Demonologien päiväkirjasta

perjantai 31. heinäkuuta 2020

Kaksi vuotta ennen Amityvillen kauhuja minä ja Ed tutkimme Donovanin perheen kummittelutapausta. Jouduimme raivaamaan sille tilaa täyteen ahdetusta kalenteristamme, eikä juttu ehkä ole se kaikkein kuuluisin, mutta yhtä kaikki sen aiheuttama harmi ja piina perheelle oli mittaamaton. Itse asiassa se on yksi pahimmista, aktiivisimmista ja pisimmälle menneistä tapauksista, joita olemme urallamme kohdanneet. Siihen aikaan, keväällä 1974, tieto ’Uuden-Englannin kummituksia metsästävästä pariskunnasta’ ei ollut vielä levinnyt laajalle ja saimme tehdä työmme rauhassa toimittajien tai uteliaiden sivullisten häiritsemättä. Toisaalta se merkitsi sitä, että Donovanitkaan eivät kuulleet meistä kuin vasta siinä vaiheessa, kun tilanne oli päässyt erityisen hankalaksi.

Donovanien auttaminen merkitsi rauhallisen sukulointipääsiäisen menettämistä, mutta en katunut sitä, kumpikaan meistä ei katunut. Me olimme heidän viimeinen oljenkortensa, kivi, jota ei ollut vielä käännetty. Perhe kärsi unenpuutteesta ja jatkuvasta pelosta, eikä heidän talonsa olisi enää kauan kestänyt siihen kohdistuvaa riepottelua, niin kuin Ted Donovanin kukkarokaan ei kestänyt toistuvan ilkivallan vaatimia korjauksia. 

Donovanien talo oli kuin mikä tahansa esikaupunkialueen keskiluokkaisen perheen talo, harmaaksi haalistunut limilaudoitus, valkoiset ikkunanpokat, kuistilla huhtikuisessa tuulessa vaappuva riippukeinu. Sellaisia ne yleensä olivatkin, tavallisia, viattoman näköisiä. Oven yläpuolella ei riippunut Kummitustalo-kylttiä, ei varoitusta yliluonnollisesta toiminnasta. Pihatiellä könötti herneenvihreä neliovinen farmari-Chevy, toisen auton kellertävä perä pilkisti avonaisen autotallin ovesta. Ainoa poikkeava seikka olivat pihamaata täplittävät kivet. Niitä oli kaiken kokoisia ja värisiä, sileitä, teräviä, tummia, vaaleita... mikään ei osoittanut niiden olevan samaa alkuperää.

Ed kaarsi Chevyn viereen ja sammutti moottorin. Sormet naputtivat ohjauspyörää, kun hän kumartui tiirailemaan tuulilasin läpi taloa. Yläkerran ikkunassa heilahti verho, mutta kukaan ei tullut ovelle vastaan.

”No niin, täällä ollaan.”

”Kaikki näyttää rauhalliselta. Tällä hetkellä.” Puhelimessa olin aluksi kuvitellut Ted Donovanin kärsivän liian vilkkaasta mielikuvituksesta, niin hurjalta ja uskomattomaltakin hänen kertomuksensa oli kuulostanut, mutta miespolon jatkaessa vuodatustaan olin tullut siihen tulokseen, että tarina oli liian yksityiskohtainen ja tarkka ollakseen keksitty.

”Kertoman perusteella sisällä voi odottaa toisenlainen näky”, Ed totesi. ”Mennäänkö sitten?”

Nousimme autosta. Ovelle pääseminen oli haastavaa pihapolulle kertyneiden lukuisten kivien vuoksi, tuntui kuin olisi yrittänyt koikkelehtia räjäytystyömaalla. Vaikka avokkaissani oli matala korko, nilkkani muljahti pari kertaa lyhyellä matkalla.

Oven avasi pitkä ja laiha villaliiviin ja kauluspaitaan pukeutunut mies, jonka harventuvia hiuksia raidoittava harmaa näytti siltä, että se oli ilmestynyt kuontaloon parin viime kuukauden aikana. Niin se todennäköisesti olikin. Huomiomme siirtyi kuitenkin nopeasti isännästä talon sisällä vallitsevaan hävitykseen ja hajuun, joka toi mieleen mätänevän lihan, pilaantuneen maidon ja tukkeutuneesta viemäristä nousevan katkun. Oli kerrassaan kauhistuttavaa, että perhe joutui elämään siinä löyhkässä. Vasemmalla aukeavan olohuoneen oviaukosta näkyi pirstaleiksi hakattu lipasto, eteisen seinää vasten nojasi taulu, jonka kankaassa oli ammottava reikä ja jonka kehykset oli väännetty vinoon. Kokolattiamatto oli tahrittu jollain, mikä näytti vanhalta vereltä, ja seinille oli kirjoitettu samalla ruosteenpunaisella aineella puistattavia herjauksia ja siveettömyyksiä. Mikäli siinä ei olisi jo ollut kylliksi merkkejä pahansuovasta yliluonnollisesta toiminnasta, raskas, synkkä energia lainehti meitä vastaan. Ed taisi tuntea sen myös, koska hänen suupielensä värähti.

Se, mikä siellä oli, ei pitänyt meidän saapumisestamme.

Erotin massasta eri olevaisuuksia, toinen toistaan uhkaavampia ja tungettelevampia. Niiden läsnäolo kävi hetkessä niin painostavaksi, että mieleni teki kääntyä kannoillani ja häipyä talosta. Ei ollut lainkaan epäselvää, että talossa oli useita entiteettejä.

Jouduin taistelemaan itseni kanssa ja vetämään selkeän rajan omien ajatusteni ja niiden syöttämien välähdysten välille. Mieleni tavoitti rukouksen sanat ennen kuin ehdin sitä tietoisesti ajatella. Se sai henget perääntymään, mutta ne jäivät häilymään lähietäisyydelle, seurailemaan tekosiamme. Olin tainnut sulkea silmäni toviksi, sillä katseeni taas tarkentuessa näin Edin tarkkailevan minua.

”Ted Donovan.” Laiha mies ojensi kätensä ensin Edille ja sitten minulle.

”Ed ja Lorraine Warren.”

Donovan astui sen verran sivuun, että pystyi esittelemään takanaan odottavan perheensä. ”Tässä on vaimoni Ellen, tyttäreni Patty ja poikani Brian. Olemme todella kiitollisia, että pääsitte tulemaan. Käykää peremmälle vain. Haluatteko, että näytän teille talon heti vai juodaanko ensin kahvit?”

Ed vilkaisi minua. Vuosikymmenten yhteistyö ja -elo olivat hioneet kommunikaatiomme niin hienovaraiseksi, ettei sanoja yleensä tarvittu, niin kuin ei nytkään. ”Katsotaan ensin taloa”, hän sanoi.

Seuratessamme Ted Donovania läpi tuhotun talon askeleet kävivät painaviksi ja vaatteet jarruttivat liikkeitä kuin ne olisivat olleet läpimärät. Se ei estänyt meitä lipsahtamasta normaaliin työnjakoomme. Ed hoiti käytännöllisen puolen, keskittyi maallisiin faktoihin ja minä tarkkailin henkimaailman puolta. Pelkästään taloon kohdistuneen tuhon perusteella pystyi sanomaan, että olimme tekemisissä erittäin voimakkaiden, erittäin aggressiivisten entiteettien kanssa.

Donovan kertoi, mitä kussakin huoneessa oli tapahtunut ja pahoitteli, ettei muistanut kaikkia yksityiskohtia, niitä oli yksinkertaisesti liikaa. Pirstaloidut huonekalut, seinien töhrimiset ja läpitunkeva haju puhuivat kyllä puolestaan. Yleensä kummitteluilmiöltä vei vuosia äityä niin pahaksi, että elävät lähtivät etsimään apua, mutta Donovanien tapauksessa puhuttiin vaivaisesta puolestatoista kuukaudesta. Ja henki oli alusta asti ollut hyvin fyysinen, puhkonut auton renkaita, irrottanut sytytystulppien johdot ja jäähdytysletkut ja muutenkin kohdistanut Donovanien ajoneuvoihin yllättävän täsmällistä ilkivaltaa. Takaoven ovikello oli revitty irti johtoineen, puutarha oli tärvelty ja ehkä kaikkein selittämättömimpänä ilmiönä talon päälle oli satanut kiviä. Jatkuva koputtelu, raapiminen ja paukutus olivat pitäneet perheen hereillä öisin ennen kuin varsinainen sisätilojen tuhoaminen oli alkanut. Raskaat huonekalut olivat levitoineet huoneen poikki ja yrittäneet osua perheenjäseniin, seinistä oli suihkunnut vettä, vaikkei niissä kohdissa ollut putkia, ja tärkeää omaisuutta, kuten lääkkeitä, oli heitetty vessanpönttöön. Donovan kertoi ääni väristen, ettei heillä ollut pian enää rahaa korjata vaurioita. Papin neuvosta he olivat lähteneet motelliin muutamaksi yöksi, mutta äänet ja kiusanteko olivat seuranneet heitä ja muiden motellivieraiden valitettua metelistä heidän oli ollut pakko palata takaisin kotiin.

”Olemme todella iloisia, että suostuitte tapaamaan meidät. Olemme pyytäneet apua rakennusmiehiltä, poliisilta, kirkolta, jopa pomoltani. Hän se mainitsi teidän nimenne ensin. Lopulta läheisestä luostarista löytyi lopulta munkki, joka auttoi meitä saamaan yhteyden teihin. Emme edes tienneet, että on teidänlaisianne ihmisiä. Mikä sen teidän yhdistyksenne nimi olikaan?”

“New England Society for Psychic Research.”

“Niin, se juuri. En tiennyt, että on tutkijoita, jotka erikoistuvat tällaiseen... mitä tämä ikinä onkaan.”

Olimme ehtineet perheen tytön Pattyn huoneelle. Oviaukossa törmäsin näkymättömän voiman muodostamaan seinään ja jouduin ponnistelemaan päästäkseni sisäpuolelle. Olkani takaa kuului ruumiittomia kuiskauksia koko sen ajan, kun viivyimme huoneessa. Uhkaavia, painostavia, pahaenteisiä. Ne lupasivat kuvittelemattomissa olevia kauhuja, toinen toistaan rujompia painajaisia, mikäli emme välittömästi poistuisi talosta.

Käydessämme istumaan kahvipöytään olin jo uupunut, että kofeiinikupillisen sijaan olisin kaivannut vuorokauden lepoa. Ellen Donovan kaatoi kahvia kuppeihin ja istuutui miehensä viereen. He olisivat lähettäneet lapset huoneisiinsa, mutta Ed pyysi lapsia jäämään. Meidän oli tärkeää kuulla koko perheen käsitys ilmiöstä, aivan kuten heidän oli tärkeää kuulla, mitä oli tekeillä ja miten asiassa edettäisiin.

”Mutta miksi me?” Ted Donovan tuskaili. Haparoivat sormet karistivat Winston Light -askista savukkeen ja sytyttivät sen. ”Olemme katolisia, Jumalaa pelkääviä ihmisiä, käymme joka sunnuntai kirkossa. Miksi se on meidät ottanut maalitauluksemme?”

Uskovaisethan ne juuri olivat demonien suosikkipiinattavia. Pahalle hengelle oli sitä suurempi voitto, jos se sai manipuloitua uskonnollisia ihmisiä. ”Joskus sille ei löydy selitystä, mutta useammin löytyy. On todennäköistä, että joku tai jokin on tuonut hengen kotiinne”, Ed selitti. Hän jätti kahvikuppinsa jäähtymään ja risti kätensä pöydälle merkiksi siitä, että oli aikeissa aloittaa tavanomaisen kyselykaavamme. ”Onko kenelläkään teistä mitään tietoa siitä, mikä olisi saattanut aiheuttaa tämän?”

”Ei”, Donovanit kiistivät yhdestä suusta.

”Onko kukaan sukulaisenne tai naapurinne nukkunut pois lähiaikoina?”

”Ei.”

”Käykö teistä kukaan psykiatrilla? Oletteko hankkineet tai saaneet lahjaksi epätavallisen esineen, patsaan, figuurin tai nuken? Oletteko harjoittaneet okkultismia tai tietoisuuden avartamista? Oletteko ostaneet satanismia tai noituutta käsitteleviä kirjoja? Onko talossanne koskaan pidetty spiritismi-istuntoja?”

Donovanit kielsivät kaiken. Kesken haastattelun seinistä ja katosta alkoi kuulua vaeltavia koputuksia. Ed ja minä emme kiinnittäneet niihin sen enempää huomiota, eivätkä Donovanitkaan juuri reagoineet, selvästi jo tottuneina ilmiön vähäisempiin muotoihin.

”Brian, Patty, onko kukaan ystävistänne kiinnostunut okkultismista tai kokeillut seremoniallisia rituaaleja?”
     
”Ei.”
      
”Onko kukaan käyttänyt Ouija-lautaa?”
      
Pattyn suusta lähtevä kielto tukahtui pihahdukseksi, kun huulet muodostivat O-kirjaimen ja silmät levisivät ymmärrykseen.
      
Siinä vaiheessa minä katsoin tyttöä merkitsevästi ja avasin suuni: ”Patty, oletko sinä käyttänyt Ouija-lautaa?”
   
Pattyn kädet vääntelehtivät sylissä vaivautuneina, ja hän vältti katsomasta vanhempiinsa myöntäessään tekonsa.
     
Minulta pääsi hengähdys. ”Voi sentään. Sinun taitaa olla parasta kertoa meille kaikki siitä. Aloitahan ihan alusta.”
   
Kun Patty alkoi värisevin sanoin kertoa tarinaansa, muu perhe hiljeni hämmentyneenä kuuntelemaan. Yksi asia oli varma: tästä tulisi vaikea ja raskas työ. En voinut edes luvata, että onnistuisimme, niin voimakkailta Donovanien talon henget vaikuttivat. Eivät pelkästään demonisilta vaan diabolisilta. Saatanallisilta.
0

Aamuvuoro


Saara ei yleensä mene töihin taksilla, mutta tänä huurteisena tammikuun aamuna hänen autonsa kieltäytyi käynnistymästä, akku lienee taas tyhjä, eikä näillä peräkylillä liiku julkisia kulkupelejä aamuneljältä.

Taksissa on hänen lisäkseen toinen matkustaja, joka moitteettomine pikkutakkeineen, viivasuorine solmioineen ja prässättyine housuineen näyttää nuorelta liikemieheltä. Mies istuu etupenkillä, Saara on takana. Mies juttelee kuljettajan kanssa niitä näitä, on tiemmä menossa lentokentälle. Pääkonttorissa on tärkeä palaveri, joka alkaa jo yhdeksältä. Saara ei ole kuullut, missä pääkonttori on, mutta hän veikkaa Helsinkiä. Oulunsalon kentältä sinne lentää tunnissa, joten mies ehtii hyvin – toisin kuin hän, jonka olisi pitänyt olla aamuvuorossa jo kymmenen minuuttia sitten. Hän pyytää kuskia pitämään kiirettä. Tiet ovat jäiset, mutta kyllähän ammattikuljettaja osaa. Kuski ei reagoi hänen pyyntöönsä, vastaa vain liikemiehelle, joka kysyy, kuinka kauan hän on ajanut taksia ammatikseen. Seitsemän vuotta vasta, ennen sitä hän oli myyntiedustaja, mutta kyllästyi tuputtamaan ihmisille asioita, joita nämä eivät halua.
    
Saara yrittää tyynnytellä hermostunutta mieltään katselemalla maisemia, jotka ovat hänelle erittäin tutut mutta joita hänellä on harvoin aikaa tuijotella ratin takaa. Mäntymetsä juoksee tasaisena nauhana tien molemmin puolin, tummia runkoja, lumen painosta notkuvia oksia toisensa perään. Hän on joskus harkinnut muuttoa etelään ihan vain nähdäkseen vaihtelua maisemissa. Mutta se ei onnistu niin kauan kuin Markulla on työt täällä eikä lapsiakaan huvita muuttaa kauas tutusta koulusta ja kavereista. Ehkä hän vain vaihtaa työpaikkaa. Ammattia. Nämä epäinhimilliset aamuvuorot ovat alkaneet nakertaa hänen jaksamistaan. Viime päivinä hänestä on tuntunut kuin hän kahlaisi jatkuvassa hernerokkasumussa. Vuorokaudenajat sekoittuvat toisiinsa, kun ympärillä on aina hämärää. Hän on alkanut unohdella. Uusia muistoja ei tallennu, vanhoistakin puuttuu palasia.
    
Hän nykii takkinsa hihaa. Vaate kiristää harteista, ranteet ovat paljaina, väri pistää silmiin liian vaaleana.
      
Tämä takki ei ole minun.
      
Ei ihmekään, sillä se on Elisan takki. Hänen on täytynyt epähuomiossa napata se oman takkinsa sijaan, ei ole kiireessä erottanut, minkä palttoon on nykäissyt eteisen kaapista. Toivottavasti Elisa ymmärtää ottaa hänen takkinsa eikä lähde kouluun siinä kauhtuneessa farkkurotsissaan.
       
Nämä kengätkään eivät ole minun.
   
Saara puhisee. Hänellä ja Elisalla ei ole edes samanlainen vaatemaku. Heidän jalkansa ovat samankokoiset, mutta Elisa käyttää numeroa liian pieniä kenkiä, koska ”kaverit nauraa mun megaräpylöille”. Tänään tyttö joutuu ottamaan äitinsä kengät. Ainakin Saara toivoo piilottaneensa kesälenkkarit niin syvälle komeron perukoille, ettei Elisa löydä niitä.
    
Hän hätkähtää, kun tuttu risteys pompahtaa äkkiarvaamatta tuulilasiin. Nopeusrajoitus putoaa kuuteenkymppiin, valo liukuu keltaisesta punaiselle, taksi jarruttaa.
    
”Hei, tästä pitäisi kääntyä oikealle”, hän sanoo. Kuljettaja on niin uppoutunut rupatteluunsa liikemiehen kanssa, ettei kuule. ”Hei!” hän äyskähtää ja koputtaa kuskia olalle. ”Minun päätepysäkkini on tuolla oikealla.”
    
Kuskin pää nytkähtää hänen suuntaansa, silmät räpyttelevät yllättyneinä, mutta jostain syystä mies kieltäytyy kääntymästä. Auto pysähtyy liikennevaloihin keskikaistalle, josta saa ajaa vain suoraan. Jos ei huomaa kääntyä tässä risteyksessä, seuraava kääntymismahdollisuus on vasta puolen kilometrin päässä ja siinäkin täytyy heittää uukkari. Kello tikittää, hän on helkkarin myöhässä. Yövuorolainen ei pääse lähtemään kotiinsa ennen kuin Saara on paikalla. Onko liikemiehen kiire muka tärkeämpi kuin hänen? Ehkä miekkonen oli kyydissä ennen häntä, mutta hän ilmoitti kuskille osoitteen aivan selvästi ja tämä nyökkäsi merkiksi siitä, että tiesi paikan.
     
Kun alkaa näyttää siltä, ettei kuskilla ole aikomustakaan kääntyä hänen kehottamaansa suuntaan, Saaran hermostus vaihtuu kiukuksi. ”Helvetti sentään!” hän puuskahtaa, kerää pikaisesti laukkunsa ja lykkää keskikonsolille viidenkympin setelin. ”Sopii pitää loput!” Ei asiakaspalvelun murustakaan! Hän tekee äijästä kantelun taksifirmalle heti, kun virkatyöaika alkaa. Hän tapailee hetken kahvaa ennen kuin saa siitä pitävän otteen. Saranat kirskahtavat, kun hän tönäisee oven auki, tarkistaa, ettei kääntyvälle kaistalle ole tulossa autoja, ja hyppää ulos. Elisan tasapohjaiset glitterilenkkarit liukastelevat jäisellä asfaltilla, mutta hän kirittää askeliaan risteysalueen poikki ja lähtee harppomaan tien reunaa toinen kenkä puoliksi lumipenkassa. Katuvaloista vain joka toinen palaa, kunta säästää missä voi.
    
Vasta, kun kolhon tehdasrakennuksen ääriviivat ilmestyvät näkyviin, hänen paniikkinsa lientyy. Jos hän muistaa vuorolistat oikein, yövuorossa on Harri, lupsakka mies, joka ei pienistä myöhästymisistä nurise. Kulunvalvonnastahan pomo toki näkee, ettei Saara ole ollut paikalla työajan alkaessa, mutta ehkä yksi myöhästyminen katsotaan läpi sormien. Ja voihan hän vedota auton hyytyneeseen akkuun, jos kohta pomon tuntien tämä vain käskee häntä vaihtamaan autonsa kunnolliseen peliin. Hyvähän äijän on puhua. Ukko matkustaa kolme kertaa vuodessa Thaimaahan ja ajaa tehdastuoreella Lexuksella siinä, missä Saaran perheen on tyytyminen Haaparannan Ikeaan ja viisitoistavuotiaaseen Nissaniin.
    
Sisäänkäynnillä on kyltti, ”Pääsy asiattomilta kielletty”, niin iäkäs, että sen väri on kauhtunut kanarialinnusta olminkelmeään. Se on ollut siinä kauemmin kuin Saara on ollut täällä töissä. Hän kaivaa käsilaukustaan avaimia ja hätääntyy, kun sormet eivät tavoita tuttua metallinippua. Ennen kuin hän ehtii vyöryttää koko veskan ympäri lumihankeen, hänen mielensä etualalla välähtää mielikuva avainten sullomisesta taskuun. Aivan oikein, siellä ne ovat, turvassa vetoketjun takana. Taskusta löytyy myös taksikuitti. Hän ei muista saaneensa sitä. Ehtikö kuski kuitenkin livauttaa sen hänelle ennen kuin hän hyppäsi ulos? Nämä jatkuvat aukot muistissa alkavat vähitellen huolestuttaa. Ehkä burnout ei olekaan muoti-ilmiö. Ehkä hänen on käytävä työterveydessä, kuten Markku on ehdottanut. Siis heti kun hän selviää näistä kirotuista aamuvuoroista. Kuitissa lukee lähtöpaikkana outo osoite, Kurjennokka 5. Lienee sitä uutta asuinaluetta. Hän pähkäilee aivonsa kipeiksi, miten kuitti on hänen taskuunsa joutunut, ennen kuin muistaa, että takki on Elisan. Vai taksilla sitä on ajeltu viikonloppuna. Tytöllä on selitettävää, kunhan he tänään istuvat päivällispöytään.
  
Talletettuaan kuitin käsilaukkuunsa hän sovittaa avainta lukkoon ja kääntää. Lukko ei naksahdakaan. Saara vetää avaimen ulos hämmentyneenä ja tutkii sitä. Kyllä se on hänen työavaimensa ja tähän asti toiminut aivan moitteetta. Hän yrittää uudelleen, mutta lukko ei edes yritä kääntyä, tuntuu kuin hän veivaisi ilmaa. Mitä hittoa? Onko lukot vaihdettu hänen tietämättään? Miksi pomo niin tekisi – yrittäisi estää työntekijää pääsemästä työpaikalleen?
     
Hän hakkaa ovea. ”Hei, Harri! Tuletko avaamaan?” Hän epäilee, ettei Harri kuule. Rakennus on iso ja valvomo on pitkän käytävän päässä kaukana ulko-ovesta, mutta hän jatkaa paukuttamista ja potkaiseekin kerran alaosan metallilaattaa. Tänään ei kyllä mikään suju. Hän etsii työpuhelimensa, jonka näyttö on niin mäsänä, että siitä hädin tuskin saa selvää. Hän ei muista, missä se rikkoutui. Puhelimessa on tekstiviesti numerosta, joka on tallennettu nimellä Tiina. ’Anja, voisitko vaihtaa vuoroja ensi lauantaina? Meille tuli äkillinen tärkeä sukulointikeikka.’ Ei ole epätavallista, että viesti tulee väärään numeroon. Puhelimet kiertävät puljussa työntekijältä toiselle niin vinhaa vauhtia, että vahinkosoittoja sattuu viikoittain. Täytyy ilmoittaa tälle Tiinalle, että hänellä on väärä numero.
     
Saara etsii luurista Harrin numeron ja yrittää soittaa. Linja on mykkä. Puhelin ei edes hälytä. Hän ei keksi enää muuta kuin ikkunoihin koputtelun. Hän lähtee tarpomaan tyttärensä matalissa lenkkareissa rakennusta reunustavaa hankea, naputtaa ikkunoihin ja yrittää ylettyä kurkistamaan sisään, etsii valonkajetta, joka paljastaisi Harrin olinpaikan.

Takaa kantautuva lumen narskunta nykäisee hänet irti puuhistaan. Joku on tulossa! Kyllä vain, sehän on Jukka, vartija, joka on tullut aamuiselle kierrokselleen. Securitaksen auto on parkissa pihassa. Outoa, ettei Saara kuullut moottorin ääntä.
   
Hän huiskuttaa ja huutaa Jukan nimeä, mutta tämä ei kuule. Hän pinkaisee juoksuun. Onneksi ovessa on hidastin, ja hän saa siitä kiinni ennen kuin se paukahtaa kokonaan kiinni. Vihdoin sisällä! Kello on jo kaksikymmentä yli työajan alkamisen, ja hän tietää, että siitä tulee sanomista, mutta juuri nyt hän ei voi tuntea muuta kuin juovuttavaa helpotusta.
    
Hän pyyhkii lenkkarit kynnysmattoon ja astuu peremmälle. Jokin aulan vasemmalla seinustalla kiinnittää hänen huomionsa. Siellä on pöytä, johon on tapana kerätä kortteja, kukkia, karkkeja, milloin mitäkin kunkin merkkipäivän mukaan. Se kiinnittää hänen huomionsa, koska hän on varma, että vielä eilen se oli tyhjä.
     
Pöydällä on sammunut kynttilä, valkoisia liljoja sekä valokuva kehyksissä.

Saaran päässä räpsähtää sähköisku, kuin joku olisi ampunut hänen aivojaan isolla kuminauhalla. Hitaasti hän kääntyy ympäri, jättää muistopöydän, jättää valokuvan omista hymyilevistä kasvoistaan. Hän kävelee poispäin, kunnes työpaikan aula sulaa taas kotitalon eteiseksi. Muisti nollaantuu, helpotus töihin pääsystä vaihtuu kiireeseen. Ulko-ovi kolahtaa hänen takanaan, kun hän liukastelee läpi lumisen pihamaan, polkua, jonka Markku on kolannut mutta ei hiekoittanut, ja avaa vanhan Nissaninsa oven. Hän istahtaa etupenkille, tökkää avaimen lukkoon ja kääntää. Hiljaisuus vastaa. Akkuvalo välähtää kerran ja sammuu.
0

Kestävyysvaje


Astrid havahtuu siihen, että sälekaihtimien raoista tirkistävä auringonkajo on liian kirkas ja se tulee liian korkealta. Hän kierähtää kyljelleen ja hapuilee yöpöydältä rannekellonsa. Jep, varttia vaille yhdeksän. Hän ei ole myöhässä, mutta hänen vieressään makaava nainen on.

Astrid taputtaa toisen olkapäätä. ”Hei, Isa.”
     
Ensin Isa ei reagoi ja Astrid miettii, pitäisikö vain antaa olla. Ihminen on ollut viime aikoina niin väsynyt, että uni tulisi tarpeeseen, mutta hän tietää, kuinka tärkeä työ on Isalle ja kuinka raskaasti tämä ottaa myöhästymisen. Astrid ei aivan ymmärrä miksi. Ihan kuin Isa olisi se, jonka toimenkuva on korjata sielut talteen kuoleman jälkeen. Ihmiset osaavat olla käsittämättömän tohkeissaan pikkuruisista toimistaan, meuhkata kuin firman tuloksen jääminen pakkaselle edellisvuodesta kaataisi koko maailman.
     
Hän tarttuu olkapäähän ja ravistaa. ”Hei, kello on kohta yhdeksän.”
     
Nyt Isa reagoi, räpiköi istumaan kuin selän alla olisi hehkuvia hiiliä. ”Helvetti, oletko varma?”
     
”Olen. Meidän kellomme ovat aina oikeassa.”
     
Vaikkei Isalla ole mitään syytä epäillä Astridin sanaa, vaikka hän näkee itsekin, kuinka valoisaa ulkona on, hän kahmaisee kännykkänsä yöpöydältä ja tarkistaa ajan siitä. Astrid päästää pienen tuhahduksen. Kännykkä, tuo 2000-luvun ihmisen sähköinen umpilisäke. Astrid ei yleensä anna ihmisten asioiden päästä liian lähelle, mutta on vaikeaa pysyä etäisenä, kun puhelimesta tuntuu tulleen heidän suhteensa kolmas osapuoli.
    
Isa päästää sarjan värikkäitä kirouksia, riuhtoo peiton yltään ja syöksyy lattialle vaatteiden keskelle, yrittää järjestää niitä ylleen. Sukkahousuista kuuluu risahdus, kotelohameen vetoketju päätyy etupuolelle. Astrid ajattelee ensin, ettei huomauta asiasta, mutta osoittaa kuitenkin epäkohtaa sormellaan. Isa kiskaisee hameen suoraan, mutta kauluspaita kiertyy vuorostaan mutkalle. Turhautuminen purkautuu äsähdyksenä huulilta, jonka mataliin uurteisiin eilisen puna on pakkautunut. Hiukset eivät ole nähneet vuorokauteen kampaa – eivätkä todennäköisesti shampootakaan. Isa nykäisee ne sotkuiselle ponnarille niskaan. Vielä pari vuotta sitten ihminen ei olisi koskaan lähtenyt ovesta ulos sen näköisenä. Niihin aikoihin Astrid piikitteli Isaa tämän pakkomielteestä täydelliseen ulkoasuun.
    
Isa sulloo kännykän laukkuunsa ja skannaa vielä lattiaa, etsii selvästi jotain, mutta antaa periksi muutaman sekunnin päästä. ”Ihan sama. Sori, pakko mennä. Keitä kahvia, ota kaapeista, mitä haluat. Tarkistatko lähtiessäsi, että ovi menee lukkoon?”
    
”Tietty.”
    
Ei jäähyväissuukkoa, ei kysymystä, milloin he näkevät seuraavan kerran. Ovi pamahtaa Isan jäljessä, askeleet kaikuvat porraskäytävässä. Astrid kellahtaa takaisin pitkäkseen sänkyyn ja haroo hiuksiaan, undercut-leikkausta, joka hänellä on ollut jo vuosikymmeniä ennen kuin siitä tuli muotia ihmisten keskuudessa. Hänen oma työkeikkansa on vasta iltapäivällä. Se on Suomen puolella, mutta kuolemanenkelten liikkumiskeinoilla hän ehtii kyllä. Hän jää lakanoihin fiilistelemään edellisiltaa, mutta panee kyllä merkille päällimmäisenä tunteena kyyhöttävän tyytymättömyyden.
     
Isa ei ole enää samanlainen kuin heidän suhteensa alkuaikoina puoli vuosikymmentä sitten. Nainen, johon Astrid tutustui ja ihastui, kupli elämäniloa ja energisyyttä, oli juuri valmistunut yliopistosta ja halusi vain pian työelämään näyttämään kyntensä. Ilmeisesti tämä onnistui siinä ja onnistumisesta maksettava hinta on kellon ympäri pyörivä kiire, stressi ja – paremman sanan puutteessa – säheltäminen. Astrid ei koskaan sanoisi sitä ääneen Isalle, mutta siltä se hänen vinkkelistään näyttää.
    
Se alkoi satunnaisilla sähköpostien tarkistuksilla, ohimennen heitetyillä Odota-vilkaisen-vain-äkkiä-yhden-työviestin -kommenteilla, laajentui puheluiden keskeyttämiin keskusteluihin ja työn ympärillä pyöriviin puheenaiheisiin. Nyt kiire on ulottanut lonkeronsa jopa vuoteeseen. Isa ei keskity häneen kuin korkeintaan hetkittäin, katse harhailee puhelimeen, joka ei ole koskaan kädenmittaa kauempana. Intiimiys on suorittamista. Isa haluaa vain päästä takaisin lukemaan työviestejään. Ja siitä huolimatta tämä valittaa jatkuvasta kiireestä. Astrid kysyi kerran, eikö Isa voisi itse höllentää tahtia, mutta vastaus oli niin äksy, että hän on sittemmin tyytynyt nielemään kipakat kommenttinsa. Asian ei pitäisi edes kuulua hänelle. Hänen ei edes pitäisi olla suhteessa ihmisen kanssa. Jos Isa joutuu vaikeuksiin pienestä myöhästymisestä, Astrid joutuisi siinä tapauksessa, että joku saisi tietää heidän suhteestaan. Onneksi hänen menneisyytensä valkyriana suojaa häntä neuvoston turhantarkalta nuuskimiselta.


Isa on myöhässä tapaamisesta. Astrid istuu baarijakkaralla jalka toisen päällä, siemailee mojitoaan ja miettii, onnistuisiko mottaamaan ympärillään kaartelevaa juopunutta ihailijaa baarimikon huomaamatta. Hän yrittää estää pahoja aavistuksia murtautumasta mieleensä. Isa ei ole aikaisemmin myöhästynyt. Koska kuolemanenkeleillä ei ole kännyköitä tai muitakaan ihmisten yhteydenpitovälineitä, Isa ei pysty ottamaan häneen yhteyttä ilmoittaakseen esteestä. Astrid päättää odottaa vielä puoli tuntia. Jos Isa ei siihen mennessä ole ilmaantunut, hän lähtee etsimään.
    
Vartin kuluttua Isa saapuu, näyttää siltä kuin olisi tullut juosten suoraan töistä. Astrid ei ole yllättynyt, mutta huomaa silti toivoneensa päinvastaista. Että jokin olisi muuttunut. Että Isa olisi ymmärtänyt hidastaa. Että tällä olisi ollut aikaa käydä kotona vaihtamassa vaatteet ennen treffejä. Jos nämä edes ovat treffit. Hän ei ole enää varma siitäkään.
    
”Anteeksi, että olen näin myöhässä.” Sanat tulevat ulos hengästyneinä. ”Olin vähällä unohtaa. Töissä oli tosi paha tilanne.”
    
”Tilasin sinulle drinkin”, Astrid sanoo ja työntää mansikkamargaritaa lähemmäs. ”Jäät ovat kyllä jo sulaneet.”
     
”Ei haittaa.” Isa näyttää vanhemmalta, kuluneemmalta. Silmien alla on häivähdys sinelmää, suupielten uurteet ovat syvenneet. Hän ei katso puhuessaan Astridiin vaan puhelimeensa. Se on uusi, Astrid panee merkille. Ilmeisesti vanhasta loppui tallennustila tai jotain. ”En oikeastaan voi viipyä kovin myöhään. Aamulla on tärkeä palaveri.”
    
Isa imaisee juomastaan törröttävästä pillistä ja kysyy, ohimennen, mitä Astridille kuuluu, mutta vastauksen kuuntelemisen sijaan alkaakin räplätä kännykkäänsä. Astrid miettii, miksi enää edes vaivautuu. Kenties hän toivoo vielä saavansa vanhan Isan takaisin. Sen Isan, jonka mielestä hänen silmiinsä tuijottaminen oli maailman mielenkiintoisin asia ja puhelin oli ärsyttävä häiriötekijä. Nyt asetelma tuntuu keikahtaneen päälaelleen.
    
Vaikka tietääkin sen olevan turhaa, hän ei malta olla tokaisematta: ”Entäs jos laittaisit sen kännykän pois? Eikö sinun työaikasi ole jo ohi?”
    
Isa katsoo häntä kuin hän olisi ehdottanut, että Isa heittäisi esikoislapsensa jyrkänteeltä mereen. Pöyristyneenä, jopa loukkaantuneena.
    
”Meillä on tärkeät kaupat kesken. Asiakas on Jenkeistä, siellä on vielä paras työaika meneillään. Eikä siellä muutenkaan ole sellaista käsitettä kuin työaika. Kilpailija nappaa asiakkaan, jos emme ole hereillä.”
    
Astrid kohottaa lasinsa huulilleen. ”Kunhan ehdotin. Ajattelin, että oltaisiin keskitytty vaihteeksi johonkin muuhun.” Esimerkiksi meihin.
    
”Tämä nyt vain on tällaista.” Isa kohauttaa harteitaan.
    
”Minun nähdäkseni se on ollut tällaista viimeiset viisitoista kuukautta.”
    
Hänen sanansa saavat Isan tönäisemään puhelimen hetkeksi syrjään. Laukkuun asti se ei mene mutta baaritiskille, kotelon kansi suljettuna. Kiukku tihkuu äänestä: ”Eikö teillä ole koskaan kiirettä töissä? Stressiä?”
     
Isa tietää, mikä hän on. Se lipsahti Astridilta eräässä aamuyöhön venähtäneessä viininhuuruisessa juttutuokiossa. Siinä toinen rikkomus, josta Astrid joutuisi neuvoston eteen, jos hän jäisi kiinni. Mutta hän ei ole huolestunut, koska Isalla ei ole syytä levitellä hänen salaisuuttaan.
     
”Ei tuossa mittakaavassa. Toisinaan on jokin isompi keikka, suuronnettomuus tai sellainen, mutta siihen osallistuneille annetaan aina vapaata jälkikäteen. Ja me ylipäätään koemme ajan eri tavalla kuin ihmiset, joten ei sitä voi oikein verrata.”
    
”Olisipa kätevää pystyä liikkumaan niin kuin te. Silmänräpäyksessä maasta toiseen.”
    
Astrid voisi selittää, ettei se aivan niin mene, mutta se on epäolennaista. Hän on varma, etteivät ihmiset käyttäisi ylijäävää aikaa rauhoittumiseen vaan säheltäisivät vain lisää. Se on ollut kasvava ilmiö viimeisen parin vuosikymmenen ajan ja vauhti tuntuu vain kiihtyvän. Jokaisella aikakaudella on omat ilmiönsä ja 2000-luvun alkua hallitsee niin työn kuin koko muunkin elämän pirstaleisuus. Ihmiset kutsuvat sitä kai multitaskaamiseksi.
    
Isa imaisee uudelleen pillistään, mutta kiskaisee sen sitten pois ja juo suoraan lasin reunasta. Juo kuin drinkin nauttimiseenkin olisi sekuntiaikataulu. Käsi kurottelee jo puhelimen suuntaan. Astrid kääntää päänsä pois ja peittää turhautuneisuutensa oman drinkkinsä siemailuun.


Menee puolisen vuotta ja Isa on sairaalassa. Astridin ei pitäisi olla siellä, hänen pitäisi olla Britanniassa, mutta mitäs tuosta, hän ehtii kyllä. Ja jos ei ehdi niin ei mahda mitään. Yksi kummitteleva sielu lisää ei siinä maassa tunnu missään.
      
Isan sängyn vieressä yöpöydällä on muovikippo, vesikannu, nenäliinoja ja puhelin, luonnollisesti. Mutta kerrankin Isa ei näpelöi sitä. Sen sijaan hän katsoo seinään pultattua televisiota, vaikkei näytä olevan erityisen kiinnostunut näkemästään. Jos hän edellisellä tapaamisella näytti vanhentuneen, nyt hän ei näytä siltä. Ei, hän näyttää nuorelta ihmiseltä, johon elämä on kairannut liian syviä uurteita.
     
Astrid ei kysy diagnoosia, mutta hän näkee varjon häilyvän Isan sängyn takana, näkee kiristyvän elämänlangan, josta repsottaa hopeisia säikeitä. Se on Astridin erikoiskyky ja kirous, muisto hänen menneisyydestään. Tavalliset kuolemanenkelit eivät näe ihmisen lähestyvää kuolemaa kuin vasta muutamia tunteja ennen sielunkorjuuta. Astrid näkee sen siinä vaiheessa, kun on vielä mahdollista kääntää tapahtumien suuntaa.
     
”Luulin, että minulla on sydänkohtaus”, Isa sanoo ja naurahtaa. Ääni on iloton. ”Mutta ei se ollutkaan. Paniikkikohtaus vain. Ai niin ja kuulemma vakava työuupumus.” Toinen naurahdus, synkkyyttä ja sarkasmia tihkuva.
    
Astrid vetää tuolin alleen. Hänen tekee mieli ottaa Isaa kädestä, mutta hän ei tiedä, onko heidän suhteensa enää sellainen.
    
”Olen ennenkin nähnyt ihmisten tappavan itsensä työllä, mutta en silloin, kun heillä on ollut parempia vaihtoehtoja”, hän ajattelee ääneen.
     
”Ei minulla ole vaihtoehtoja.”
    
”Miten niin ei ole? Etsi toinen työ. Vaihda ammattia. Jää työttömäksi. Olen ymmärtänyt, että tässä maassa on ihan toimiva työttömyysturva.”
     
Isa ei sano mitään siihen, mutta ilme puhuu puolestaan. Mitä Astrid muka ymmärtää ihmisten maailmasta? Mutta totuushan on, että Astrid jos kuka ymmärtää. Hän on sentään ollut olemassa reilut tuhat vuotta. Hän näkee laajemman kuvan.
   
”Nyt sinun on silti pakko hiljentää vauhtia”, hän sanoo. ”Usko kokenutta viikatenaista.”
    
”Katsotaan.” Isa on hetken hiljaa, tuijottaa telkkaria, jossa pyörii toinen tämän aikakauden ilmiöistä, tosi-tv-ohjelma, tällä kertaa yksi niistä, joissa mennään naimisiin tuntemattoman kanssa, ennen kuin laskee kätensä viereensä patjalle kämmenpuoli ylöspäin ja avaa sormensa. Astrid laskee oman kätensä sen päälle, puristaa kevyesti, ja ohikiitävän tuokion hän pystyy kuvittelemaan  kaiken olevan kuten ennenkin.
     
Jos hyvin käy, tästä lähtien ihminen oppii kuuntelemaan kehoaan, elämään enemmän hetkessä. Mutta todennäköisesti tämä vain pyytää lääkäriltä pari reseptiä ja jatkaa elämänlankansa singuttamista, kunnes he kohtaavat hieman toisenlaisissa merkeissä, viimeisen kerran.
0

Kirjat

keskiviikko 29. heinäkuuta 2020

Täältä löydät julkaistut kirjani uutuusjärjestyksessä.

Rajatut - tarinoita realismin ja fantasian risteyksistä
Julkaistu 30.6.2020.
Kokoelma sisältää minulta Kuoleman kysymys -nimisen pienoisromaanin ja kaksi novellia indiekirjailija Anna Kaijalta.

Näkyviin piilotettu
Julkaistu 2018.

Symbioosi
Julkaistu 2017.

Kaikki kirjani ovat saatavilla Books on Demandilta sekä useimmista verkkokirjakaupoista. E-kirjoja voi ostaa esimerkiksi Elisa Kirjalta, Ellibsiltä ja Amazonilta.
0

Kirjailija


Olen vuonna 2017 ensimmäisen kirjani julkaissut indiekirjailija. Asun tätä nykyä eteläisemmässä Suomessa, mutta pohjoinen mentaliteetti elää minussa ja käyttämässäni kielessä vahvana. Kirjoittaminen on ollut intohimoni lapsuudesta lähtien, siitä asti, kun tajusin, että joku kirjoittaa kirjat eivätkä ne vain aineellistu tyhjästä kirjastojen ja kirjakauppojen hyllyihin. Kirjoitusvimman ajamana päädyin aikoinaan yliopistoon opiskelemaan suomen kieltä ja kirjallisuutta, ja olen myöhemmin tehnyt mm. kirjoittamisen perusopinnot.

Pääasiallinen genreni on maaginen realismi, jota kirjoitin jo ennen kuin tiesin sen nimeä. Minua inspiroivat erityisesti pohjoismainen mytologia, kansanperinne, kaikenlaiset taruolennot (mitä pelottavampi, sen parempi) sekä ihmisen ja luonnon suhde. Lapsena luin enimmäkseen kauhukirjoja ja kauhu pälyileekin edelleen taustalla toisena suosikkigenrenäni, mutta yhtä hyvin saatan tarttua chick-lit-kirjaan tai vaikkapa James Herriotin eläinlääkärimuistelmiin. Myös tarinoilleni on tyypillistä eri genrejen yhdistely hivenen ei-perinteisellä tavalla, hahmovetoisuus ja realistinen maailma, johon sekoittuu mytologisia olentoja. Kirjoittamisen vastapainoksi tuuletan päätäni metsälenkeillä, töllöttämällä tv-sarjoja ja elokuvia sekä tietysti lukemalla. Ratsastamaankin olisi taas kiva päästä.

Näillä sivuilla voit tutustua julkaistuihin kirjoihini, tuleviin projekteihini sekä lukea jatkokertomusta.
0

Rajatut

tiistai 28. heinäkuuta 2020

Rajatut on alaotsikkonsa mukaisesti maagista realismia sisältävä kokoelma, joka ehti muhia suunnitteluasteella pitkään ennen nykyisen kokoonpanon lukkoonlyömistä. Se sisältää Kuoleman kysymys -pienoisromaanin allekirjoittaneelta sekä kaksi novellia indiekirjailija Anna Kaijalta. Annan novelleihin pääset tutustumaan täällä ja täällä.

Seuraava teksti on julkaistu alun perin Annan blogissa vieraskynäpostauksena.

Sanottakoon se heti alkuunsa. Kuoleman kysymyksen ongelma on, että siitä on hyvin vaikea kertoa juuri mitään spoilaamatta tarinaa. Tämän pulman kanssa painin jo takakansitekstiä muotoillessani. Mitä tästä nyt sanoisi? ”Siinä on kuolemanenkeleitä, ihmisiä ja lentokoneita. Se sijoittuu menneisyyteen.” Ehkä onkin tarinan sisällön sijaan parempi keskittyä taustojen avaamiseen.

Lentojuttunakin tunnetun pienoisromaanin idea ei ole uusi. Ensimmäisen kerran yritin sitä joskus kuusi tai jopa kahdeksan vuotta sitten, mutta silloin tarinan siivet eivät oikein ottaneet tuulta alleen (pun totally intended). Viime marraskuussa ryhdyin uuteen yritykseen ja rykäisin aika lailla sekä henkilöhahmot että juonen uusiksi. Raamit säilyivät silti samoina, koska kyseessä on todelliseen historialliseen tapahtumaan kiinteästi liittyvä tarina.

Pienoisromaani on minulle uusi aluevaltaus, koska yleensä tapaan kirjoittaa yli 100 000 sanan tekeleitä – alle 30 000 sanassa pysyminen voidaan katsoa tälle jaarittelijalle jonkinmoiseksi saavutukseksi. Olen kuitenkin luultavasti käyttänyt Kuoleman kysymykseen yhtä paljon aikaa kuin täyspitkään romaaniin, kiitos jatkuvien historiallisten faktojen tarkistelun. Tarina lähti liikkeelle novellina, mutta aika nopeasti ymmärsin, että se vaatii paisuttamista. Tein samaan aikaan kirjoittamisen perusopintoja ja päädyin käyttämään Kuoleman kysymystä Tekstikokoelma-kurssilla. Opettaja pystyi toki lukemaan vain alkupään ja synopsiksen tekstin laajuuden vuoksi, mutta silti sain tarinan työstämiseen hyvin käyttökelpoisia vinkkejä. Myös muilta esilukijoilta, niiltä, jotka ovat lukeneet koko jutun, on tullut arvokkaita kommentteja.

On ehkä syytä mainita erityisesti vanhoille lukijoilleni, että kyseessä ei ole sateenkaaritarina, vaikka joitain sateenkaarevia elementtejä pystyykin tekstistä bongaamaan. Kuitenkin, tyylilleni uskollisena, Kuoleman kysymys yhdistelee eri genrejä ja tyylejä. Siinä on romanssia, jännitystä ja huumoriakin. Historiallisesta viitekehyksestä huolimatta siitä löytyy moderneja ilmauksia ja hiuksenhienoja kannanottoja mm. tasa-arvoon liittyen, koska kuolemanenkelit katselevat ihmisten maailmaa ulkopuolisen, lähestulkoon ajattoman olennon silmin. Ja muuten, melkeinpä suosittelen, että mikäli ei tunnista tarinan historiallista viitekehystä, pidättäytyisi googlettamasta ennen kuin on päässyt loppuun.

Romaania työstäessäni olen innostunut luomistani kuolemanenkeleistä sen verran, että saatan tulevaisuudessa kirjoittaa heistä vielä lisää. Ja se takakansitekstihän kuuluu kaikessa lyhykäisyydessään seuraavasti: Kuolemanenkeli Jackie joutuu vaikean moraalisen valinnan eteen, kun kesken työkeikan hänen on päätettävä, rikkoako kuolemanenkelten sääntöjä sekaantumalla ihmisten kohtaloihin vai antaako itselleen tärkeän ihmismiehen kuolla lento-onnettomuudessa.

ISBN: 9789528024637
ISBN (e-kirja): 9789528090762
Kansi: Hanna Rauma / NOT Design  

Rajatut on saatavilla Books on Demandilta ja useimmista verkkokirjakaupoista. E-kirjan voit hankkia esimerkiksi Elisa Kirjalta, Ellibsiltä tai Amazonilta.

Arvosteluja ja blogikirjoituksia:
Kirja hyllyssä -blogi

Katso traileri täältä!

Alta löytyvä tekstinäyte on kolmannen luvun alusta.

Kuoleman kysymys

3. luku

Periaatteessa Länsi-Saksaa huonompiakin niittopaikkoja oli, mutta Jackie olisi silti mieluummin ollut Roomassa. Koska hänen työvuoronsa alkaisi vasta varhaisaamulla ja koska oli kesäkuinen launtai-ilta, hän oli lähtenyt nuuskimaan paikallista yöelämää. Hän oli ensin harkinnut keskustan kallista yökerhoa, mutta tuumannut sitten, että jokin sivukadun hämärä ja savuinen kellariklubi tarjoaisi mielenkiintoisemman ikkunan ihmisten elämään. Niin se oli toistaiseksi tehnytkin, hän totesi seuratessaan vuoronperään erään seurueen riitaisaa ihmissuhdedraamaa ja erittäin humaltuneen, erittäin nuhruisen pöytäkunnan kortinlätkimistä. Jos hänen olisi pitänyt lyödä vetoa, ihmissuhteisiin keskittynyt porukka alkaisi nujakoida ensin, mutta vain siksi, että pelurit alkoivat olla liian humalassa edes nousemaan tuoleiltaan ja heppujen sätkissä paloi muutakin kuin tupakkaa.

Yksinäisen naisen oli vaikea päästä yökerhon kynnyksen yli. Jackie myönsi kallistuvansa enemmän feminiinisiin muotoihin (toisinaan hän viihdytti itseään antamalla ihmisten päättää), mikä oli näinä sukupuolten eriarvoisuuden vuosina epätavallinen ratkaisu kuolemanenkelille. Hän tunsi ainoastaan kaksi muuta naispuolisena viihtyvää kollegaa, toinen työskenteli jossain Itä-Aasian suunnalla ja sai tiemmä sukupuolierottelun lisäksi niskaansa roturasismia, toinen oli heidän osastoonsa kuuluva Astrid Lund, josta juoruttiin, että tämä oli toiminut aikoinaan valkyriana.

Tänä iltana hän oli joutunut muovaamaan itselleen miehisemmät piirteet ja vaateparren, jotta portieeri laskisi hänet sisään. Asetuttuaan baaritiskille hän oli palautunut mukavampaan muottiinsa, pikkuhiljaa, pala kerrallaan niin, ettei ihmissilmä rekisteröinyt muutosta. Joku saattoi ihmetellä, missä hänen seurueensa oli, mutta kukaan ei ollut toistaiseksi tullut häätämään. Juomanlaskija teki hänen pyytämänsä cocktailin, mutta Jackie pani merkille, että miehen syrjäsilmä tallensi hänen liikkeitään ja kenties tämän pään päällä leijui ajatuskupla, ’Eikö tuo nainen ollut äsken mies?’ Hampurin savuisissa kellariklubeissa ei vain oltu niin tarkkoja kuin lätäkön takana, joten hän arveli saavansa jatkaa istuskeluaan niin kauan kuin ei herättänyt liikaa huomiota.

Hänen suunnitelmansa oli ollut tunnin, kahden vierailu ja sitten hotellille nappaamaan vähän unta ennen työkeikkaa, mutta luonnollisesti se suunnitelma meni uusiksi. Hän oli puolivälissä liian imelää ja liian kermaista drinkkiään, kun hänen näkökenttänsä laidalla häivähti tumma hahmo. Ei tarvinnut edes kuolemanenkelin kuudetta aistia, niin selvästi vieras halusi hänen huomaavan. Tulijan strategiaan kuului silti jostain syystä odottaa, että hän käänsi päätään, ennen kuin tämä puhutteli häntä.

”Iltaa, neiti.”

Jackie ei vastannut ennen kuin oli tehnyt hemmosta pika-analyysin, antanut katseensa lipua mustista hiuksista kiiltävien bootsien kärkiin. Valkoisesta paidasta oli jäänyt useampi nappi napittamatta, rintaa vasten lepäsi suuri hopeinen risti raskaan korun varassa. Olkia verhosi nahkatakki, jalkoja tummat farkut. Jollekin toiselle aikakaudelle tukka olisi ollut liian pitkä, mutta tällä vuosikymmenellä sitä olisi voinut nimittää jopa lyhyeksi. Se oli harottu epätasaisesti taaksepäin geelillä, kostealta näyttävät suortuvat kieltäytyivät pysymästä päälaella ja kurottelivat eroon muodostelemasta, osa sivuille, osa kasvoille. Jackien oli myönnettävä, että tyyli oli paljon enemmän hänen mieleensä kuin juuri muoti-ilmiön roolia tavoitteleva miesten hippitukka keskipäänjakauksella. Hiusten mustuus nosti yhdessä kajaalirenkaiden kanssa jäänsiniset silmät tyrkylle kasvoista, leuasta erottui vuorokauden vanha sänki, joka täydensi rosoista tyyliä. Rokkarin käry leijui miehen ympärillä sakeana ja kauas kantavana, pakotti erottumaan massasta, joka oli pukeutunut samettihousuihin ja kauluspaitaan.

”Oletko täällä yksin?”

Jackie pyöräytti pilliä vaaleanpunaisessa juomassaan. ”Saatanpa ollakin.”

Hän sai vastaukseksi häivähdyksen hymyä. Tämän miehen moraalikäsityksiä ei yksinäinen naisihminen baarissa tuntunut rikkovan, tai kenties tyyppi piti häntä helppona nakkina. Siinä tämä erehtyi – jos kohta mies oli niin viehättävä, että Jackie saattaisi tällä kertaa poiketa periaatteistaan. Hän oli ehtinyt jo harmitella vuosikymmenen lopun outoa muotia, joka kasvatti miehille jeesustukan ja -parran tai pahimmassa tapauksessa pelkät viikset ja vaatetti heidät psykedeelisiin pallopaitoihin ja haaroihin liimattuihin kangashousuihin, joista pystyi mittaamaan kantajansa varustelutason yhdellä vilkaisulla. Hyi olkoon.

”Sopiiko istua?” mies kysyi ja odottamatta vastausta veti baarijakkaran alleen ja vinkkasi baarimikolle, jonka huomio oli jo heissä. ”Neidille toinen samanlainen.” Sormi heilahti Jackien drinkkilasin suuntaan.

”Oikeastaan ottaisin mieluummin Tequila Sunrisen”, Jackie huomautti. Hän oli tilannut Pink Squirrelin vain saadakseen tietää, mikä sekoituksessa oli niin ihmeellistä, ja todennut, etteivät kermaiset cocktailit olleet hänen makuunsa.

Hymy miehen huulilla leveni. Jackie näki saalistajan sen takana. Mikäs siinä, hän voisi kyllä katsoa, kuinka kauan gentlemannin elkeet kestäisivät. ”Tequila Sunrise siis. Minulle huurteinen.”

Baarimikko nyökkäsi. ”Tulossa.”

Juomanlaskijan täyttäessä heidän tilaustaan Jackie tajusi äkkiä, että lähimpien pöytäkuntien huomio oli heissä. Tai ei oikeastaan vain lähimpien vaan kaikkien, joilla oli näköyhteys, poislukien juopunut pokeriremmi ja tosielämän saippuaoopperatähdet. Hän kääntyi tuolillaan, loi töllöttäjiin kysyvän katseen: Mitä hittoa nyt? Kai yksinäisen naisen on sallittua ottaa vastaan tarjottu drinkki? Jotkut reagoivat hänen mulkaisuunsa ja käänsivät päänsä, toiset jatkoivat pällistelyään. Jotkut katsoivat suoraan hänen ohitseen nahkatakkiasuiseen mieheen ja mutisivat toistensa korviin.

Tuijottakaa nyt sitten, Jackie tuhahti mielessään ja pyörähti takaisin mieheen päin. Kun tämä istui niin lähellä häntä, hän tajusi kunnolla, kuinka kookas tämä oli. Hän oli 178-senttisenä pitkä naiseksi, mutta hänen uusi tuttavuutensa päihitti hänet ainakin viidellätoista sentillä. Hartiat olivat niin leveät, että tällä täytyi olla vaikeuksia löytää istuvia vaatteita. Silti tämä ei näyttänyt kehonrakentajalta, vaikka hyvässä kunnossa olikin.

Jackie ei voinut kieltää, että piti näkemästään. Piti kovasti.
0

Näkyviin piilotettu


Näkyviin piilotettu on itse asiassa ensimmäinen aikuisiällä valmiiksi saamani täyspitkä romaani, vaikka se päätyikin kansiin vasta Symbioosin jälkeen. Käsikirjoitusvaiheessa se kävi kustantamokierroksen ja sai parista paikasta lupaavaa palautetta, mutta kustannusohjelmiin asti se ei päässyt. Lähetin sen myös vuonna 2013 Gummeruksen suureen romaanikilpailuun, missä se selvisi semifinaaliin asti. Kun Bodin myötä omakustantaminen kävi helpommaksi ja edullisemmaksi, päädyin laittamaan sen kansiin.

Näkyviin piilotetussa on paljon samanlaisia elementtejä kuin Symbioosissa. Se on aikuisille suunnattu viihderomaani, jossa yhdistyvät maaginen realismi, pohjoinen mytologia sekä sateenkaariteemat.

Tarinan päähenkilö Troy palaa kesäloman jälkeen työpaikalleen yliopistolle ja joutuu ensitöikseen toteamaan, että heidän piskuiselle jaokselleen on ilmaantunut uusi työntekijä. Eikä vain kuka tahansa kaduntallaaja vaan yksi niistä, joita hän kutsuu kaltaisikseen. Mutta miksei tulokas suostu käyttäytymään kuten heikäläisiltä vaaditaan vaan pyrkii aiheuttamaan jatkuvasti uusia yhteentörmäyksiä?

René on juuri aloittanut avustavana tutkijana parapsykologian jaoksella, jonne tunnetusti kerääntyy koko tiedemaailman omituisin edustus. Hän ei vain ole varautunut siihen, että eräs jaoksen työntekijöistä nappaa hänet välittömästi silmätikukseen. Vielä vähemmän hän on varautunut siihen, että uudesta työstä käynnistyy tapahtumasarja, joka lopulta romuttaa hänen maailmankuvansa.

ISBN: 9789528003335
ISBN (e-kirja): 9789528012863
Kansi: Hanna Rauma / NOT Design

Arvioita ja blogikirjoituksia:
Kirja hyllyssä -blogi

Näkyviin piilotettu on saatavilla Books on Demandilta ja useimmista verkkokirjakaupoista. E-kirjan voit hankkia esimerkiksi Elisa Kirjalta, Ellibsiltä tai Amazonilta.

0

Symbioosi


Symbioosi on aikuisten viihderomaani, joka yhdistelee maagista realismia, sateenkaarirakkautta ja kasvukertomusta. Se on tarina ennakkoluuloista, stereotypioista ja ihmissuhteista. Se on myös tarina itsensä löytämisestä ja hyväksymisestä.

Romaanin päähenkilö Luke, 28-vuotias kirjakaupan myyjä, on onnettomasti ihastunut työkaveriinsa Reediin. Työpaikkaromanssin tiellä ovat paitsi homokammoiset kollegat myös Reedin pohjaton kummallisuus. (Kassan käyttö ehkä vaatii opettelua, mutta kyllähän kaikkien pitäisi tietää, miten muovipussi toimii.)

Vastamäestä huolimatta Luken onnistuu houkutella Reed mukaansa viettämään huuruista baari-iltaa. Kun kaksikko seuraavana aamuna herää samasta asunnosta, Luke on varma, ettei mikään voi tärvellä hänen onneaan. Mutta sitten Reed ehdottaa hänelle erikoislaatuista sopimusta...

Taustaa

Toisinaan parhaat tai ainakin vetävimmät tarinat syntyvät writer's blockista. Näin kävi myös Symbioosin kohdalla. Lähdin kirjoittamaan sitä joskus viime vuosikymmenen taitteessa vapaassa mielentilassa, vailla sen kummempaa tarkoitusta. Jossain sadannen sivun tienoilla havahduin siihen, että raapustelussani taisi sittenkin olla jonkinlainen suunta ja huviprojektina aloittamani tarina ylipäätään oli tarina ja se saattaisi kasvaa romaanimittaan. Vierähti silti useampi vuosi ennen kuin Symbioosi tai Symppa, kuten sitä tuttavallisesti kutsun, oli muotoutunut lopulliseen asuunsa. Symbioosi on itse asiassa kirjoitettu Näkyviin piilotetun jälkeen, mutta se sai kunnian päätyä kansiin ensimmäisenä.

ISBN: 9789523399389
ISBN (e-kirja): 9789523391635
Kansi: Hanna Rauma / NOT Design

Arvioita ja blogikirjoituksia:
Varjokirjat-vlog (kohdasta 8:30)
Kirja hyllyssä -blogi
Anna Kaijan blogi

Symbioosi on saatavilla Books on Demandilta ja useimmista verkkokirjakaupoista. E-kirjan voit hankkia esimerkiksi Elisa Kirjalta, Ellibsiltä tai Amazonilta.
0

Jatkokertomus



A Bloody Mistake


Tapaat tumman ja komean muukalaisen... mutta hän ei ole homo, kuten sinä. Eikä hän ole vampyyrikään, kuten sinä. Kannattaisi vain antaa olla ja unohtaa hänet. Missään tapauksessa sinun ei ainakaan pitäisi harkita muuttavasi häntä... ei helvetti, Adrian, mitä oikein puuhaat?!


Eräänä humalaisena yönä baarissa yksinäiseen elämään tottunut nuori vampyyri tekee suuren virheen, joka kippaa hänen suhteellisen yksitoikkoisen mutta mukavan elämänsä päälaelleen.

Huom! Tarina sisältää väkivaltaa, verta, lieviä kauhuelementtejä, ronskia kieltä, konservatiivisia käsityksiä ja umpimielisiä mielipiteitä (joiden ei pidä kuvitella heijastelevan kirjoittajan ajatusmaailmaa). Lukeminen omalla vastuulla.

 
1. luku
2. luku

Englanninkielinen versio

Kansikuva: Tanja Karjalainen

0

Lyhytproosaa

maanantai 27. heinäkuuta 2020

Täältä löydät lyhyitä tekstejäni, pääosin kirjoittamisen perusopinnoissa tehtyjä.

Kestävyysvaje
Kirjoittamisen kurssilla valittiin uutinen, jonka pohjalta kirjoitettiin erilaisia tekstejä. Valitsemani uutinen käsitteli työuupumusta ja lopulta aihe taipui spefi-novelliksi, jonka sijoitin samaan maailmaan kuin Kuoleman kysymys -pienoisromaani. Novellin päähenkilö on kuolemanenkeli Astrid, joka esiintyy Kuoleman kysymyksessä pienessä sivuroolissa.

Aamuvuoro
Tämäkin tarina on lähtöisin kirjoittamisen opinnoista. Tehtävänantona oli kirjoittaa kertomus toisen opiskelijan antamasta parin virkkeen mittaisesta aiheesta. Valitettavasti en muista enää sanatarkasti pohjatarinaa, mutta siitä syntyi tällainen mysteerinovelli. Yksi teemoista on yllättäen tässäkin työuupumus.

Demonologien päiväkirjasta
Tehtävänä oli kirjoittaa historiallinen novelli, jonka päähenkilö oli oikeasti elänyt ihminen, sen verran kuuluisa, että hänestä löytyisi helposti tietoja. Pitkän pähkäilyn jälkeen tajusin, että lempileffoissani Conjuringeissa esiintyvä Lorraine Warren (kuten myös miehensä Ed) on todellinen ihminen, joten tietysti päädyin kirjoittamaan hänestä. Novellissa on käytetty runsaasti apuna Warrenien urasta kertovaa The Demonologist -kirjaa sekä Warrenien haastatteluja. Pituusrajoituksen vuoksi tarina piti päättää ennen kuin se ehti kunnolla käynnistyäkään, mutta eihän sitä tiedä, vaikka jonain päivänä jatkaisin tätä.
1