua keskellä päivää soivaan ovikelloon. Melkein.

Viimeksi olin ollut lähellä sydänkohtausta. Tällä kertaa vain ponkaisin ylös sängyssäni ja hetkellinen hämmennys kiehahti nopeasti raivoksi.

Tämä oli pelkästään epäkohteliasta! Tähän täytyi tulla loppu! En minäkään ravannut ympäriinsä soittelemassa ihmisten ovikelloja keskellä yötä.

Tämän jälkeen laittaisin oveeni kyltin: ’Siitä vain, soita kelloa. Katsotaan, mitä tapahtuu.’ Tai sitten vain nappaisin sähköt irti mokomasta rakkineesta. Tosin jos tekisin niin, Tristan ilmestyisi kuitenkin paikalle, koska juuri niin universumi toimi minun kohdallani.

Luonnollisesti siellä saattoi olla Tristan juuri nyt (ainakin jos Breenalta kysyi) mutta olin skeptinen. Oli kulunut jo liikaa aikaa, nyt oli päivä ja hänen oli täytynyt jo huomata, ettei auringossa keekoilu oikein sopinut meille. Mutta jos ovella oli kuin olikin hän, voisin ainakin pakottaa hänet ottamaan puhelinnumeroni, jotta hän ymmärtäisi seuraavalla kerralla soittaa ennen visiittiään.

 

Potkaisin peiton syrjään ja nappasin vaatteeni lattialta. Olin hikoillut nukkuessani, mikä enteili kesän lähestymistä ja sitä, että oli aika sulkea lämmitys. Paitani haisi vähän, huomasin sen, kun vedin vaatteen pääni yli. Paikansin myös reiän olohousujeni vasemmassa polvessa. Hemmetti, ne olivat lempivaatteeni kotona löhöilyyn. Nykypäivän vaatteet eivät kestäneet edes vuotta. Hiukseni olivat oikein kunnon sotkussa (tunsin mehevän takun takaraivollani) enkä ollut pessyt niitä kahteen päivään, koska olin yhteiskunnallisen marginalisaation uhri ja saatoin aivan hyvin maatua asuntooni, jos niin halusin.

 

Kaiken kaikkiaan en ollut edustuskunnossa. Päälle päätteeksi minulla oli massiivinen seisokki, mikä kertoi, että päivä oli saavuttanut viimeisen neljänneksensä.

Tiedonmuru, jota kukaan ei pyytänyt: kun muuttuu vampyyriksi ja vuorokausirytmi kääntyy päinvastaiseksi kuin ihmisillä, aamuerektioista tulee iltaerektioita. Se on oikeastaan aika lohdullista, tietää, että keho toimii edelleen, vaikka onkin muuttunut fiktiiviseksi olennoksi.

 

En jaksanut välittää, ettei minulla ollut alushousuja ja oleskeluhousuni pullistelivat tavalla, mikä olisi julkisilla paikoilla tulkittu hyvin sopimattomaksi. Oli todennäköistä, etten avaisi ovea häiritsijälle, joten miksi vaivautua tekemään mitään ulkonäölleni?

 

Kun raahasin jalkojani eteiseen, ovikello pärisi uudelleen. Yritin muistella, olinko tilannut jotain. Ei, nykyään kun postit olivat auki auringonlaskun jälkeenkin, tilasin yleensä pakettini suoraan niihin. Ainoastaan huonekalut toimitettiin suoraan ovelleni enkä ollut nyt kalustamassa kämppääni uusiksi. Nojauduin kurkistamaan ovisilmästä. Jos siellä olisi rouva Hoffman, avaisin oven pelkästään järkyttääkseni häntä.

 

Oven takana ei ollut naapurini. Siellä oli kuriton, ongelmallinen jälkeläiseni.

 

Olin liian hölmistynyt edes hermostuakseni. Sydämeni teki pienen epätavallisen hypähdyksen, mutta siihen se jäi.

 

Tristanilla oli yllään tavanomainen peittävistä vaatteista, sateenvarjosta, aurinkolaseista ja hanskoista koostuva haarniskansa, mutta niistä huolimatta koko juttu oli täysin ennenkuulumaton. Hän oli muuttunut vampyyriksi pari viikkoa sitten ja kekkaloi edelleen päivänvalossa kuin ei mitään. Mikä perhana häntä oikein vaivasi?

 

Kiskaisin oven auki. Olisin luultavasti antanut paremman vaikutelman itsestäni, jos olisin sanonut jotain, mutta typertyminen oli karkottanut sanat aivoistani.

 

Hänkin näytti varsin hämmästyneeltä, käsi jähmettyneenä ovikellon ylle, valmiina jatkamaan sen rääkkäämistä. Hän vilkaisi ympärilleen, silmät kääntyivät vasemmalle ja oikealle ennen kuin pysähtyivät minuun ja hän räpytteli kuin ei olisi ollut varma, miksi oli taas ilmestynyt ovelleni. Tiesin hänen tuntevan vetoa suuntaani, olinhan hänen tekijänsä, ja se saattoi hyvin olla ainoa syy, miksi hän oli palannut.

 

Hän ravisti itsensä ulos transsistaan ja kairasi silmänsä omiini ennen kuin, välittämättä edes tervehtiä, purskautti ulos ensimmäisen mieleensä juolahtaneen asian. ”Oletko sinä aina kotona?”

 

Yritätkö vihjailla, ettei minulla ole elämää?

 

Oikeassahan hän on, ei sinulla ole. Sinä vain… lillut öiden läpi.

 

Turpa kiinni. Käyn minä ulkona. Tapaan muita! Tapasin toisen vampyyrin pari yötä sitten.


Niin, sen, jonka torjuit.

 

Älä viitsi, se nainen oli puuma.

 

”Olen minä tähän aikaan.” Mikä tarkoitti: ’Mikset sinä ole nukkumassa? Mikä sinun ongelmasi on, nuori vampyyri?’ ”Haluaisitko, etten olisi? Voin sulkea oven ja teeskennellä, etten ole paikalla.”

Vaivautumatta vastaamaan hän punkesi ohitseni ja tönäisi oven kiinni. Kun hän riisui lasinsa, katse viivähti asussani, rupuisessa ulkomuodossani ja, jep, myös housujeni etumuksessa.

”Olitko kiireinen?” hän kysyi. Sanoihin sisältyi alaviite. ’Täällä sinä vain runkkailet pilattuasi täydellisen elämäni.’

 

”Kyllä, minulla oli kiire nukkua”, murahdin ja viis veisasin, vaikka ääneni kuulosti ärtyneeltä. ”Niin kuin sinullakin pitäisi olla.”

 

”Juu, ei, ei ole aikaa. Minulla on ollut paljon asioita hoidettavana. On edelleen.”

 

Sarkastinen töksäytys yritti muodostua kielelleni, mutta muistin, kuinka monimutkainen hänen tilanteensa oli, tai oli ollut, joten nielaisin sanani ja astuin taaksepäin, kun hän kyykistyi riisumaan kenkänsä. Se ilmeisesti tarkoitti, että hän aikoi viipyä ainakin hetken.

 

”Otatko juotavaa?” kysyin. Olin nähnyt vilauksen hänen silmistään, olin nähnyt pähkinänruskean ja pystyin sanomaan, ettei hän ollut juonut verta vähään aikaan. Ehkei edellisen visiittinsä jälkeen, mutta se oli kyllä rajojen venyttämistä. Hänen olisi pitänyt myös näyttää heikommalta, jos asianlaita olisi ollut niin.

 

”Otan, kiitos”, hän kuulosti helpottuneelta.

 

”Tule sitten.” Pyöräytin itsekseni silmiäni ja viittilöin häntä seuraamaan.

 

Keittiössä satuin vilkaisemaan seinäkelloa ja totesin sen olevan puoli kuusi. Liian aikaista olla hereillä, mutta olihan tämä kiistämättä parannus aamukymmeneen verrattuna. Ulkona taisi myös olla pilvistä, koska verhojen raoista ei kurkistellut polttavia säteitä. Menin suoraan jääkaapille, noukin hyllyltä pullon ja ojensin sen Tristanille. Lasin käyttäminen oli turhaa, hän aikoi kuitenkin nykäistä veren kurkkuunsa parissa sekunnissa.

 

Hänellä oli sentään sen verran tapoja, että hän istuutui alas ennen kuin nyppäsi korkin pullosta, vei sen huulilleen ja joi pitkin, ahnain kulauksin. Odottaessani, että hän sai janonsa tyydytettyä, noukin itsellenikin pullon ennen kuin istuin häntä vastapäätä. Huvittavaa, että meillä näytti olevan omat paikat vain kahden tapaamisen jälkeen.

 

”Kiitos”, hän sanoi uudelleen. Tyhjä pullo kopsahti pöytään, ja hän pyyhki suunsa kämmenselkäänsä.

 

Olisin tarjonnut hänelle lisää, mutta pitelin viimeistä pulloani ja aioin totta vie juoda sen itse. ”Eipä mitään. Mutta jos saan kysyä, oletko saanut lainkaan verta juodaksesi koko tänä aikana?”

”Olen. Minä... öh, ostin jotain kamaa marketista.”

 

Yyh, prosessoitua, väljähtänyttä eläimen verta. Siis... yök.

 

Ajatukseni taisivat näkyä naamastani, koska Tristan naurahti synkästi. ”Jep, se maistui lehmänpaskalta, mutta piti minut toimintakunnossa.”

 

En kysynyt, miksei hän ollut käynyt metsästämässä. Jotkut vampyyrit hoksasivat touhun omin päin, toiset vaativat opastusta. Ja joillakuilla oli lievää suurempia vaikeuksia päästä sinuiksi sen faktan kanssa, että tästä lähtien heidän täytyi ravita itseään ihmisverellä.

 

Minulla oli ollut myös, muistin sen kyllä. Mutta minulla oli ollut Breena ja isä ja kaikki muutkin näyttämässä esimerkkiä. Se ei tuntunut niin väärältä, kun kaikki perheenjäsenesi tekivät sitä.

 

Ingo oli ollut meistä kaikkein itsepäisin, vastustanut tarvetta niin kauan, että oli häilynyt jatkuvasti tajunnan rajamailla. Loppujen lopuksi äiti oli purrut oman ranteensa auki ja pakottanut uppiniskaisen pikkuveljeni juomaan vertaan. Ingokin oli ennen pitkää antanut periksi. Kaikki antavat lopulta periksi.

 

Minun pitäisi kaiketi opettaa Tristan metsästämään, näyttää hänelle, miten noita hänen upouusia teräviä hampaitaan käytettiin. Siis jos hän vain pysyisi lähietäisyydelläni tarpeeksi pitkään.

 

”Hmm, niin... miten äitisi voi?” kysyin varovasti. Tristan ei todennäköisesti halunnut keskustella asiasta, mutta siihen me olimme edellisellä kerralla jääneet.

 

Näin hänen aataminomenansa pompahtavan. Hän huokaisi ja katsoi ohitseni ikkunaan päin. ”Hän nukkui pois.”

 

Hetkinen, mitä?!

 

”Mitä?” sopersin. Näin pian? Olihan Tristan sanonut, että hänen äitinsä syöpä oli edennyt neljänteen vaiheeseen ja tämä oli heikossa kunnossa, mutta... ”Olen pahoillani. En oikein...” Mutta mitä helvettiä? Miksi hän oli niin rauhallinen? Miksi hän edes oli täällä?

En ollut koskaan ollut vastaavassa tilanteessa. Isovanhempani olivat kuolleet, kun olin ollut lapsi, mutta minun ei ollut koskaan aiemmin tarvinut ilmaista osanottoani kenellekään.

 

”En tiedä, mitä sanoa paitsi... otan osaa.” Niinhän tällaisessa tilanteessa kuului sanoa, eikö vain?

 

”Kiitos. Ja juttu on ihan okei, ei sinun tarvitse sanoa mitään. Se oli odotettavissa”, hän mutisi ja näin hänen silmiensä – joiden iirikset loistivat nyt punaista – keräävän ohuen kosteuskerroksen ennen kuin hän kasasi itsensä ja selvitti kurkkuaan. ”Ehdin paikalle ajoissa juttelemaan vielä hänen kanssaan. Äiti lähti rauhallisesti.”

 

Mieleni tulvi kysymyksiä. Miksei Tristan ollut muuttanut äitiään? Oliko äiti halunnut kuolla? Oliko Tristan kunnioittanut äitinsä mielipidettä niin paljon, ettei ollut uskaltanut päättää tämän puolesta, jos tämän omaan harkintakykyyn ei ollut voinut enää luottaa?

 

Olin myös kuullut, että keuhkosyövässä ei ’lähdetty rauhallisesti’, mutta sitä en aikonut mainita ääneen. Ehkä äiti oli saanut kunnon lääkkeet.

 

”Miten sinä pärjäilet?”

”Ihan ookoo”, hän sanoi, joskaan ei kovin vakuuttavasti. Menetys ei ollut vielä uponnut. Hänellä oli ollut viime aikoina useampia suuria muutoksia elämässään, ja minä olin niihin osasyyllinen.

 

Voi luoja, kuinka toivoin, että olisin onnistunut hillitsemään itseni sinä yönä. Tai että olisin edes valinnut jonkun toisen. Jonkun, jonka elämässä ei olisi ollut niin paljon kaikkea meneillään.

 

Tristan tuijotti eteensä mitään näkemättä, silmät räpsähtivät vain, kun ne uhkasivat kuivua. En keksinyt sanottavaa, joten pysyttelin hiljaa ja vain siemaisin lasistani silloin tällöin saadakseni jotain tekemistä, kun hän keräsi ajatuksiaan.

 

Jonkin ajan päästä hän kohotti leukansa ja katsoi suoraan minuun. ”Hautajaiset ovat sunnuntaina. Ja sinä tulet mukaani.”

 

Anteeksi mitä? Mitä se oli?

 

”Miksi?” pärskähdin.

 

”Säätiedotuksen mukaan sunnuntaina on pilvistä ja hyvä sateen mahdollisuus, joten uskon, että pärjäämme kyllä kunnon vaatetuksen ja sateenvarjojen avulla.”

 

”Mutta miksi minun pitää tulla mukaan?” Eivätkö hautajaiset olleet yksityisiä tilaisuuksia? Oliko hän edelleen niin kettuuntunut, että halusi minun näkevän sukulaistensa surun, jotta joutuisin oikein rypemään katumuksessa? Mutta en ollut vastuussa hänen äitinsä syövästä tai kuolemasta. Päinvastoin, minä olin tarjonnut hänelle mahdollisuuden pelastaa äitinsä eikä hän ollut tarttunut siihen.

 

”Siskoni tulee puolisonsa kanssa. Hän on lääkäri.”

 

”Siskosi on lääkäri?” Ja nyt vasta hän kertoo minulle tämän?!

”Ei, hänen naisystävänsä on lääkäri. Okei, eläinlääkäri, mutta lääkäri siitä huolimatta.”

 

”Hetkinen, siskosi kumppani on nainen?”

 

”Joo, miksi? Onko sillä väliä?” Tristan kysyi haastavasti.

 

“Sitä vain, että…” Suljin suuni, kun tajusin, ettei minulla ollut vasta-argumenttia. Tristan ei ollut ollut ennakkoluuloinen aiemmin, olin vain tulkinnut hänen sanansa niin. Lähestymisyritykseni eivät olleet kiinnostaneet häntä, koska hän itse ei ollut homo. ”Ei mitään. Minä vain yllätyin.”

 

Hän hymähti hivenen ärtyneenä – oli selvästi odottanut muhevaa riitaa, valmistautunut puolustamaan näkemyksiään ja haukkumaan minut tekopyhäksi.

 

”Eli miksi minun täytyy tavata siskosi puoliso, joka on eläinlääkäri? En minä ole koira.”

 

”Koska he asuvat toisella puolella maata eivätkä käy täälläpäin usein. Heidän täytyy nähdä meidät molemmat, jotta saan vakuutettua heidät.”

 

”Vakuutettua heidät... mistä?”

 

”Siitä, mitä me olemme, tietysti.”

 

”Oi ei. Ei, ei, ei.”

 

”Kyllä.”

 

”Ei, minä en lähde mukaan etkä sinä kerro heille.”

 

”Kyllä sinä lähdet ja kyllä minä aion kertoa.”

 

”Ei.”

”Kylläpäs.”

 

“Ehdottomasti ei.”

”Ehdottomasti kyllä.”

 

Tuijotin häntä ja toivoin näyttäväni päättäväiseltä. Se, mitä hän ehdotti, ei ikinä tulisi kysymykseen. Miten hän saattoi edes harkita moista? Enkö ollut selittänyt vampyyrien sääntöjä tarpeeksi selvästi?

 

Joo joo, tiedän, että kutsuin niitä jättimäiseksi paskakasaksi, mutta tämä oli eri juttu. Tämä sääntö oli olemassa meidän omaksi turvaksemme. Tristanilla ei ollut valtaa päättää sen rikkomisesta, koska se saattaisi muutkin vampyyrit vaaraan.

 

Hän tuijotti takaisin, punahehkuinen katse ei rävähtänyt, ja minulle alkoi hitaasti valjeta, että hän saattoi hyvin olla yksi jääräpäisimmistä henkilöistä, joihin minulla oli ollut epäonni törmätä. Ei auttanut, että hän oli niin kuuma tapaus. Olisi ollut helpompi panna kampoihin vastenmieliselle örvelölle.

 

”Olet sen velkaa minulle”, hän sanoi.

 

Hmm, siinä oli perää.

 

”Pyydä minulta mitä tahansa muuta ja saatan harkita, mutta tämä reissu ei onnistu. Kerroin sinulle säännöistämme. Meidän täytyy suojella kaltaisiamme.”

”En välitä paskaakaan teidän aikaintakaisista säännöistänne.”

 

Meidän säännöistämme.”

”Miten vain.
En välitä. Minun täytyy saada heidät uskomaan minua, etenkin Hanne.”

”Siskosi?”

”Ei, vaan hänen puolisonsa. Siskoni nimi on Elena.”


”Onko hän vanhempi vai nuorempi kuin sinä?”

 

”Vanhempi, mutta...” Tristan kallisti päätään. “Mitä väliä sillä on?”

”Minullakin on sisko, tosin nuorempi kuin minä. Hänen nimensä on Breena.”
En tiennyt, miksi kerroin sen. Ehkä minulla oli tarve osoittaa hänelle, että meillä oli jotain yhteistä, ehkä vain vaihtaa aihetta, koska en missään tapauksessa ollut lähdössä hautajaisiin hänen kanssaan. En missään tapauksessa.

”Minun on saatava Hanne uskomaan minua. Jos en voi mennä ihmislääkärille, eläinlääkäri on seuraavaksi paras vaihtoehto. Samat kudokset, samat periaatteet.”

 

’Eivät he usko sinua, teit mitä tahansa’, halusin sanoa, mutta se olisi ollut vale. Tristanin sisko huomaisi välittömästi muutoksen veljessään. Hänen naisystävänsä näkisi sen myös. Täytyi olla sokea tai tyhmä tai molempia, jos ei huomaisi mitään. Mutta oli minulla vielä yksi varsin pätevä vastalause hihassani: ”Suunnitelmasi on surkea ja ajoituksesi vielä onnettomampi. Kyse on hautajaisista, hitto vieköön! Äitisi hautajaisista! Eikö siskosi todennäköisimmin haluaisi surra rauhassa – ilman että sinä tuputat hänelle omia ongelmiasi? Entä isäsi sitten?”

 

”En tunne isääni, en ole koskaan edes tavannut. Elena on puolisiskoni. Hänenkään isänsä ei ole koskaan ollut kuvioissa.”

Vau, Tristanin äiti oli tehnyt melko huonoja valintoja menneisyydessään. Se, ettei Tristanin isä ollut kuvioissa, oli hyvä juttu salaisuuttamme ajatellen mutta tietysti huonompi Tristanin kannalta, jos hän ylipäätään välitti koko asiasta. Tosin se sai minut miettimään, oliko hänen elämässään jotain muuta vinksallaan. Oliko hänellä syöpäsairas koirakin? Oliko hän hamstraaja, jonka kämppä oli täynnä roinaa? Oliko hän korviaan myöten veloissa ja ulosotossa? Oliko hänen tyttöystävänsä jättänyt hänet, koska hän ei voinut enää tavata?

 

”Entä tyttökaverisi?” Pakkohan minun oli sekin kortti kääntää.

 

”En ole nähnyt häntä sen jälkeen, kun sinä pilasit elämäni.”

 

No niin, arvasinhan.

 

Hän ei kuulostanut yhtä vihaiselta kuin aiemmin, pikemminkin periksiantaneelta. En pitänyt siitä. Raivoa pystyin käsittelemään, mutta hänen lannistunut olemuksensa sai minut tuntemaan syyllisyyttä ja syyllisyys on jotain, mikä voi nakertaa hajalle sisältäpäin.

 

”Sanoinhan jo, että olen pahoillani.”

”Niinhän sinä teit enkä minä hyväksynyt anteeksipyyntöäsi. Toivoisin, että voisin haastaa sinut oikeuteen, mutta sen paremmin juristit kuin tuomaritkaan tuskin uskoisivat minua. Voit aloittaa takaisinmaksun osallistumalla äidin hautajaisiin kanssani.”

 

”Tristan”, aloitin, tarkoituksenani yrittää saada taottua edes murunen järkeä hänen kalloonsa. ”Se on oikeasti erittäin huono idea. Et pelkästään altistaisi meitä molempia päivänvalolle, vaan saattaisit koko lajimme vaaraan. Tässä ei ole kyse vain sinusta tai siitä, kuinka tympeältä vampyyriksi muuttuminen sinusta tuntuu. Vaikket välitä minusta, miten muut vampyyrit? Asettaisit naiset ja lapsetkin vaaraan, jos toisit olemassaolomme julkisuuteen.”

 

Olin toivonut, että sanani saisivat hänet edes harkitsemaan, mutta hänen ilmeensä oli tyhjä. ”En aio kertoa koko maailmalle, ainoastaan siskolleni ja hänen partnerilleen.”

 

”Entäs jos he sekoavat? Sitten sinun...” ääneni vaimeni. Luotin siihen, että hän muisti, mitä oli tapahtunut ihmisille, jotka olivat saaneet selville totuuden minusta.

 

”Siskoni on erittäin tasapainoinen ihminen ja Hanne on lääkäri, tiedenainen. Eivät he sekoa. Luotan siihen, että he ymmärtävät pitää suunsa kiinni.”

 

”Yliarvioit ihmisten kyvyn käsitellä tällaista uutista. Sitä paitsi minusta tuntuu, että yrität vain löytää tukijoita, joiden kanssa voit syyttää minua ja järjestää minulle hankaluuksia”, mutisin.


”Sitäkin, mutta enimmäkseen haluaisin Hannen tutkivan minut – meidät, jos suostut siihen – ja ehkä ottavan jotain kokeita. Kuka tietää, ehkä hän löytää parannuskeinon. Etkö sinä haluaisi muuttua takaisin ihmiseksi, jos mahdollisuus tarjoutuisi?”

 

”Minä...” En kyennyt vastaamaan heti. Aikaa oli kulunut niin paljon. En tuntenut enää kuuluvani ihmisten maailmaan.

 

”No, vaikka sinä et haluaisi, minä kyllä haluan”, hän töksäytti.

 

”Ei minun silti tarvitse tulla hautajaisiin.” Ärh, miksei hän tajunnut sitä? ”Olen varma, että sinun muutoksiesi näkeminen riittää.” En halunnut mennä ulos päiväsaikaan, en suurin surminkaan. Se oli epämiellyttävää ja helvetin vaarallista.

 

”Ei riitä. Heidän täytyy nähdä meidät molemmat. Minun ulkonäköni muutokset he voivat kuitata jonain mystisenä sairautena, mutta jos he näkevät sinutkin, heillä ei ole syytä kyseenalaistaa tarinaani.”

 

”Miksi siskosi kyseenalaistaisi tarinasi?” yritin. ”Eikö hän luota sinuun?”

 

”Totta kai hän luottaa, mutta tämä juttu huitelee ihan uusissa sfääreissä. Tämä ei ole sama kuin ’Näin kaksipäisen jäniksen matkalla töihin’, tämä koskee minua ja elämääni ja vaikuttaa myös siskooni. Nyt kun äitiä ei enää ole, minä ja Elena olemme perheemme ainoat jäljellä olevat jäsenet, mikä tarkoittaa, että olemme varmasti tulevaisuudessa enemmän tekemisissä. Hänen täytyy kuulla minun tilanteestani.”

Hengähdin. Olihan hän tavallaan oikeassa, se täytyi myöntää, mutta hän ei nähnyt koko kuvaa. Hän ei ollut ollut vampyyri tarpeeksi kauan ymmärtääkseen, millaista meidän elämämme on. Hän ei voinut jatkaa elämäänsä samanlaisena kuin se oli ollut eikä hän missään tapauksessa voinut sekoittaa soppaan sukulaisia, jotka eivät olleet vampyyrejä.

 

”Olisi eri asia, jos muuttaisit siskosi yhdeksi meistä”, huomautin.

 

Hänen kasvojaan pyyhkäisi inho mutta yllätys jäi tulematta. Oli mokoma ehtinyt odottaa ehdotustani. ”En helvetissä pilaa hänenkin elämäänsä.”

 

”No, jos aiot niin itsepäisesti kertoa hänelle, voisit edes odottaa sen aikaa, että ehdin siirtyä toiseen maahan. En aio olla lähettyvillä, kun kakka osuu tuulettimeen.”

 

”Ehei, ei tule tapahtumaan. Sinä et pääse karkuun tätä. En tunne sinua enkä tiedä mitään moraalistasi – vaikka epäilenkin että se on koko lailla olematon – mutta sinun olisi korkea aika oppia ottamaan vastuu tekemisistäsi.”

 

”Entä muut sukulaisesi? Tai muut hautajaisvieraat? Mitä he ajattelisivat, jos joku outo häiskä ilmestyisi toimitukseen? Siitä saattaisi tulla vääriä mielikuvia, tiedäthän, meistä?” Ethän halua, että siskosi tai muut vieraat luulevat sinua homoksi, ethän?

 

Mutta, kuten pian kävi ilmi, Tristan piti omaa suunnitelmaansa paljon tärkeämpänä kuin meidän suhteemme mahdollista väärintulkintaa.

 

”En välitä hittojakaan, mitä vieraat ajattelevat. Heidän kuuluu keskittyä suremiseen eikä muiden ihmisten asioiden spekuloimiseen.” Hän suuntasi minuun ankaran katseen ja risti kätensä rinnalleen. ”Sinä tulet mukaan ja tämä asia on loppuunkäsitelty.”

 

Seuraava luku tulossa pian!

 

A Bloody Mistake, 6. luku

keskiviikko 26. toukokuuta 2021


 

Edellinen luku

1. luku


6. luku


 

Viisi päivää sen jälkeen, kun Tristan oli jättänyt minut vellomaan omantunnontuskissani, havahduin siihen tosiseikkaan, että rahani olivat loppumassa. Enkä siinä mielessä että ’Tililläni on kymppi ja pino viikon sisään erääntyviä laskuja’ vaan ’Hitto, jos en pian saa setvittyä talouttani, täytyy ottaa yhteyttä vuokraisäntään’. Huolimatta siitä, mitä olin sanonut Tristanille, uhrieni ryöstämisellä ei tienannut mitenkään erinomaisesti. Vain harva ihminen tänä päivänä kanniskeli muutamaa kolikkoa enempää käteistä mukanaan ja pankkikortin tunnusluvun arvailu kävi nopeasti turhauttavaksi.


Oli siis aika lakaista muut ongelmani hetkeksi syrjään ja mennä heittämään muutama keikka rehellistä, rankkaa työtä.

 

2000-luvun työmarkkinoissa oli se erityispiirre, että jopa kurjimpaan, paskaisimpaan ja epäsuosituimpaan duuniin vaadittiin hakemus, ansioluettelo, sopiva koulutus todistuksineen, sähköposti ja lukuisia muita asioita, joita olisi pidetty tarpeettomina, jopa järjettöminä vuosikymmenellä, jolloin etsin ensimmäistä osa-aikatyötäni. Ja kun sattuu olemaan vampyyri, joka on elänyt syrjässä yhteiskunnasta liki neljäkymmentä vuotta, moderneista jipoista on hankala saada otetta.

 

Onneksi oli kuitenkin olemassa vielä ihmisiä, jotka toimivat systeemin ulkopuolella, suostuivat maksamaan käteisellä eivätkä välittäneet CV:stä niin kauan kuin työ tuli tehdyksi.

 

Ei, en tarkoita huumeiden välitystä tai prostituutiota tai sisäelinteni myymistä.

 

Tarkoitan kuriiripalveluja.

Totta puhuen en koskaan kysynyt, mitä oli niissä paketeissa tai kasseissa, joita he antoivat minun kuljetettavakseni. Tein työn, kuittasin rahat ja katosin kuvasta. Se kelpasi heille ja se kelpasi minulle. Minulla oli muutama kontakti. Ihmisiä, jotka eivät välittäneet, vaikkeivät tavoittaneet minua sen jälkeen, kun työ oli tehty – itse asiassa se oli heidän mielestään parempi vaihtoehto – koska tyydyin vähempään kuin yleisesti hyväksytty minimipalkka ja vähät välitin veroista, vakuutuksista ja muista epäkäytännöllisyyksistä. Heillä ei ollut numeroani, koska olin estänyt sitä näkymästä soittaessani, mutta minulla oli heidän numeronsa. Tai ainakin oli ollut jossain vaiheessa. Heillä oli tapana vaihtaa numeroaan säännöllisesti.

 

Valitsin luotetuimman kontaktini, sen, joka pystyi lähes aina järjestämään keikkaa, ja toivoin, että numero olisi edelleen käytössä.

 

”Horst Richter.” Se oli yksi hänen puheluihin vastaamiseen varatuista aliaksistaan, joista hänen kanssaan työskentelevät tiesivät. Tuttujen kesken hän kutsui itseään Migueliksi, minkä oletin myös olevan peitenimi hänen vaaleiden hiustensa ja ihonsa sekä paksun slaavilaisaksenttinsa vuoksi. En ollut koskaan tavannut ketään vähemmän Miguelilta näyttävää.

 

”Hei, Adrian tässä.” En itse välittänyt aliaksista tässä yhteydessä. En ollut kertonut hänelle sukunimeäni eikä hän ollut kysynyt sitä. Niin nämä jutut toimivat.

”Ah, hei Adrian. Mukava kuulla sinusta. Miten menee?”

”Ihan hyvin, ei tässä erikoisempaa. Mietin vain, sattuisiko sinulla olemaan jotain hommia minulle lähitulevaisuudessa?”

 

”Ahaa, joo”, hän kuulosti poissaolevalta ja saatoin kuulla paperien kahisevan taustalla. ”Valitettavasti tällä hetkellä ei ole mitään kuljetuskeikkoja, niitähän sinä olet hoitanut? Mutta entäs vartiointihomma huomisiltana? Hellesdorfissa olisi eräs vanha varastorakennus, joka tarvitsisi silmälläpitäjää.”

 

Se ei kuulostanut pahalta, jos kohta hiukan tylsältä, mutta Hellesdorf oli kaupungin toisella puolen. Vartiointivuoro luultavasti tarkoitti, että minun pitäisi pysyä siellä aamuun asti.

 

”Paikkaa täytyy vahtia parin yön ajan. Täksi yöksi meillä on jo tyyppi tiedossa, mutta voit ottaa ensi yön vuoron, jos kiinnostaa ja uskot voivasi pitää tunkeilijat loitolla”, hänen äänensävynsä ei ollut kysyvä. En tiennyt, oliko hän jossain vaiheessa tajunnut erikoislaatuisuuteni, mutta hän ei ollut koskaan vihjannut, etten kelvannut työhön. Jotenkin hän uskoi minun saavan hommat hoidettua. Hänen kollegansa sen sijaan olivat luoneet minuun paljonpuhuvan ’Siis tämä jätkä?’ -katseen, mutta Miguel ei ollut välittänyt heidän reaktioistaan. Tosin ensitapaamisellamme hän oli katsonut minua pitkään kulmat mietteliäässä kurtussa, ja olin nähnyt hänen aivojensa hypähtävän ketterämmälle vaihteelle. Hän ei ollut sanonut mitään, mutta ilme oli saanut minut pohtimaan, tiesikö hän jollain tapaa, mikä minä olin – oliko hän kenties tavannut vampyyrejä aiemmin.

 

”Kuinka pitkä vuoro se on?” kysyin.

 

”Siihen asti, että hakijamme ehtii sinne. Joskus neljän ja kuuden välillä.”

Kuudelta ehtisin vielä turvallisesti kotiin.

 

”Minun pitää olla kotona seitsemältä”, sanoin.

 

”Jos ehdit kotiin tunnissa, se onnistuu kyllä.”

 

Juttu oli siis sillä selvä. Sovin tapaavani hänet seuraavana yönä ja hän antoi minulle osoitteen. Hän ei koskaan sanonut mitään sellaista kuin ’Jos kerrot poliisille, tuhoan sinut’, mistä päättelin, että he olivat huolehtineet kaikista tarvittavista varotoimista. En halunnut kuulla niistäkään. Mitä vähemmän tiesin, sen parempi.

 

 

Niinpä seuraavan illan saavuttua noukin takkini naulakosta ja avasin oven ensimmäistä kertaa puoleen viikkoon. Siinä oli riittävien elintarvikevarastojen varjopuoli: ulos ei ollut mitään tarvetta mennä. Yleensä pyrin käymään pihalla joka yö ihan vain haistelemassa raitista ilmaa, mutta viimeaikaiset tapahtumat olivat imeneet minusta halut tehdä mitään muuta kuin maata sohvalla ja katsoa elokuvia. Ja outoja reality-sarjoja. Helkkari, kuinka outoja 2000-luvun tv-ohjelmat olivat! Miksi kukaan haluaisi juorunhimoisten syöpäläisten vakoilevan elämäänsä? Vaikkakin myöntää täytyi, että jotkin sarjoista olivat hämmentävän koukuttavia. Niin kuin kokkiohjelmat, joihin mahtui tarpeeksi draamaa pitämään katsoja liimattuna ruutuun, minutkin, joka en olisi kyennyt osallistujien kokkaamia ruokia syömään.

 

Teki hyvää lähteä ulos sen jälkeen, kun oli maannut telkkarin ääressä ja kuunnellut yläkerran naapurin yskimistä. En tiennyt, mikä äijällä oli, mutta toivottavasti se tappaisi hänet pian, koska jatkuva köhiminen alkoi käydä hermoilleni.

 

Se sai minut myös ajattelemaan Tristania ja hänen äitiään.

 

Työnsin ajatuksen pois mielestäni samalla, kun suljin oven ja menin hissiin. Veikkasin, että sinä yönä minulla olisi paljon aikaa taistella sisäisten demonieni kanssa. Hylätyn varastorakennuksen vahtiminen ei kuulostanut runsaasti aivotoimintaa vaativalta työltä.

 

Hissi pysähtyi toiseen kerrokseen. Toivoin, että kyytiin ei nousisi se nimenomainen naapuri, jota en välittänyt tavata, en tänään, en koskaan, mutta samalla tiesin, että olisi tyypillistä tuuriani törmätä juuri häneen. Pystyin lähes haistamaan hänen läpitunkevan, eläkeikää hätyyttelevän naisen parfyyminsä.

 

Ei, ei lähes. Haistoin sen. Liljojen tukahduttava pilvi liimautui naamalleni välittömästi hissinoven auettua.

 

En olisi juonut hänen vertaan, vaikka hän olisi ollut viimeinen ihminen maapallolla. Tappanut kyllä, mutta missään olosuhteissa suuni ei olisi mennyt hänen hajuveden kyllästämän kaulansa lähelle. Rouva Hoffman oli tietämättään kehittänyt vampyyrinkarkottimen.

 

Hänellä oli tuikea ilme kasvoillaan, kulmat kuroutuneena yhteen, suupielet nuupattamassa alaspäin ja nenä nyrpistyneenä kuin hän olisi haistellut pari viikkoa muhinutta biojätettä, mutta samaan aikaan omituinen ilonpilkahdus välähti hänen silmissään. Eukko oli selvästi toivonut, että juuri minä olisin hississä. Onneksi kohtaamisesta tulisi lyhyt, mutta jokainen sekunti tuon itseoikeutetun kerrostalopoliisin seurassa oli liikaa.

 

”Herra de Winter.”

Nyökkäsin. ”Hyvää iltaa, rouva Hoffman.”

Väistin sivummalle ja hän astui sisään. Ovet sulkeutuivat ja hissi lähti taas laskeutumaan. Rouva Hoffmanilla oli kädessään vain puoliksi täytetty roskapussi, hänen tavanomainen tekosyynsä nuuskia pitkin käytäviä ja päätyä muka-vahingossa yhtä aikaa hissiin naapurin kanssa. Ensin hän teeskenteli, ettei ollut kiinnostunut minusta, mutta pian hänen luontainen utelutaipumuksensa sai vallan. Hän kallisti päätään taaksepäin ja juoksutti arvostelevaa katsettaan takissani, hiuksissani ja kasvoissani, kaikessa, mitä hän oli nähnyt ennenkin.

 

”Mihinkäs sinä olet tähän aikaan menossa, nuori mies, jos saan kysyä? Nythän on arki-ilta.”

 

”Tiedän. Joidenkin meistä täytyy työskennellä öiseen aikaan.”

 

Eukko tiirasi minua kuin hänen aiemmin haistamansa biojäte olisi kaatunut päälleni. Hän epäili, että olin matkalla johonkin hämäräperäiseen työhön tai ainakin johonkin rupiseen yökerhoon. Hän todennäköisesti uskoi minun olevan miesstrippari.

 

Minusta tulisi oivallinen strippari. Pitäisi ehkä harkita.

 

Aistin, että rouva Hoffman halusi kysyä työstäni, mutta ei halunnut antaa liian uteliasta vaikutelmaa – missä hän oli tietysti myöhässä. Ääh, hissi liikkui ihan liian hitaasti.

 

”Huomasitko, että viime viikolla joku oli sotkenut hissin ihan kaameaan kuntoon?” hän kysyi sitten. Äänestä kuuli heti, että hän piti minua syyllisenä. En ollut odottanut mitään vähempää.

 

”Hmm, itse asiassa en. Mutta en ollutkaan juuri kotona viime viikolla. Millaista sotkua tarkoitat? Oliko se taas Kellerien koira?”

 

Tuomitsevia katseita, puhisevia henkäyksiä. Muori ei hetkeäkään uskonut, että olisin ollut poissa. Hänen silmissään minä olin kaikkien talossamme tapahtuneiden harmien pääepäilty. ”Ei, vaan hissi oli täynnä verta! Sitä oli seinillä, lattialla, joka paikassa. Kuin joku olisi murhattu täällä!”

 

”Ehkä jollakulla oli vain paha nenäverenvuoto?”

”No, jos oli, toivon totisesti, että hän oli matkalla sairaalaan, koska verta oli ainakin puoli litraa. Eivätkä he siivonneet jälkiään! Minun täytyi tilata ammattilaissiivoojat putsaamaan ja desinfioimaan hissi.”

“Ehkä syyllinen ei voinut siivota, koska hänen täytyi jäädä sairaalaan?” Keskustelu väsytti minua jo nyt. Rouva Hoffman oli energiarohmu ja imi elämänvoiman olennoista, jotka epäonnekseen joutuivat hänen vaikutuspiiriinsä. Kun hissi pysähtyi pehmeästi notkahtaen, päästin huojentuneen hengähdyksen välittämättä siitä, huomasiko hän vai ei. ”No niin, minun täytyy pitää kiirettä, jos en halua myöhästyä töistä.” Jätin herrasmiehen elkeet väliin ja poistuin hissistä ensimmäisenä. ”Hauskaa iltaa Teille, rouva Hoffman!”

Kävellessäni poispäin kuulin hänen mutisevan puoliääneen, jotain siitä, kuinka yksineläjille pitäisi säätää alaikäraja ja kaikki alle 40-vuotiaat pitäisi kerätä omiin rakennuksiinsa, jotta varttuneemmat, käytöstapoja taitavat kansalaiset voisivat asua omissa taloissaan. Hörähdin ajatukselle, kuinka yli 50-vuotiaana olisin kevyesti vastannut kriteerejä.

 

Koska asuin länsipuolella, minulla kesti melkein tunti matkustaa Miguelin antamaan osoitteeseen. S-Bahnin raiteiden ja ruokkoamattomien pusikoiden välissä nökötti vanha varastorakennus, jonka punatiiliset seinät oli koristeltu graffitein ja jonka katto versoi sammalta ja ruohoa. Työnantajani oli jo paikalla, poltteli sikaria ja keskusteli pitkän, bodatun, tatuoidun gorillansa kanssa. Olin nähnyt körmyn aiemmin. Hän oli ollut yksi niistä, jotka olivat mulkoilleet minua epäilevällä silmällä. Tänä yönä hän vain nyökkäsi minulle ja astui syrjään, jotta Miguel pääsi valaisemaan minua keikan yksityiskohdista.

 

”Pidä vain silmäsi auki tunkeilijoiden varalta. Paikka on hylätty, joten veikkaan, että ainoat sisäänpyrkijät ovat nuorisoa.”

 

”Pelotanko heidät tiehensä?”

 

”Jep. Aina parempi, jos pystyt tekemään sen niin, etteivät he tajua paikan olevan miehitetty.”

 

”Toki.” Voisin kyllä leikkiä kummitusta. ”Entäs jos viranomaiset eksyvät paikalle?”

 

”Yritä vain päästä heistä eroon epäilyksiä herättämättä.”

 

Se saattaisi olla vaikeampaa kuin teini-ikäisten pelotteleminen.

 

”En kyllä usko, että skoudet eksyvät tänne”, Miguel jatkoi. ”Ei ole mitään syytä. Tämä on vanha, hylätty varastorakennus, ei muuta.”

”Entäs jos joku päättää vain vilkaista paikkaa eikä suostu häipymään? Mitä keinoja minulla on lupa käyttää?”

”Se on oman harkintasi varassa. Luotan sinuun”, Miguel sanoi, mikä oli tulkittavissa ‘En välitä, vaikka tappaisit tunkeilijat, kunhan jäljet eivät johda minun suuntaani.’

 

”Selvä juttu.”

”Tunnistat minun mieheni heidän autostaan, tummansinisestä Volkkari-pakusta.
Saat rahasi sitten. Niin ja pidä valot pois päältä. Jos sieltä siis vielä löytyy toimivia kuuppia.”

”Onnistuu.”

 

Hän tutkaili minua pari sekuntia, arvioi, vaikuttiko viimeinen ohje minuun jotenkin, mutta totesi kai tyytyväisyydekseen, ettei minua häirinnyt viettää yötä yksin pimeässä varastorakennuksessa. Hän stumppasi sikarinsa, mutta sen sijaan, että olisi pudottanut tumpin maahan, hän livautti sen hopeiseen koteloon. Yksi jälki vähemmän löydettäväksi.

 

”Hyvä on sitten. Tässä on avain. Minä ja Carlos vaihdamme nyt maisemaa. Turvallista yötä.”

 

He lähtivät jalan. Auto oli todennäköisesti piilotettu johonkin lähistölle. Sovitin ruosteisen avaimen vielä ruosteisempaan lukkoon ja avasin oven kaikuvan narinan saattelemana. Tarkistin tilan pintapuolisesti ulkopuolisten varalta ennen kuin astuin sisäpuolelle. Huone oli niin suuri, että oikeampi termi sille oli halli, ja se haisi pölylle, homeelle ja lahoavalle puulle. Ikkunat oli naulattu umpeen. Ihmiselle tila olisi todennäköisesti ollut pilkkopimeä, mutta katon pienet reiät tarjosivat vampyyrille tarpeeksi valoa. Näin kaksi ovea takaosassa. Parempi vilkaista niitä heti, jotta tiesin, mitä olin vartioimassa. Tilassa sai totisesti katsoa, mihin astui, niin täynnä kaikkea romua lattia oli. Osa rojuista oli hivenen häiritseviä, esimerkiksi ruosteinen viikate ja irtonainen sirkkelin terä. Paikasta olisi helposti saanut oivallisen kauhuleffan kulissin.

Takaosan toisessa huoneessa oli ulos johtava ovi ja ikkuna, jonka yksi ruutu oli rikki. Siellä oli myös tomuinen kirjoituspöytä ja pyörivä työtuoli, mistä päättelin huoneen olleen toimisto. Pöydällä lojui yhtä papereita, keltaisia ja reunoistaan käpertyneitä. Ei välittänyt vilkaista niitä, koska arvelin, että parin tunnin kuluttua olisin niin tylsistynyt, että jopa vuosikymmeniä vanhat tilikirjat kävisivät viihdykkeestä. Tarkistin vain, että ovi oli lukossa, ennen kuin siirryin viereiseen huoneeseen. Se näytti varastointitilalta ja siellä oli vielä kolkompia esineitä (bongasin kirveen, sahan ja valikoiman erikokoisia ketjuja). Keskellä huonetta oli pieni pöytä, jolla nökötti miljööseen sopimattoman uuden näköinen pahvilaatikko. Sen täytyi olla Miguelin ja kumppanien lähetys. Huoneessa ei ollut ikkunoita eikä ulko-ovia, minkä vuoksi se oli tainnut valikoitua paketin säilytyspaikaksi. Annoin sen olla ja suljin oven perässäni palatessani hallin puolelle. Löysin kaksi lahon näköistä tuolia ja kolmijalkaisen pöydän, joka ihme kyllä pysyi vielä pystyssä. Parkkeerasin takamukseni toiselle tuoleista ja yritin tehdä oloni mukavaksi. Yöstä tulisi pitkä ja ikävystyttävä. Miksen ollut älynnyt ottaa kirjaa mukaani?

 

Onnistuin kuluttamaan ensimmäisen tunnin kuuntelemalla ulkopuolelta kantautuvia ääniä. Aina silloin tällöin ohikiitävä juna täristi maata. Kuulin yölintujen huutelevan läheisissä puskissa ja rakennuksessa itsessään kipitti ainakin kymmenkunta hiirtä. Kertaalleen kuulin ihmisten ääniä, reippaiden askelten lätsähtelyn ja kahden naisen juttelun, kun he hölkkäsivät ohi. Rakennusta verhoavien puiden takana oli todennäköisesti ulkoilureitti.

 

Ensimmäinen tunti oli ihan kelvollinen. Sitten ajatukseni alkoivat harhailla – ja tiesin jo, mihin suuntaan ne harhailisivat.

 

Kuluneiden viiden päivän aikana olin käynyt läpi kaikki mahdolliset tuntemukset. Jotkut vanhemmat vampyyrit sanovat, että me menetämme ennen pitkää ihmismäiset tunteet, mutta en ollut kokenut mitään sensuuntaista. Luonnollisesti, kun ihmisiä alkoi käyttää ravintona, heidät näki hiukan eri valossa kuin ennen, mutta tunteeni olivat edelleen samanlaisia. Ehkä inhimillisyyden menettäminen kestää kauemmin, vuosisatoja, tai sitten vanhemmat ovat yksinkertaisesti unohtaneet, millaisia heidän tunteensa olivat ihmisaikoina. Eivätköhän ihmisetkin menettäisi tunteensa, jos eläisivät puoli vuosituhatta.

 

Olin soittanut Breenalle vielä kolme kertaa, ja hän oli ihan hilkulla menettää hermonsa kanssani. Viimeisimmän puhelun aikana hän oli käskenyt minun ’ryhdistäytyä ja odottaa, että ongelmallinen jälkeläiseni palaisi’, minkä lisäksi hän oli kieltänyt minua soittamasta ennen kuin tilanne olisi jollain tapaa muuttunut ja minulla olisi uutta kerrottavaa. Mutta en tiennyt, oliko Tristan tulossa takaisin. Ehkä hän oli päättänyt muuttaa niin äitinsä kuin tyttökaverinsakin vampyyriksi ja nyt he elelivät mukavaa ja täydellistä vampyyrielämää keskenään. Ja minä olisin edelleen yksin ja surkea.

 

Ehkä pitäisi tosissaan harkita jonkun sopivan kandidaatin iskemistä homobaarista. Voisin kokeilla deittailla tyyppiä sen aikaa, että näkisin, olisiko meistä mihinkään, ja sitten kysyisin, haluaisiko hän elää ikuisesti. Mutta entä jos Tristan ilmestyisi kuvaan sen jälkeen ja löytäisi minut jonkun toisen seurasta?

 

Hän ei todellakaan tulisi takaisin, jotta voisi olla kanssasi. Hän on hetero, muistatko? Häntä ei kiinnosta mätänevän rotanraadon vertaa, ketä sinä päätät tapailla. Parhaassa tapauksessa saat hänestä kaverin, mutta sekin on kaikki asianhaarat huomioiden epätodennäköistä.

 

Alitajuntani oli oikeasti maailman suurin kusipää. Kävivätkö muut keskusteluja päänsä sisällä kitisevän pienen äänen kanssa? Ja jos kävivät, oliko ääni yhtä pahansuopa kuin minulla, erikoistunut kantajansa mielenterveyden sabotoimiseen?

 

Nousin tuoliltani ja vaelsin takahuoneeseen aikeinani vähän tarkastella niitä vanhoja dokumentteja. Ehkä niistä kuitenkin löytyisi jotain mielenkiintoista luettavaa.

 

Kävi kuitenkin ilmi, että lappuset olivat yhtä kiinnostavia kuin etanoiden talvihorros. Sain selville, että paikka oli toiminut varastona rautatieyhtiön kalustolle 40 vuotta sitten, vaikka siellä tuskin oli pidetty vaunuja, koska tila oli sen verran pieni, siellä ei ollut kunnon ovia eikä sinne johtanut kiskoja. Miten kaikki epäilyttävät tavarat olivat eksyneet sinne, ei selvinnyt papereista. Kenties paikalla oli ollut toinenkin omistaja sen jälkeen, kun rautatieyhtiö oli hylännyt sen.

 

Papereiden tutkimiseen meni puoli tuntia, vaikka yritin lukea niin hitaasti kuin mahdollista. Sen jälkeen minulla ei ollut mitään viihdykettä. Puutuneisuuden karvastellessa mieltä palasin hallin puolelle ja istuin taas tuolilleni.

 

Kolme tuntia myöhemmin tylsistyminen oli paisunut sellaisiin mittoihin, että olin valmis maksamaan mistä tahansa tapahtumasta. Uteliaat teinit, murtovarkaat, poliisi, kummitus... mikä tahansa kelpaisi. Jopa villisika olisi ollut tervetullut vieras. Ympäristö oli vaiennut, linnut olivat menneet nukkumaan, lenkkeilijätkään eivät juoksennelleet enää tähän aikaan, yön viimeinen juna oli mennyt... olin tuomittu kuuntelemaan kaupungin etäisiä ääniä ja unelmoimaan sohvastani ja leffakokoelmastani.

 

Olin uponnut niin syvälle tylsyyden syövereihin, että hätkähdin, kun äkkiä kuulinkin uuden äänen. Suoristin selkäni, pidätin henkeäni ja kuuntelin.

 

Askeleita, aivan rakennuksen ulkopuolella. Ne olivat melko kevyet ja niissä oli tunnistettava terävien korkojen kapsahtelu, joten vedin pikaisen johtopäätöksen, että tulija oli nainen. Odotin ja oletin hänen muiden tavoin kävelevän ohi, vaikkakin hän oli paljon lähempänä, käytännössä aivan seinän takana.

 

Tai oven.

Syöksyin jaloilleni, kun ovi kirskahti ja rätisi, lukko piti, mutta vanhat rakenteet uhkasivat antaa periksi. Mitä helvettiä? Siellä ei voinut olla Miguelin porukka, koska oli liian aikaista enkä ollut kuullut auton ääntä.

 

Seisoin keskellä huonetta liikkumatta ja odotin tunkeilijan poistuvan. Täytyihän hänen – paikka oli hylätty ja tylsä kuin mikä. Kuka täysjärkinen päätti pysähtyä vanhalle varastorakennukselle pikkutunneilla? Ehkä yleistin liikaa, mutta se ei kuulostanut yksinäisen naisen tyypilliseltä tekoselta.

 

Sitten uusi tuoksu lävisti pölyn, homeen ja ruosteisen metallin, kantoi sieraimiini ja sai pulssini notkahtamaan.

 

Ovelta kantautui koputus ja sitten selkeä naisen ääni, ”Hei, voisitko? Tiedän, että olet siellä. Avaa ovi.”

 

Mitä peeveliä?

Hetken harkitsin pysyväni hiljaa, mutta tiesin hänen aistineen minut samalla tavalla kuin minä olin aistinut hänet. Pahansuopa henkiolentokin olisi ollut parempi vaihtoehto. Toivottavasti nainen ei ollut kiinnostunut Miguelin lähetyksestä. Oli täysin eri asia taistella toisen vampyyrin kuin ihmisen kanssa.

 

En voinut jättää ovea avaamattakaan. Hän murtautuisi vain sisään ja silloin minun täytyisi keksiä hyvä tekosyy, miksi olin ollut niin epäkohtelias. Saatoin vain toivoa, että hän oli ystävällismielinen ja sattunut paikalle ilman taka-ajatuksia.

 

Menin siis ovelle. Sen takana seisoi verenpunaiseen trenssitakkiin pukeutunut brunetti nainen, jonka huulet oli maalattu samansävyisellä punalla ja silmät rajattu raskaasti. Korkeissa koroissaan hän oli liki samanpituinen kanssani. Hän näytti tyylikkäältä, kalliilla, julkkismaisella tavalla. Ja luojan kiitos, hän hymyili, jos kohta silmissä oli hitunen kysymystä.

 

Hän nosti kätensä ja heilautti sormiaan. ”No hei. Siinähän kesti.”

”Niin, anteeksi. Minä... olin vähän ajatuksissani.”

Hän tyrskähti. “Voin kuvitella. Mitä oikein teet tällaisessa paikassa? En muista nähneeni sinua aiemmin.”

“Öh, joo, asun aika kaukana.”

 

”Mikä sitten toi sinut tänne?” hän kysyi samalla, kun livahti ohitseni ja seisahtui mittailemaan huonetta kädet tiukasti lanteilla. ”Ei vaikuta kovin hyvältä metsästyspaikalta.”

 

”Ei, eipä taida.” Nauroin vähän ja kuulin oman hermostukseni siitä. Hän oli minua vanhempi, sekä fyysisesti että kronologisesti, ja hänellä oli hallitseva aura, joka hohkasi jokaisesta liikkeestä.

 

Toinen juttu, toinen vampyyrien kirjoittamaton sääntö: nuoremman täytyy aina kunnioittaa vanhempia vampyyrejä. Epäkohteliaisuutta vanhempia kohtaan paheksutaan vielä enemmän kuin ihmisten keskuudessa. Sääntö kuuluu yksinkertaisuudessaan näin: ’Jos vampyyri on vuosisatoja vanha, hän on korkea-arvoisempi fyysisestä iästään huolimatta.’ Joskus on vaikea tietää, miten hitossa hierarkia toimii, kuten silloin, kun kohtaa räkänokkaisen kakaran, joka on ollut vampyyri tuhat vuotta ja jota pitäisi muka pokkuroida.

 

Nämä niinkutsutut ’vampyyrisäännöt’ ovat jättimäinen kasa paskaa, uskokaa huviksenne. Olisi jo korkea aika hiukan päivittää niitä.

 

Nainen oli minua vanhempi mutta ei kovin paljon. Jos minun olisi pitänyt veikata, olisin heittänyt, että hänet oli muutettu 1900-luvun alussa. Fyysisesti hän oli kolmen-neljänkympin kieppeillä, mutten osannut määritellä sen tarkemmin hänen vahvan meikkinsä ja ajattoman pukeutumisensa vuoksi.

 

”Eikö sinulla ole paikkaa, mihin mennä?” Näin hänen irvistävän, kun hän tepastellessaan lattiaa peittävien roskien keskellä onnistui sotkemaan kenkänsä köydenpätkään.

 

”On toki. Olen vain työhommissa täällä.”

Hän pysähtyi ja katsahti minuun. ”Todellako?”

”Jep.”

Hän palasi luokseni ja ojensi minulle kätensä. Kynnet olivat terävät, mutta huolellisesti viilatut ja myös punaiseksi lakatut. ”Minun nimeni on Frieda Zimmermann.
Entä sinun, komistus?”

 

Tartuin käteen. “Adrian de Winter.”

 

Kasvot jäätyivät silmänräpäyksen ajaksi, kun hän tunnisti sukunimeni. Hän ei kuitenkaan sanonut mitään vaan peitti yllätyksensä pienen hymyn alle. ”Hauska tavata, herra de Winter.”

”Sano vain Adrian.”

 

”Hyvä on, Adrian. Sinä voit kutsua minua Friedaksi.” Hän veti kätensä takaisin ja heitti vielä yhden arvioivan katseen hämärään tilaan. ”Millainen se työhommasi on?”

”Vartiointityö, ei niin kiinnostava.”

 

”Ja mitä sinä vartioit?”

”Joitain ihmisten kamoja. Ei minulla ole hajuakaan, mitä paketissa on.”

 

”Oho, työskentelet siis ihmisille?” Ajatus oli selvästi huvittava.

 

”Toisinaan kyllä.”

”Sepä kiinnostavaa. Lähdin vain pikaiselle metsästysreissulle ja sitten haistoin sinut ja ajattelin, että minun on ainakin tarkistettava tilanne siltä varalta, että tulisi kilpailua.”

Ravistin päätäni. ”Ei tänä yönä. Olen jumissa täällä ainakin seuraavat neljä tuntia.”

”Harmillista. En minä totta puhuen olisi pannut pahakseni seuraa.”

En minäkään, mutta hänen seuransa ei tainnut olla aivan sitä, mitä kaipasin. Hänen äänessään oli pohjavire, josta en oikein välittänyt. Hän saattaisi käydä väkivaltaiseksi tai... jotain vielä monimutkaisempaa.

 

”Asutko länsipuolella?” hän jatkoi kyselyään. ”Vai kaupungin ulkopuolella?”

”Länsipuolella.” En tarkentanut, missä kaupunginosassa, koska en halunnut hänen tulevan koputtelemaan ovelleni.

 

”Ja mistä olet kotoisin?”

Jälleen yksi vampyyrien erikoispiirre. Me olemme – tai ainakin meidän kuuluisi olla – ylpeitä lähtökohdistamme. Kun tapaa uuden kaltaisensa, kotipaikka nousee esiin keskustelussa, olipa kyse sitten maasta, osavaltiosta tai kaupungista. Minun kohdallani se oli vain yksi uusi aihe, josta en ollut innostunut keskustelemaan.

 

”Hollannista.”

Hän ei näyttänyt kovin yllättyneeltä, mikä kertoi, että hän oli kuin olikin tunnistanut nimeni.

 

”Sinä olet saksalainen, eikö?” kysyin ennen kuin hän ehti kommentoida alkuperääni.

”Minä olen läpikotaisin berliiniläinen”, hän sanoi, käytti oikein Kennedy-viittausta. ”Vieläpä aina asunut itäpuolella. Tosin nuorena tyttösenä vietin joitain vuosia opiskelemassa Sveitsissä.”

Luultavasti yhden tai molempien maailmansotien aikaan. Se teki hänestä hivenen nuoremman kuin olin arvioinut.

”Mitä sinä opiskelit?”

”Sairaanhoitajaopintoja, kuten kaikki nuoret naiset niinä aikoina. Ei se kuitenkaan jaksanut kiinnostaa minua, joten vaihdoin korusuunnittelubisnekseen.”

”Teetkö vielä sitä?”

”Nääh, perheeni on tarpeeksi varakas muutenkin. Toisinaan, jos tulee inspiraatio, saatan hahmotella uuden korun, mutta ei niin kovin usein käy.
Entäs sinä? En ole ennen kuullut vampyyristä, joka hyväksyy ihmisen tarjoaman työn.”

Pakotin puolikkaan hymyn huulilleni. “Kenties elän kallista elämää.”

 

“Ilmeisesti.” Hän alkoi vaellella ympäriinsä tilassa ja päästellä paheksuvia tai huvittuneita ääniä siellä täällä. ”Luoja, tämähän on kerrassaan karmea läävä. Mikä saa ihmisen haluamaan oleskella mokomassa mörskässä?”

”Hylätty tämä on. Kenenkään ei pitäisi tulla tänne, joten tämä on suhteellisen turvallinen paikka säilöä paketteja, joita ei halua uteliaiden tai poliisin löytävän.” En ollut enää huolissani siitä, että häntä kiinnostaisivat Miguelin bisnekset. Vampyyrit eivät yleensä nakanneet paskaakaan ihmisten elinkeinoista, eikä Frieda ollut tiennyt ennen koputtamistaan, että paketti oli säilötty takahuoneeseen. Hänen kiinnostuksensa kumpusi siitä riemusta, että hän oli törmännyt vampyyriin, joka työskenteli ihmisille.

 

”Oho, onko se niin kuin salakuljetusta?”

”En ihan rehellisesti tiedä. Olen täällä vain katsomassa paketin perään ja kuittaamassa rahat.”

 

”Aivan. No, jokainen tavallaan kai.” Frieda kyykistyi ja poimi maasta kuluneen armeijasaappaan, joka oli niin ikäloppu, etten ensin tunnistanut sitä kengäksi. Hän tutki sitä tovin ennen kuin heitti sen olkansa yli. Saapas tömähti raskaasti maahan seinän viereen ja nostatti pienen pölypilven. ”Tunnetko monta meikäläistä tällä alueella?”

 

”Tarkoitatko kaupungissa? Ei, enpä taida tuntea.”

 

”Etkö tosiaan? Minulla on useita tuttavia. Voisin esitellä teidät, jos olet kiinnostunut.”

”Minä... ei tarvitse. Oikeastaan pysyttelenkin mieluiten omissa oloissani.”

Hän pyörähti minuun päin ja leikkisä hymy levisi huulille. ”Sinä se olet varsin erikoislaatuinen pikku otus, etkö olekin? Ja hyvännäköinen myös.”

 

”Öh...” No helkkari. Tämä keskustelu oli hivuttautumassa suuntaan, joka sai minut kiemurtelemaan. Ja mitä pahusta hän tarkoitti ’pikku otuksella’? Olin kookkaampi kuin hän. Yrittikö hän kuulostaa sokerimammalta tai jotain?


Hän käveli luokseni ja pysähtyi aivan eteeni. Olisin voinut laskea hänen silmäripsensä. ”Haluatko pitää vähän hauskaa sitten, kun työvuorosi on ohi? Voisit tulla päiväksi minun luokseni, asun tässä melko lähellä. Voisin jopa säästää sinulle osan saaliistani.”

 

Pohdin, pitäisikö torjua hänet muutamalla kohteliaalla tekosyyllä, kertoa, että olin parisuhteessa ja uskollista tyyppiä, mutta toisinaan nopein tapa oli täräyttää totuus, vaikken aina pitänytkään välittömistä seurauksista.

 

”Kiitos, mutta...” Olin vähällä lisätä ’vaikutat mukavalta naiselta’, mutta se oli kammottava klisee eikä koskaan johtanut mihinkään tulokselliseen. ”Juttu on sillä tavalla, että pelaan vastapuolen tiimissä.”

 

Hän näytti hölmistyneeltä, kuin olisin kertonut olevani vampyyriksi naamioitunut ihmissusi. ”Siis..?”

”Siis, että pidän enemmän miesten seurasta.” Sitä luulisi, että asian sanominen ääneen muuttuu helpommaksi ajan myötä, mutta tunsin kasvojeni kuumuvan kuin olisin tuijottanut suoraan aurinkoon.

 

Friedan silmät levisivät ymmärryksestä. ”Ai, tarkoitat, että olet homofiili?”

Teki mieli läimäistä kädellä otsaan. Hän ei selvästikään sosialisoinut ihmisten kanssa, ei todennäköisesti edes omistanut telkkaria. Ja epäilin, ettei hän tuntenut kovin montaa nuorta vampyyriäkään.

 

Selvitin kurkkuani. ”Niin, joskus taisi olla aika, kun tuota termiä käytettiin laajemmin.”

 

Hän tarkasteli minua kriittisellä silmällä, sisäisti vaatetukseni, pitkät hiukseni, kasvojeni kevyen luuston ja sileän ihon (koska vielä 23-vuotiaana minulla oli vaikeuksia kasvattaa partaa). Sitten hitaasti hän nosti kätensä kasvojeni tasolle. Tunsin lämpimien sormenpäiden koskettavan poskipäätäni ja tukahdutin halun nojautua poispäin. Suuret silmänsä kimalsivat vaimeassa valossa, raottuneet huulet paljastivat valkoisen, suoran helmirivin ja symmetrisesti erottuvat kulmahampaat. Hän tiesi olevansa puoleensavetävä. Harmi vain, ettei hänen lähestymisyrityksillään ollut vaikutusta minuun. Sitä paitsi olin melko varma, että hän oli enimmäkseen kiinnostunut nimestäni.

 

Valitsit väärän veljen, hyvä neiti Zimmermann. Sinun kannattaisi vilkaista erästä vanhaa kartanoa Ala-Saksin ja Nordrhein-Westfalenin rajalla, Osnabrückistä lounaaseen. Sieltä löytyy toinen vaaleahipiäinen blondi, joka voisi paremmin sopia tarkoituksiisi.

 

”Oletko varma, ettet halua kokeilla? Saattaisit yllättyä.” Sormi lasketteli alas poskeani, kynnenkärki raapi kevyesti ihoani ja sai minut värisemään. ”Tiedän täsmälleen, miten käsitellä kaltaistasi nuorta orhia. Mielipiteesi saattaisi muuttua.”

 

Astuin askeleen taaksepäin. ”Ei kiitos.”

Hän tuhahti, mutta päästi kätensä putoamaan. ”Omapahan on häviösi.”

 

”Pahoitteluni, mutta asiat nyt vain ovat näin.”

 

”Selvä sitten, homofiili-Adrian, jos haluat tylsistyä kuoliaaksi vahtimalla ihmisten romuja, kaikin mokomin tee niin. Minä menen jatkamaan metsästystäni.” Frieda ei kuulostanut liian närkästyneeltä, pikemminkin välinpitämättömältä. Toivoin vain, ettei hän alkaisi levittää huhua kaupungissa majailevasta homovampyyristä. Vaikken juurikaan viettänyt aikaa kaltaisteni kanssa, en kaivannut mitään ylimääräistä mainetta.

 

Okei, ketä yritin huijata? Hän aikoi todennäköisesti kertoa joka ainoalle kuolemattomalle sielulle, johon törmäisi. Ennen pitkää tarina kantautuisi isänkin korviin. No jaa, siinä oli vain yksi lisäsyy etsiä kumppani ihmisten joukosta ja pysytellä loitolla muista vampyyreistä.

 

Ovella Frieda kääntyi pikaisesti ympäri. ”Ehkä tapaamme taas joskus.” Hänen äänessään ei ollut sillä kertaa minkäänlaista ehdotusta, se oli vain normaali hyvästely vailla rumia alaviitteitä ja sai minut miettimään, olinko tuominnut hänet väärin.

 

”Niin, ehkä.”

 

”Näkemiin sitten, Adrian.”

 

Hän meni ja minä lukitsin oven ennen kuin palasin tylsän velvollisuuteni ja piinaavien ajatusteni pariin.



7. luku