9. luku
Jollain ilveellä onnistuimme keplottelemaan hautajaisten läpi vähäisin vaurioin (jotka osuivat pääosin Tristaniin ja juuri siinä tilanteessa, josta olin vihjaissut: arkkua kantaessa oli vaikea estää hihoja valumasta alas). Arvelin, että olimme molemmat lähellä lämpöhalvausta, mihin en ollut oikein osannut varautua yksinkertaisesti siitä syystä, etten ollut aiemmin ollut tarpeeksi seikkailunhaluinen mennäkseni ulos päivänvalossa. Kun pääsimme Tristanin luo, kysyin välittömästi kylppärin sijaintia ja lukitsin itseni sinne, jotta pääsin valuttamaan kylmää vettä kasvoilleni ja kyynärvarsilleni. Olisin halunnut sukeltaa jäiseen kylpyyn, mutta se ei sattuneesta syystä ollut mahdollista. Vaatteeni olivat hiestä märät ja saatoin vain kuvitella, kuinka pahalle haisin. Kastelin otsahiukseni välittämättä siitä, olinko edustuskunnossa vai en, ja harkitsin hanasta juomista vain sekunnin ennen kuin kumarruin. Kärsin nestehukasta ja jos verta ei ollut saatavilla, vesi auttaisi ainakin hetkeksi.
Kun olin viilentynyt sen verran, etten pelännyt yhtäkkiä syttyväni tuleen, palasin muiden luo. Löysin heidät keittiöstä, missä Hanne oli ottanut tuolin alleen, Elena nojaili jääkaapin oveen kädet ristissä rinnalla ja tuijotti veljeään, joka puolestaan oli kiireinen huuhdellessaan rannettaan hanan alla. Tristan oli riisunut takkinsa, käärinyt hihansa ylös ja avannut paitansa ylimmät napit. Hän olisi todennäköisesti kuoriutunut kaikista vaatteistaan, jos vieraita ei olisi ollut. Ikkunoiden kaihtimet oli suljettu, kuten ne olivat olleet jo saapuessamme. Tavanomainen käytäntö vampyyritaloudessa.
Tristanin kämppä oli sotkuinen ainakin sen vähän perusteella, mitä olin siitä nähnyt. Keittiön työtasolla oli pinoittain tyhjiä pizzalaatikoita ja tietäen, ettei hän ollut kyennyt syömään ihmisten ruokaa pariin viikkoon, saatoin ainoastaan olettaa, että lootat olivat lojuneet sijoillaan vähintään saman ajan. Panin myös merkille avatun kokistölkin, tahraisen hellan ja puolen vuoden arvosta ilmaisjakelulehtiä ja mainoksia epämääräisissä pinoissa nurkassa. Sotku saattoi liittyä kaaokseen, jonka olin tuonut hänen elämäänsä, mutta veikkasin hänen olevan luontaisesti epäsiisti tapaus.
Nähdessään minut Elena vapautti kätensä puuskasta vain hieroakseen nenänvarttaan lannistuneen oloisesti. ”No niin, jätkät, mitä vittua on tekeillä? Miksi te kaksi ilmestyitte äidin hautajaisiin näyttäen siltä kuin ottaisitte osaa johonkin helvetin kauhukarnevaaliin?”
Tristanin sisko oli melkoinen rääväsuu. Oliko se hänen tavanomainen itseilmaisutyylinsä vai tuliko tämä puoli esiin vain, kun hän oli kiihdyksissä?
”Ja kuka peeveli hän on?” Syyttävä sormi osoitti minua. ”Mitä Nicolelle tapahtui? Onko hän Nicole? Onko tämä sinun tapasi tulla ulos kaapista?”
”Jessus, ei! Tämä on Adrian, sanoin jo sinulle aiemmin. Helvetti Ellie, kuuntelisit minua hetken.”
”Anteeksi Adrian. Ei minulla ole mitään sinua vastaan”, Elena sanoi. ”Veljeni järjetöntä käytöstä minä tässä kyseenalaistan.”
Hänellä olisi takuulla jotain minua vastaan sen jälkeen, kun Tristan olisi kertonut tarinansa, mutta toistaiseksi nautin siitä, etten ollut se, jota syytettiin, vaikka se kestäisikin vain muutaman minuutin.
”Mikä kättäsi vaivaa? Venäytitkö sen, kun kannoit
arkkua?” Hanne kysyi.
“Haluatko, että vilkaisen sitä?”
”Ei, minä...” Tristan nipisti huulensa yhteen, punnitsi vaihtoehtojaan. Miten aloittaa todennäköisesti
omituisin keskustelu, jonka hän tulisi elämänsä aikana käymään? Hänen silmänsä
käväisivät minussa, apua etsien. Turha luulo, minulta ei sitä heruisi. Olin
sanonut hänelle, että tämä oli katastrofaalinen idea – niin kuin oli ollut
meikäläisen raahaaminen hautajaisiinkin.
Seremonia oli ollut niin kiusallinen ja painostava, että se oli tehnyt fyysisesti
kipeää, mutta tiedostin, että se olisi voinut olla vielä pahempi. Jos kyse
olisi ollut sanotaan nyt vaikka häistä, minun olisi odotettu kommunikoivan
muiden vieraiden kanssa, juttelevan, nauravan, tanssivan. Hautajaisissa oli
hyväksyttävää olla vaitelias ja murjottaa omassa kuplassaan. Muutama vieras oli
kysynyt minulta, mistä olin tuntenut Karinin, mutta hekään eivät olleet
viritelleet keskustelua, olivatpa vain nyökänneet ja palanneet omiin
porukoihinsa.
Koko koettelemus oli kestänyt viisi tuntia. Ei kirkko eikä hautausosio vaan aftershow ravintolassa. Tristan ja Elena eivät voineet lähteä, olivathan he lähimpiä omaisia ja vastuussa järjestelyistä, joten kun Tristanin oli istuttava puheiden ja ruokatarjoilun läpi ja teeskenneltävä syövänsä, se tarkoitti, että minun oli kärsittävä hänen kanssaan. Olin varma, että jotkut vieraat olivat huomanneet meidän vain työntelevän ruokaa edestakaisin lautasillamme ja jättävän paljon syömättä. He varmaan pitivät minua harvinaisen nirsona tapauksena. Tristanin kadonnut ruokahalu sentään meni suremisen piikkiin.
Mutta tiesin, että Elena ja Hanne olivat pitäneet meitä tarkkaan silmällä.
”Istutaan nyt vain alas kaikki”, Tristan ehdotti lopulta ja osoitti tuoleja.
Elena hengähti, tönäisi itsensä irti jääkaapista ja otti tuolin partnerinsa vierensä. Se jätti vastapäiset tuolit minulle ja Tristanille. Kun istuimme alas, asetelma oli kuin me vastaan he. En pitänyt siitä. Olisin mieluummin ollut missä tahansa muualla, jopa kotona koleassa kartanossamme istumassa illallispöydässä vastapäätä isääni. Pidin kädet sylissäni, hartiat lysyssä ja vältin katsomasta naisiin.
”No niin”, Tristan aloitti, laski kätensä pöydälle ja painoi sormenpäänsä yhteen kuin paraskin neuvottelija. Hiha peitti taas hänen ranteensa ja kohdan, jota hän oli huuhdellut. ”Ensiksi minun täytyy varoittaa teitä. Tämä tulee kuulostamaan todella omituiselta ja erittäin... epäuskottavalta.”
Elena kallisti päätään häiriintymättä veljensä sanoista. ”Sitten sinun täytyy vain antaa mennä.”
”Pari viikkoa
sitten...” Tristan hiljeni nostaakseen päätään ja katsoakseen minua, luultavasti
etsiessään vahvistusta. Sillä kertaa nyökkäsin. Hänen elämässään oli ollut niin
paljon meneillään, etten ollut yllättynyt, jos hänen ajantajunsa oli
hämärtynyt. ”Pari viikkoa sitten jotain tapahtui.”
Elena näytti siltä kuin haluaisi töksäyttää sarkastisen kommentin, mutta sulkikin sitten suunsa. Hanne sen sijaan näytti oudon kiinnostuneelta, hänen tummat silmänsä kiiluivat lasien takana tavalla, joka muistutti minua Mengele-vertauksestani. Elättelin edelleen toivoa, ettei Tristan esittäisi minua niin huonossa valossa kuin oli mahdollista. Hän oli sentään suostunut sosialisoimaan kanssani kaiken jälkeen. Miten hän aikoi selittää sen, että oli niin ystävällismielisissä väleissä hyökkääjänsä kanssa?
”Mitä silloin tapahtui?” Elena kysyi, kun Tristan oli väännellyt sormiaan hyvän tovin eikä tarina edennyt.
”Olin kävelemässä kotiin baarista, kun kimppuun käytiin.”
Elenan silmät
pyöristyivät. ”Kimppuusi käytiin?”
Huomasin, ettei Hanne näyttänyt yhtä järkyttyneeltä kuin puolisonsa, mikä sai
minut pohtimaan, epäilikö hän kenties jotain. Tiesikö hän jotain, mitä
normaalin ihmisen ei kuulunut tietää?
”Sinun kimppuusi käytiin?!” Elena toisti. ”Milloin tämä tapahtui?”
”Pari viikkoa
sitten, kuten sanoin.”
”Mikset kertonut minulle?”
”En halunnut huolestuttaa sinua, kun äitikin oli sairas ja kaikkea.”
Elena ponkaisi ylös ja läimäisi kätensä pöytään saaden minut säpsähtämään. ”Tiesin, että jotain oli tekeillä! Olit niin välttelevä, kun puhuimme puhelimessa! Minä sanoin siitä, enkö sanonutkin, Hanne? Sanoin, että Tristanilla on jotain meneillään.”
”Joo, niinhän sinä sanoit”, Hanne vahvisti ja taas hänen silmänsä lipuivat suuntaani. Tunsin hänen katseensa porautuvan niihin piirteisiin, jotka olivat nyt minulle ja Tristanille yhteisiä – niihin, jotka tekivät meistä sen, mitä olimme.
”Hitto, minä tiesin sen”, Elena mutisi ja vajosi takaisin tuoliinsa. Hän pysyi kuitenkin valppaana. ”Mitä tapahtui? Oletko sinä kunnossa?”
”Olen minä nyt. Öh, tai
ainakin tavallaan.”
“Millainen
hyökkäys se oli? Ryöstettiinkö sinut?”
“Ei, se oli…”
Tristan hengähti, painoi kasvonsa käsiinsä ja hankasi hartaasti ennen kuin
pudotti kätensä taas pöydälle. ”Ei tämän kertomiseen taida olla oikeaa tapaa.
Pyydän vain, ettette puhu tästä kenellekään. Siis ei todellakaan kenellekään.
Ei hisaustakaan kavereille saati viranomaisille, ei edes anonyymia postausta
epäsuosituimmalle some-alustalle.”
”Tristan,
oletko sinä vaikeuksissa?”
”Eeh...” Taas kerran Tristanin ääni hiipui ja katse harhaili minuun. Ihan kuin
minä olisin tiennyt, mitä pitäisi sanoa. ”En ainakaan sillä tavalla kuin ehkä
kuvittelet. Luvatkaa nyt vain, te molemmat.”
”Jos olet tappanut jonkun, en usko, että voin antaa sellaisia lupauksia.”
”En ole tappanut ketään”, hän vakuutti. Niin kuin hän ei ollutkaan. Ei vielä.
”Okei, jos et ole tehnyt mitään kauhean laitonta, sitten minä lupaan”, Elena sanoi.
”Minäkin”,
Hanne säesti. Vaikutti siltä, että hän oli vain odottanut Elenan myöntymistä.
Tristan veti syvään henkeä. ”No niin, täältä pesee. Olin palaamassa kotiin
baarista, kun kimppuuni hyökättiin. Tämä tyyppi hyökkäsi.” Hän
osoitti minua. “Hän on muuten vampyyri. Joten nyt minäkin sitten olen.”
“Ööh, mitä?”
”Sinä hyökkäsit hänen kimppuunsa?” Hanne
kysyi minulta. Selvästi molemmat naiset ihmettelivät, miksi olin paikalla.
”Kyllä, niin hän teki”, Tristan sanoi ennen kuin ehdin avata suutani. ”Hän kävi kimppuuni ja puri minua kaulaan ja muutti minut vampyyriksi.”
Seuraava hiljaisuus oli niin täydellinen, että ehdin jo pohtia, olinko äkisti kuuroutunut. Sitten kuulin kellon tikittävän seinällä ja liikenteen jyristävän ulkona.
Pienen
ikuisuuden jälkeen Elena kurtisti hämmentyneenä kulmiaan. ”Mitä tarkoitat?”
”Tämä häiskä, joka on vampyyri, kävi kimppuuni ja muutti minutkin vampyyriksi.”
”Vampyyriksi? Onko se joku slangisana–?”
”Ei, tarkoitan ihan oikeaa vampyyriä niin kuin Nosferatu ja Dracula ja Edward vitun Cullen! Katsokaa nyt minua! Tai katsokaa häntä! Näettekö nämä?” Tristan kipristi ylähuultaan paljastaakseen terävät kulmahampaansa. Ne olivat isommat kuin minun, nyt kun pääsin katsomaan niitä tarkemmin. Ei ihme, että hänellä oli ollut vaikeuksia sopeutua niihin. ”Nämä eivät ole feikit. Niin kuin eivät ole nämä typerät haltiakorvatkaan!” Hän nyki oikean korvansa kärkeä ja käänsi päätään niin, että Elena ja Hanne näkivät sen kunnolla. ”Ja katsokaa, tämä jätkä on samanlainen. Hänelläkin on ne!” Varoittamatta hän tarttui leukaani ja pakotti pääni sivuittain niin, että minunkin korvani oli näkyvillä, päästi sitten irti vain napatakseen kiinni huulestani ja kiskoakseen sen ylös.
Elena ja Hanne olivat... pöllämystyneitä, näin lievästi ilmaistuna.
”Ja näettekö tämän?” Tristan jatkoi esittelyään ja kääri hihansa ylös näyttääkseen ranteensa palovammaa. Hemmetti, se oli paljon pahempi kuin viime kerralla. Ihossa oli rakkuloita mutta myös kohtia, joista iho oli kokonaan kuoriutunut pois ja paljastanut alapuoliset kudokset. Vammasta tihkui kirkasta nestettä. Sellaisia näki sairaala-realityissä – ei vaan pikemminkin kauhuleffoissa. Nojauduin poispäin kuvotuksen vallassa. Se niistä lievistä vammoista. Otaksuin, että silloin, kun hän oli ensimmäisen kerran polttanut kätensä, hän oli nopeasti nykäissyt hihan peitoksi tai työntänyt käden taskuunsa, mutta hautajaisissa hän ei ollut voinut pudottaa arkkua tai pyytää jotakuta korjaamaan hihansa asentoa.
Tristan oli kyllä melkoinen kovis, se oli myönnettävä. Olisin itse heittänyt arkun maahan ja juossut lähimmälle vesipisteelle, todennäköisesti kuuluvan tuskanulvonnan saattelemana. Miten hän oli pystynyt istumaan koko muistotilaisuuden tuon karmivan vamman irvistellessä ranteessaan? Oliko hän jonkinlainen teräsmies? Oliko hän kestänyt, koska tiesi vaurion paranevan pian?
Elena kavahti. ”Herranjumala, mitä tuolle tapahtui?”
Hanne kurkotti pöydän yli ja nappasi kiinni kädestä ennen kuin Tristan ehti vetää sen takaisin. Hän tarkasteli sitä lääketieteen ammattilaisen hartaudella. ”Tämä on vakava palovamma. Mitä tapahtui? Kaadoitko kuumaa vettä päällesi? Tai ei, ei.” Hän työnsi laseja ylös nenänvarttaan. ”Tämä näyttää tulen tai kemikaalin aiheuttamalta. Milloin tämä tapahtui?”
Tristan sihisi hampaidensa välistä, kun Hannen sormet osuivat liian lähelle palanutta aluetta. ”Altistuin auringonvalolle, kun kannoin arkkua. Minulla ei ollut mahdollisuutta peittää sitä.”
Elena ja Hanne eivät sanoneet mitään siihen. Sen sijaan Hanne käänsi Tristanin ranteen ympäri nähdäkseen, kuinka suuri vamma oli. ”Tämä täytyy lääkärin hoitaa. Itse asiassa sinun pitäisi olla jo ensiavussa, jotta se voidaan sitoa oikeaoppisesti. Voi olla, että se jopa vaatii ihonsiirron, se on niin iso ja syvä. Sinun kannattaa ottaa ibuprofeiinia, jotta tulehdusreaktio hidastuu.”
”Ei tässä mitään. Ei siihen edes satu niin paljon.”
”Vielä pahempaa. Siihen
ei satu, koska hermot ovat vahingoittuneet”, Hanne totesi.
”Sinun pitää
päästä heti sairaalaan”, Elena sanoi ja oli jo nousemassa ylös. ”Minä voin
heittää sinut autolla.”
Olin häkeltynyt. Olivatko he unohtaneet vampyyriosion tarinasta vai olivatko
vain päättäneet jättää sen huomiotta ja tarrautua sen sijaan Tristanin vammaan
kuin kuolevat ihmiset parannuskeinoon? ’Halleluuja, vihdoin jotain, mitä
ymmärrämme!’
”Ei
tarvitse”, Tristan sanoi. ”Se paranee kokonaan muutamassa päivässä.”
”Pelkäänpä, että ei parane. Tuo näyttää kolmannen asteen palovammalta.”
”Uskokaa pois, kyllä se paranee. Huomisaamuun mennessä se on jo paljon parempi.”
Elena
kohdisti veljeensä tiukan katseen. ”Tristan, miksi kieltäydyt hoidosta?”
”Koska en tarvitse sitä. Vamma paranee kyllä itsekseen huolimatta siitä, kuinka
paha se on. Kuuluu tähän vampyyrijuttuun. Hanne, voisinko saada
käteni nyt takaisin?”
Hanne päästi
vastahakoisesti irti ja istahti kunnolla tuolilleen. Vaivautunut hiljaisuus
seurasi. Olin luullut, että muistotilaisuuden läpi kärvistely olisi pahinta
kidutusta, mutta olin ollut väärässä: tämä oli huomattavasti kamalampaa. Elena
jatkoi veljensä tuijottamista, mitä nyt silloin tällöin vilkaisi minua. Hanne
nojasi käteensä kuin Ajattelija-patsas, kulmat kuroutuneena yhteen ja silmät
siristellen lasien takana, kuin hänellä olisi ollut vaikeuksia päättää, mitä
mieltä olla koko jutusta.
”Voin näyttää miten se käy”, Tristan tarjoutui lopulta. ”Pistän käteni ulos ikkunasta ja näette ihon alkavan punertaa sekunneissa.”
”Ei sinun tarvitse.”
Mutta Tristan oli jo jaloillaan. ”Teenpä sen heti. Adrian voi näyttää teille
myös, koska hänen ihonsa reagoi samalla tavalla.”
Työnsin
kauhistuneena tuoliani kauemmas hänestä. ”En kyllä työnnä kättäni ulos!”
Tristan harppoi ikkunan luo ja tarttui jo kahvaan. Jumalauta, aikoiko hän
tosiaan tehdä niin? Ihan kuin tuo kuvottava, oksettava, kauhistuttava kraateri
hänen ranteessaan ei olisi ollut tarpeeksi!
Kun hän käänsi ikkunan kahvaa, päästin pienen vingahduksen, loikkasin ylös ja pinkaisin ovelle välittämättä siitä, säikäytinkö muut vieraat.
”Adrian,
seis siihen paikkaan!” Tristanin ääni seurasi minua. “Et mene mihinkään!”
”Minä en aio altistaa
itseäni auringonvalolle, en enää!” huusin takaisin turvapaikastani keittiön ja olohuoneen
erottavan seinän takaa. ”Uskallapas avata se ikkuna! Poltat vielä verkkokalvot
silmistäsi!”
”Mitä hittoa täällä tapahtuu? Tristan, lopeta pelleily ja istu
alas”, Elena määräsi.
”Minun täytyy saada teidät uskomaan minua. Jos se vaatii, että poltan itseni
teidän silmienne edessä, teen sen mielelläni.”
”Emme missään vaiheessa sanoneet, ettemme uskoisi sinua”, Hanne huomautti.
Uusi
hiljaisuus laskeutui, mutta tällä kertaa se jäi lyhyeksi. En nähnyt heidän
ilmeitään seinän taakse, mutta kun Tristan puhui, kuulin yllätyksen hänen
äänessään. ”Te... uskotte minua?”
”No, en tiedä siitä vampyyrijutusta, mutta selvästi sinussa on jotain vialla.
Viimeksi kun näin sinut, sinulla ei ollut suippokorvia eikä teräviä
kulmahampaita”, Elena sanoi. ”Tule nyt takaisin istumaan niin jutellaan. Sinä
myös, Adrian.”
Kurkistin oviaukosta varmistaakseni, että ikkuna oli kiinni ja säleverhot oli visusti suljettu ennen kuin uskaltauduin palaamaan pöytään. Poskillani tuntuvasta kuumotuksesta päätellen punastelin järjettömältä näyttävää käytöstäni. Mutta hei, minähän se tässä olin järkevä osapuoli! Ihmiset eivät tunkeneet kättään kuumaan uuniin ainakaan tarkoituksella, joten miksi vampyyrit haluaisivat tehdä niin?
Tristan lysähti tuolille raskaasti ja laski vahingoittuneen kätensä pöydälle.
”Jotenka”, Elena sanoi. ”Voitko aloittaa alusta? Mitä oikeasti tapahtui?”
Aistin turhautumisen leijailevan Tristanista ja halusin tökkäistä häntä ’Tervetuloa kerhoon’ -tavalla, mutta ehkä minun oli parempi pidättäytyä ärsyttämästä ketään paikallaolijaa. Se tapahtuisi kyllä omia aikojaan, kunhan Tristan olisi puhunut.
Kun hän aloitti tarinan, toivoin, että olisin voinut vaipua tuolin ja mieluiten lattiankin läpi. Hän jätti pois sen yksityiskohdan, että olin lähestynyt häntä kapakassa, ja aloitti kohdasta, jossa hän oli jo kävelemässä U-Bahnille katua pitkin. En tiennyt, miksi hän teki niin – ei hänellä ollut mitään syytä – mutta olin kiitollinen. Se saattaisi kyllä tulla myöhemmin julki keskustelussa, joten en suinkaan ollut vielä selvillä vesillä. Elena ja Hanne kuuntelivat sekavin tuntein, Elena vaihdellen hämmennyksen, kauhun ja kiukun välillä ja Hanne pysyen pääosin rauhallisena. Tosin hän sai minut varuilleni vilkaisemalla silloin tällöin suuntaani kiinnostuneen oloisena.
”Ja siinä se pääpiirteittäin oli”, Tristan päätti. ”Nyt sitten yritän totutella elämääni verta imevänä fiktiivisenä olentona.”
”Verta
imevänä?”
”Niin, sitähän vampyyrit tekevät. Sitä varten meillä on nämä”, Tristan osoitti
hampaitaan.
”Hän mainitsi siitä aiemmin”, Hanne huomautti. ”Hän sanoi, että Adrian tarjosi hänelle verta.”
”Joo, mutta... perhana sentään.” Elena hieroi kulmaansa. Hänen koko kroppansa oli lyhistynyt kuin häneltä olisi täysin puhti pois. Minusta tuntui vähän pahalta hänen puolestaan: ensin hänen oli pitänyt haudata äitinsä ja nyt hän oli saanut tietää, että hänen veljensä oli muuttunut vampyyriksi.
”Eli ne eivät
ole sisäänvetäytyvät?” Hanne kysyi. ”Ei niin kuin elokuvissa?”
Elena hönkäisi pöyristyneenä. ”Odota, vihjaatko, että uskot heitä?”
Hanna vastasi
katseeseen yhtä kummastuneella katseella, joka oli ainakin puoliksi
teeskennelty. ”Mitä? Etkö sinä sitten?”
”Hän sanoo, että on vampyyri! Että he molemmat ovat. Vittu vampyyrejä!”
“Hän on
veljesi! Mitä hän saavuttaisi valehtelemalla sinulle?”
”En tarkoita, että hän valehtelee! Hän on vain diagnosoinut vaivansa väärin.”
Hanne kääntyi puoleeni ja sai minut hätkähtämään. ”Adrian, sinä et ole sanonut
mitään.”
”Ööh, niin...”
”Hän vain pelkää, että usutatte lynkkauspartion hänen peräänsä.” Tristan
läpsäisi käsivarttani. ”Hei ääliö, sano jotain!”
”Minä... joo, kyllä hän puhuu totta. Niin siinä pääpiirteissään kävi”, mutisin ja ääneni kutistui jokaisen sanan myötä.
”Ja sinä väität myös olevasi vampyyri”, Hanne tarkisti.
”Mhm, joo,
olen ollut neljäkymmentä vuotta.”
”Et näytä edes yli kolmikymppiseltä”, Elena huomautti.
”Se johtuu siitä, että lakkasit vanhenemasta kun muutuit vampyyriksi, eikö niin?” Hanne järkeili.
Elena katsoi naisystäväänsä tutkivasti. “Sinä olet oudon innoissasi tästä.”
”Sori. Mutta tämä on iso juttu, Ellie! Tarkoitan siis siinä tapauksessa, että he puhuvat totta.”
Tristan nosti
leukaansa, silmät vakaina. ”Voin todistaa sen teille. Jos ette halua minun
työntävän kättäni ulos, minun täytynee sitten vain imeä hiukan verta.”
”Mitä? Kenen verta aiot imeä?” Elena nauroi. Se kuulosti enemmän
hermostuneelta kuin miltään muulta.
”Voit näyttää
minulla”, Hanne tarjoutui ja oli jo käärimässä hihaansa ylös. Jösses, mitä tuo
nainen oikein käytti?
Elena ei ollut samaa mieltä. ”Hän ei todellakaan ime sinun vertasi! En halua,
että hän tartuttaa sinuun tuon... mikä tuntematon pöpö hänellä onkaan.”
”Te kaksi olette poissa laskuista, joten... minun täytyy imeä hänen vertaan”, Tristan sanoi ja hänen päänsä keinahti suuntaani.
Häh? Anteeksi nyt vain!
”Mutta jos hän on samanlainen kuin sinä..?”
”Sitten minun pöpöni ei voi tarttua häneen.” Tristan katsoi minua pieni omahyväinen hymy huulillaan. ”Eihän siitä ole sinulle mitään haittaa, Adrian?”
Siitä voisi olla, jos hän joisi liikaa. ”Et ole koskaan tehnyt sitä”, muistutin häntä. Hän oli juonut vertani, mutta ei omasta aloitteestaan. Hän ei ollut purrut ihoni läpi, hänellä ei ollut edes ollut vampyyrinhampaitaan silloin. Kaulan pureminen oli eri asia kuin veren latkiminen avonaisesta ranteesta. En hinkunut hänen kömpelöiden, hapuilevien haukkaustensa kohteeksi.
”Mistä tiedät?”
”Sanoit juuri siskollesi, ettet ole tappanut ketään.”
Hän naputti
poskipäätään sormellaan. ”Mutta jos jätinkin tyypin henkiin?”
Olin lähes varma, ettei hän ollut vielä saalistanut ketään. Hän oli vielä
puolustuskannalla mitä tuli ihmisten käyttämiseen ravintona ja ylipäätään koko
vampyyriasiaan.
”Tristan”,
Elena pisti väliin hyvin terävään sävyyn. ”Oletko sinä käynyt jonkun kimppuun?”
En tiennyt, mikä kumman voima tällä naisella oli, mutta oletan, että hän
ammensi sen samasta lähteestä kuin siskoni. Tristanin pollea hymy katosi ja
hänen varsin mainittavan kokoinen aikuisen miehen kehonsa kutistui pieneksi
murjottavaksi pojaksi. ”En ole.”
”Miksi sitten vihjailet semmoisia? Sanoinhan, etten voi taata, että pysyn hiljaa, jos olet päättänyt ryhtyä väkivaltaiseksi rikolliseksi.”
Hanne avasi suunsa kuin olisi halunnut sanoa jotain, mutta päätti sitten toisin.
”Rauhoitu. En
ole hyökännyt kenenkään kimppuun.”
Elena pudisti päätään ja tuhahti ärtyneesti.
”Mieti nyt
vielä. Tämä olisi ensimmäinen kertasi ja voin kertoa ihan omakohtaisesta
kokemuksesta, ettei se ole sama asia kuin mehukkaan kanankoiven haukkaaminen”,
sanoin Tristanille. Hänellä olisi pitänyt olla kevyt aavistus asiasta, kun
muisti hänen reaktionsa pullotettuun vereen. Juominen suoraan suonesta oli
askel eteenpäin. Ei, ei askel. Loikkaus.
”Enhän minä pysty vahingoittamaan sinua”, hän vain vastasi.
”Se vie herkästi mukanaan. Sinun täytyy luvata, että lopetat ennen kuin niin käy.”
Aijaahas, nytkö sinä suostut?
Onko minulla muka vaihtoehtoja?
Totta kai on. Voit käskeä hänen haistaa paskan ja hankkia itselleen toisen kaulan pureskeltavaksi.
Hän haluaa vakuuttaa perheensä. Sitä paitsi harjoittelu minulla on turvallisempaa kuin napata joku tuntematon yöllä kadulta.
Tuossa niin kutsutussa järkeilyssäsi
ei ole järjen hiventäkään.
”Pystyn kyllä
hillitsemään itseni”, Tristan sanoi. ”Ei ole ongelmia sillä saralla.”
En voinut väittää vastaankaan, en sen jälkeen, mitä olin nähnyt hautajaisissa.
”Hoidetaan se nyt vain pois päiväjärjestyksestä”, hän jatkoi ja kallisteli päätään puolelta toiselle, tarkasteli kaulaani kuin arvioidakseen, kumpi puoli oli parempi. Minulle oli helpompaa hyökätä oikealta, koska oli oikeakätinen. Mitä olin hänestä nähnyt, hän oli myös. Hän nykäisi tuolinsa lähemmäs ja laski kätensä olalleni, avasi suunsa mutta ei vielä iskenyt, nojautui lähemmäs mutta vetäytyi taas, kuin olisi hakenut parasta kulmaa hampaidensa sovittamiseksi ihoani vasten. Hänen tuoksunsa kantautui sieraimiini. Partavesi oli laimentunut juuri sen verran, ettei se nujertanut hänen ominaistuoksuaan, sitä maskuliinista ja puoleensavetävää. Hänessä oli myös uusi tuoksu, joka oli ilmaantunut vampyyriksi muuttumisen jälkeen – tumma ja arvoituksellinen, kuin pitkän ja kostean ruohikon läpi puhaltava öinen kesätuuli. Kun hän veti päätään taaksepäin, katseeni laskeutui hetkeksi hänen hampaisiinsa ja pisara hermostusta kerääntyi vatsanpohjaani. Tämä saattaisi mennä oikein sujuvasti tai sitten päättyä uuteen katastrofiin.
”Onko sinulla aavistustakaan, kuinka hullulta tämä näyttää?” Elena kommentoi.
”Älä nyt, tämähän on kuin vampyyrileffa, jonka näkemisestä meidän ei tarvitse maksaa”, Hanne päästi pienen sydämellisen naurun. Okei, tuossa naisessa oli tosissaan jotain vialla. Oliko hän vain liian syvällä ammattialassaan vai saiko hän jonkinlaista tyydytystä nähdessään mytologisen olennon purevan toista kaulasta?
Juuri kun aloin miettiä, pitäisikö minun opastaa Tristania hampaidensa asettelussa, hän nojautui tai oikeammin kaatui minua vasten ja ankkuroitui minuun haukanotteella. Minulle jäi ehkä nanosekunti aikaa rekisteröidä lämmin henkäys ennen kuin hänen kulmahampaansa osuivat ihooni.
Helvetti se sattui. Se sattui niin paljon kuin voi olettaa sattuvan, jos kaksi ohutta keihästä lävistää ihon: repivä, tunkeileva, polttava kivun räjähdys. Mutta se korvautui nopeasti tukahduttavalla kuumuudella, joka lähti leviämään puremasta ja kiitämään alas kaulaani ja olkaani, aina rintaani asti ja joka sai minut kihelmöimään joka puolelta. Ja sen jälkeen tuli aalto, jota saattoi kuvailla ainoastaan kiihottavaksi, kun se eteni intensiivisinä sykähdyksinä nivusiini. Nielaisin voihkaisun, kun yksi erityisen voimakas mielihyvän ammus lävisti kehoni.
Minulla ei ollut aavistustakaan, että touhu voisi olla näin eroottista. En ollut tiennyt, että vampyyrin purema saattaisi vapauttaa feromoneja, olinhan siihen asti ollut vain toimenpiteen vastakkainen osapuoli. Toki minutkin oli muutettu, mutta minulla ei ollut siitä kummoisia muistikuvia ja muuttaja oli ollut isäni, mistä ei juuri erotiikkaa revitty. Kun Tristan oli viimeksi imenyt vertani, olin ollut kännissä ja stressin kuristama, eikä minulla ollut ollut mahdollisuutta paistatella tunteessa – mikäli sitä edes ilmeni ilman varsinaista puremaa. Kaiken huipuksi hän oli silloin yrittänyt imeä elämän minusta ja nyt hän vain... maisteli. Tosin hän kyllä käytti siihen harvinaisen kauan. Kuulin hörppimiset ja nielaisut, hänen suunsa peittämä alue oli tulessa ja hänen hengityksensä hiveli ihoani kuumina puhalluksina.
Housuni kävivät ahtaiksi. Miksipä ei, unelmieni mies, olkoonkin että hän oli kusipää, imeskeli juuri kaulaani. Onneksi istuin edelleen ja pöytä peitti kaiken vyötäröstä alaspäin. Halusin tarttua hänen paitaansa, hauiksiinsa, reisiinsä ja ripustautua häneen. Halusin kääntää hänen päätään niin, että hänen suunsa olisi kaulani sijasta huuliani vasten. Halusin kavuta hajareisin hänen syliinsä ja kiehnätä pullistelevaa etumustani häntä vasten ja vikistä hänen suuhunsa ja...
Usvani sisään kuulin Elenan inhon ähkäisyn. ”Luoja, miksi meidän pitää katsoa tällaista?”
”Koska Tristanin pitää todistaa jotain, näin ymmärsin”, Hanne tuumasi. ”Minkä luulen hänen jo tehneen. Hei Tristan, eiköhän tämä riitä. Adrian näyttää vähän heikkovointiselta.”
Olin hilkulla tarttua häneen, koska halusin pitää hänet ihan juuri siinä paikassa, mutta tiedostin, ettei hutera oloni johtunut pelkästään kiihotuksesta. Tristanilla oli homma hallussa ja hän imaisi vielä kertaalleen (syvään, saanen lisätä) ennen kuin vetäytyi. Hän oli myös pökerryksissä, hengästynyt, silmät puolitangossa mutta pupillit laajentuneina äärimmilleen, iirikset keräsivät nopeasti karmiinin sävyä. Hän nuoli huuliaan kerätäkseen viimeiset pisarat mutta suupielet jäivät silti punaisiksi.
”Sepäs näytti... intiimiltä”, Hanne tuumasi.
Tristan avasi suunsa kuin olisi halunnut täräyttää kipakan vastakommentin, mutta hän oli vielä tokkurassa. Räpytellen hän katseli ympärilleen kuin olisi vasta nyt tajunnut, että maailma oli värillinen.
”Silmäsi muuttuivat punaisiksi”, Elena huomasi.
Tristan veti
syvään henkeä ja värisi. ”Jep. Se on verenjuomisen valitettava sivuvaikutus.”
”Onko tämä”, Elena pyöräytti sormeaan ilmassa, ”muutos syy siihen, etten ole nähnyt sinun kertaakaan vielä
tupakoivan?”
”Sehän se. Uusi kehoni ei nähtävästi kestä sitä, joten jouduin lopettamaan.”
Elena katsoi
häntä merkitsevästi. ”Ei se ole ollenkaan huono juttu.”
”Ei kai sitten. Tarkoitan, että olisin varmaan lopettanut joka
tapauksessa, mutta...”
Ööh, hetkinen, haloo? Mikäs perhana tämä keskustelu oli? Meikäläinen vuoti
tässä juuri kaulastaan!
”Voisiko joku mahdollisesti antaa minulle talouspaperia?” pyysin painaessani kättäni kaulaani vasten.
”Ai niin, tosiaan!” Hanne hypähti ylös ja kävi nappaamassa koko rullan. Hän repäisi siitä useamman arkin ja ojensi ne minulle. ”Tarvitsetko apua?”
”Ei kiitos, olen ihan ok.” Peitin pureman papereilla ja pohdin, kuinka pahasti Tristan oli tärvellyt paitani. Se oli puhtaanvalkoinen, joten veri ei lähtisi siitä millään ilveellä. Vaikkei se ollutkaan lempipaitani, minun olisi pitänyt pyytää pyyhe kaulani ympärille suojaksi ennen pientä kokeiluamme.
Siinä hoivaillessani kaulaani ja veren pikkuhiljaa hyytyessä tajusin, että minua huimasi. Eikä pelkästään huimannut vaan sormeni vapisivat ja lähes ylivoimainen uupumus oli vallannut jäseneni ja mieleni.
Voi paska, eihän hän niin paljon ollut juonut? Hän ei ollut imenyt kovaa.
Sen täytyi johtua paastoamisesta. Olisin varmasti tuntenut oloni normaaliksi, jos Tristan ei olisi pakottanut minua pidättäytymään verestä usean päivän ajan.
”Adrian, oletko kunnossa?” Hanne kysyi. Huolimatta hänen epäilyttävästä kiinnostuksestaan, joka kallistui hivenen jopa fiksaation puolelle, huomasin pikkuhiljaa pitäväni hänestä. Hän oli nähtävästi ainoa, joka piittasi minun tunteistani tai ylipäätään läsnäolostani. Elena oli suurimmaksi osaksi jättänyt minut huomiotta ja Tristanin mielestä olin riesa, jonka saattoi sysätä syrjään sen jälkeen kun kaikki hyöty oli lypsetty.
”Minua huimaa vähän. Taidan tarvita verta”, mumisin ja nojasin päätäni käteeni.
”Adrian voi huonosti! Tristan, joitko liikaa?”
”En juonut”, Tristan sanoi puolustellen. ”Hän pärjää kyllä. Me emme kuole niin helposti.”
”Mutta jos
hän sanoo, että häntä huimaa...”
”Siinäpä sanokoon. Jätkässä on vähän itkupillin vikaa.”
”En minä ole itkupilli! Ja miten sinä voit tietää, että olen kunnossa?” Myrkyllinen pohjavire kiemurteli ääneeni. “Olet ollut vampyyri pari viikkoa! Et tiedä vielä puoliakaan! Etkä tunne minua, vaikka ilmeisesti kuvittelet niin!” Vitut, olin saanut tarpeekseni tästä sirkuksesta. Tristan sai jatkaa sitä niin kauan kuin huvitti, mutta minä en aikonut enää vaarantaa hyvinvointiani. Otin tukea pöydästä ja ponnistauduin huterille jaloilleni. Huone keinui ja tuntui kuin olisin liikkunut unessa. En kuolisi, en todennäköisesti edes menettäisi tajuntaani, mutta minua ärsytti näyttää heikolta muiden edessä. ”Tarvitsen verta. Menen kotiin.”
”Ei vielä ole pimeää.”
”Entä sitten? Pääsinhän minä tännekin asti.”
Ja vielä kymmenen minuuttia
sitten olin vannonut, etten enää altistaisi itseäni auringonvalolle. Mies
saattoi perua sanansa yllättävän nopeasti, kuten näkyi. ”Otan taksin.”
Tyydytyksekseni Tristan oli tyrmistynyt ärtyneestä vastauksestani. Kärsivällisyyteni ja hyvä tahtoni olivat käymässä vähiin. Tästä lähtien hän joutaisi itse ottamaan asioista selvää.
”Eikö sinulla ole mitään, mitä voisit antaa hänelle?” Hanne kysyi häneltä. Oletin, että Elena oli typertynyt hiljaiseksi, koska ei enää osallistunut keskusteluun.
”On minulla vähän markettiverta mutta–”
”En juo sitä kuraa.”
Kun hoippuroin Hannen tuolin ohi, hän nousi ylös ja seurasi minua pois keittiöstä. ”Sinun pitäisi ainakin sitoa tuo.”
”Ei tarvetta. Teen sen kotona. En minä kuiviin vuoda.”
Hän vaati saada auttaa minulle takin ylle, ei sanoin vaan yksinkertaisesti levittämällä sen ja pitelemällä paperitukkoa kaulaani vasten, kun kiemurtelin vaatteeseen. Mutisin vaimean kiitoksen ja laskin käteni ovenkahvalle valmiina lähtöön, mutta hän pysäytti minut vielä kerran.
”Minä vain...” Hän oli hetken hukassa, mutta kasasi itsensä nopeasti. ”Haluaisin mielelläni pysyä yhteyksissä, jos uskot, että minusta voisi olla sinulle jotain apua. Voisinko ehkä lisätä numeroni puhelimeesi, jotta voit soittaa minulle tarvittaessa?”
”Öhm, minulla ei ole puhelinta mukanani.”
”Ai, hitsi. No, voit vain googlata nimeni: Hanne Scholtz, eläinlääkäri Freisingin alueella. Löydät numeroni ja sähköpostini klinikan nettisivuilta.”
En halunnut selittää hänelle, ettei minulla ollut tietokonetta enkä osannut googlata, joten nyökkäsin vain ja kiitin häntä uudelleen ennen kuin painoin kahvaa ja avasin oven. Tristan ja Elena olivat jääneet keittiöön eivätkä välittäneet tulla tarkistamaan vointiani. Kuulin matalaa muminaa, kun he epäilemättä keskustelivat minusta ja tapojen puutteestani. Mikä ihastuttava perhe, kerta kaikkiaan.
Hanne sen sijaan seisoi vielä ovella, kun hissi tuli ja astuin siihen. Hän soi minulle anteeksipyytävän hymyn ja heilautti sormiaan hyvästiksi.
”Hei sitten,
Adrian.”
Seuraava luku tulossa!