6. luku
Viisi päivää sen jälkeen, kun Tristan oli jättänyt minut vellomaan omantunnontuskissani, havahduin siihen tosiseikkaan, että rahani olivat loppumassa. Enkä siinä mielessä että ’Tililläni on kymppi ja pino viikon sisään erääntyviä laskuja’ vaan ’Hitto, jos en pian saa setvittyä talouttani, täytyy ottaa yhteyttä vuokraisäntään’. Huolimatta siitä, mitä olin sanonut Tristanille, uhrieni ryöstämisellä ei tienannut mitenkään erinomaisesti. Vain harva ihminen tänä päivänä kanniskeli muutamaa kolikkoa enempää käteistä mukanaan ja pankkikortin tunnusluvun arvailu kävi nopeasti turhauttavaksi.
Oli siis aika lakaista muut ongelmani hetkeksi syrjään ja mennä heittämään
muutama keikka rehellistä, rankkaa työtä.
2000-luvun työmarkkinoissa oli se erityispiirre, että jopa kurjimpaan, paskaisimpaan ja epäsuosituimpaan duuniin vaadittiin hakemus, ansioluettelo, sopiva koulutus todistuksineen, sähköposti ja lukuisia muita asioita, joita olisi pidetty tarpeettomina, jopa järjettöminä vuosikymmenellä, jolloin etsin ensimmäistä osa-aikatyötäni. Ja kun sattuu olemaan vampyyri, joka on elänyt syrjässä yhteiskunnasta liki neljäkymmentä vuotta, moderneista jipoista on hankala saada otetta.
Onneksi oli kuitenkin olemassa vielä ihmisiä, jotka toimivat systeemin ulkopuolella, suostuivat maksamaan käteisellä eivätkä välittäneet CV:stä niin kauan kuin työ tuli tehdyksi.
Ei, en tarkoita huumeiden välitystä tai prostituutiota tai sisäelinteni myymistä.
Tarkoitan
kuriiripalveluja.
Totta puhuen en koskaan kysynyt, mitä oli niissä paketeissa tai kasseissa,
joita he antoivat minun kuljetettavakseni. Tein työn, kuittasin rahat ja
katosin kuvasta. Se kelpasi heille ja se kelpasi minulle. Minulla oli muutama
kontakti. Ihmisiä, jotka eivät välittäneet, vaikkeivät tavoittaneet minua sen
jälkeen, kun työ oli tehty – itse asiassa se oli heidän mielestään parempi
vaihtoehto – koska tyydyin vähempään kuin yleisesti hyväksytty minimipalkka ja
vähät välitin veroista, vakuutuksista ja muista epäkäytännöllisyyksistä. Heillä
ei ollut numeroani, koska olin estänyt sitä näkymästä soittaessani, mutta
minulla oli heidän numeronsa. Tai ainakin oli ollut jossain vaiheessa. Heillä
oli tapana vaihtaa numeroaan säännöllisesti.
Valitsin luotetuimman kontaktini, sen, joka pystyi lähes aina järjestämään keikkaa, ja toivoin, että numero olisi edelleen käytössä.
”Horst Richter.” Se oli yksi hänen puheluihin vastaamiseen varatuista aliaksistaan, joista hänen kanssaan työskentelevät tiesivät. Tuttujen kesken hän kutsui itseään Migueliksi, minkä oletin myös olevan peitenimi hänen vaaleiden hiustensa ja ihonsa sekä paksun slaavilaisaksenttinsa vuoksi. En ollut koskaan tavannut ketään vähemmän Miguelilta näyttävää.
”Hei, Adrian
tässä.” En itse
välittänyt aliaksista tässä yhteydessä. En ollut kertonut hänelle sukunimeäni
eikä hän ollut kysynyt sitä. Niin nämä jutut toimivat.
”Ah, hei Adrian.
Mukava kuulla sinusta. Miten menee?”
”Ihan hyvin, ei tässä
erikoisempaa. Mietin vain, sattuisiko sinulla olemaan jotain hommia minulle
lähitulevaisuudessa?”
”Ahaa, joo”, hän kuulosti poissaolevalta ja saatoin kuulla paperien kahisevan taustalla. ”Valitettavasti tällä hetkellä ei ole mitään kuljetuskeikkoja, niitähän sinä olet hoitanut? Mutta entäs vartiointihomma huomisiltana? Hellesdorfissa olisi eräs vanha varastorakennus, joka tarvitsisi silmälläpitäjää.”
Se ei kuulostanut pahalta, jos kohta hiukan tylsältä, mutta Hellesdorf oli kaupungin toisella puolen. Vartiointivuoro luultavasti tarkoitti, että minun pitäisi pysyä siellä aamuun asti.
”Paikkaa täytyy vahtia parin yön ajan. Täksi yöksi meillä on jo tyyppi tiedossa, mutta voit ottaa ensi yön vuoron, jos kiinnostaa ja uskot voivasi pitää tunkeilijat loitolla”, hänen äänensävynsä ei ollut kysyvä. En tiennyt, oliko hän jossain vaiheessa tajunnut erikoislaatuisuuteni, mutta hän ei ollut koskaan vihjannut, etten kelvannut työhön. Jotenkin hän uskoi minun saavan hommat hoidettua. Hänen kollegansa sen sijaan olivat luoneet minuun paljonpuhuvan ’Siis tämä jätkä?’ -katseen, mutta Miguel ei ollut välittänyt heidän reaktioistaan. Tosin ensitapaamisellamme hän oli katsonut minua pitkään kulmat mietteliäässä kurtussa, ja olin nähnyt hänen aivojensa hypähtävän ketterämmälle vaihteelle. Hän ei ollut sanonut mitään, mutta ilme oli saanut minut pohtimaan, tiesikö hän jollain tapaa, mikä minä olin – oliko hän kenties tavannut vampyyrejä aiemmin.
”Kuinka pitkä vuoro se on?” kysyin.
”Siihen asti,
että hakijamme ehtii sinne. Joskus neljän ja kuuden välillä.”
Kuudelta ehtisin vielä turvallisesti kotiin.
”Minun pitää olla kotona seitsemältä”, sanoin.
”Jos ehdit kotiin tunnissa, se onnistuu kyllä.”
Juttu oli siis sillä selvä. Sovin tapaavani hänet seuraavana yönä ja hän antoi minulle osoitteen. Hän ei koskaan sanonut mitään sellaista kuin ’Jos kerrot poliisille, tuhoan sinut’, mistä päättelin, että he olivat huolehtineet kaikista tarvittavista varotoimista. En halunnut kuulla niistäkään. Mitä vähemmän tiesin, sen parempi.
Niinpä seuraavan illan saavuttua noukin takkini naulakosta ja avasin oven ensimmäistä kertaa puoleen viikkoon. Siinä oli riittävien elintarvikevarastojen varjopuoli: ulos ei ollut mitään tarvetta mennä. Yleensä pyrin käymään pihalla joka yö ihan vain haistelemassa raitista ilmaa, mutta viimeaikaiset tapahtumat olivat imeneet minusta halut tehdä mitään muuta kuin maata sohvalla ja katsoa elokuvia. Ja outoja reality-sarjoja. Helkkari, kuinka outoja 2000-luvun tv-ohjelmat olivat! Miksi kukaan haluaisi juorunhimoisten syöpäläisten vakoilevan elämäänsä? Vaikkakin myöntää täytyi, että jotkin sarjoista olivat hämmentävän koukuttavia. Niin kuin kokkiohjelmat, joihin mahtui tarpeeksi draamaa pitämään katsoja liimattuna ruutuun, minutkin, joka en olisi kyennyt osallistujien kokkaamia ruokia syömään.
Teki hyvää lähteä ulos sen jälkeen, kun oli maannut telkkarin ääressä ja kuunnellut yläkerran naapurin yskimistä. En tiennyt, mikä äijällä oli, mutta toivottavasti se tappaisi hänet pian, koska jatkuva köhiminen alkoi käydä hermoilleni.
Se sai minut myös ajattelemaan Tristania ja hänen äitiään.
Työnsin ajatuksen pois mielestäni samalla, kun suljin oven ja menin hissiin. Veikkasin, että sinä yönä minulla olisi paljon aikaa taistella sisäisten demonieni kanssa. Hylätyn varastorakennuksen vahtiminen ei kuulostanut runsaasti aivotoimintaa vaativalta työltä.
Hissi pysähtyi toiseen kerrokseen. Toivoin, että kyytiin ei nousisi se nimenomainen naapuri, jota en välittänyt tavata, en tänään, en koskaan, mutta samalla tiesin, että olisi tyypillistä tuuriani törmätä juuri häneen. Pystyin lähes haistamaan hänen läpitunkevan, eläkeikää hätyyttelevän naisen parfyyminsä.
Ei, ei lähes. Haistoin sen. Liljojen tukahduttava pilvi liimautui naamalleni välittömästi hissinoven auettua.
En olisi juonut hänen vertaan, vaikka hän olisi ollut viimeinen ihminen maapallolla. Tappanut kyllä, mutta missään olosuhteissa suuni ei olisi mennyt hänen hajuveden kyllästämän kaulansa lähelle. Rouva Hoffman oli tietämättään kehittänyt vampyyrinkarkottimen.
Hänellä oli tuikea ilme kasvoillaan, kulmat kuroutuneena yhteen, suupielet nuupattamassa alaspäin ja nenä nyrpistyneenä kuin hän olisi haistellut pari viikkoa muhinutta biojätettä, mutta samaan aikaan omituinen ilonpilkahdus välähti hänen silmissään. Eukko oli selvästi toivonut, että juuri minä olisin hississä. Onneksi kohtaamisesta tulisi lyhyt, mutta jokainen sekunti tuon itseoikeutetun kerrostalopoliisin seurassa oli liikaa.
”Herra de
Winter.”
Nyökkäsin. ”Hyvää iltaa, rouva Hoffman.”
Väistin sivummalle ja hän astui sisään. Ovet sulkeutuivat ja hissi lähti taas
laskeutumaan. Rouva Hoffmanilla oli kädessään vain puoliksi täytetty roskapussi,
hänen tavanomainen tekosyynsä nuuskia pitkin käytäviä ja päätyä muka-vahingossa
yhtä aikaa hissiin naapurin kanssa. Ensin hän teeskenteli, ettei ollut
kiinnostunut minusta, mutta pian hänen luontainen utelutaipumuksensa sai
vallan. Hän kallisti päätään taaksepäin ja juoksutti arvostelevaa katsettaan
takissani, hiuksissani ja kasvoissani, kaikessa, mitä hän oli nähnyt ennenkin.
”Mihinkäs sinä olet tähän aikaan menossa, nuori mies, jos saan kysyä? Nythän on arki-ilta.”
”Tiedän. Joidenkin meistä täytyy työskennellä öiseen aikaan.”
Eukko tiirasi minua kuin hänen aiemmin haistamansa biojäte olisi kaatunut päälleni. Hän epäili, että olin matkalla johonkin hämäräperäiseen työhön tai ainakin johonkin rupiseen yökerhoon. Hän todennäköisesti uskoi minun olevan miesstrippari.
Minusta tulisi oivallinen strippari. Pitäisi ehkä harkita.
Aistin, että rouva Hoffman halusi kysyä työstäni, mutta ei halunnut antaa liian uteliasta vaikutelmaa – missä hän oli tietysti myöhässä. Ääh, hissi liikkui ihan liian hitaasti.
”Huomasitko, että viime viikolla joku oli sotkenut hissin ihan kaameaan kuntoon?” hän kysyi sitten. Äänestä kuuli heti, että hän piti minua syyllisenä. En ollut odottanut mitään vähempää.
”Hmm, itse asiassa en. Mutta en ollutkaan juuri kotona viime viikolla. Millaista sotkua tarkoitat? Oliko se taas Kellerien koira?”
Tuomitsevia katseita, puhisevia henkäyksiä. Muori ei hetkeäkään uskonut, että olisin ollut poissa. Hänen silmissään minä olin kaikkien talossamme tapahtuneiden harmien pääepäilty. ”Ei, vaan hissi oli täynnä verta! Sitä oli seinillä, lattialla, joka paikassa. Kuin joku olisi murhattu täällä!”
”Ehkä
jollakulla oli vain paha nenäverenvuoto?”
”No, jos oli,
toivon totisesti, että hän oli matkalla sairaalaan, koska verta oli ainakin
puoli litraa. Eivätkä he siivonneet jälkiään! Minun täytyi tilata
ammattilaissiivoojat putsaamaan ja desinfioimaan hissi.”
“Ehkä syyllinen
ei voinut siivota, koska hänen täytyi jäädä sairaalaan?” Keskustelu väsytti
minua jo nyt. Rouva Hoffman oli energiarohmu ja imi elämänvoiman olennoista,
jotka epäonnekseen joutuivat hänen vaikutuspiiriinsä. Kun hissi pysähtyi
pehmeästi notkahtaen, päästin huojentuneen hengähdyksen välittämättä siitä,
huomasiko hän vai ei. ”No niin, minun täytyy pitää kiirettä, jos en halua
myöhästyä töistä.” Jätin herrasmiehen elkeet väliin ja poistuin hissistä
ensimmäisenä. ”Hauskaa iltaa Teille, rouva Hoffman!”
Kävellessäni poispäin kuulin hänen mutisevan puoliääneen, jotain siitä, kuinka
yksineläjille pitäisi säätää alaikäraja ja kaikki alle 40-vuotiaat pitäisi
kerätä omiin rakennuksiinsa, jotta varttuneemmat, käytöstapoja taitavat
kansalaiset voisivat asua omissa taloissaan. Hörähdin ajatukselle, kuinka yli
50-vuotiaana olisin kevyesti vastannut kriteerejä.
Koska asuin länsipuolella, minulla kesti melkein tunti matkustaa Miguelin antamaan osoitteeseen. S-Bahnin raiteiden ja ruokkoamattomien pusikoiden välissä nökötti vanha varastorakennus, jonka punatiiliset seinät oli koristeltu graffitein ja jonka katto versoi sammalta ja ruohoa. Työnantajani oli jo paikalla, poltteli sikaria ja keskusteli pitkän, bodatun, tatuoidun gorillansa kanssa. Olin nähnyt körmyn aiemmin. Hän oli ollut yksi niistä, jotka olivat mulkoilleet minua epäilevällä silmällä. Tänä yönä hän vain nyökkäsi minulle ja astui syrjään, jotta Miguel pääsi valaisemaan minua keikan yksityiskohdista.
”Pidä vain silmäsi auki tunkeilijoiden varalta. Paikka on hylätty, joten veikkaan, että ainoat sisäänpyrkijät ovat nuorisoa.”
”Pelotanko heidät tiehensä?”
”Jep. Aina parempi, jos pystyt tekemään sen niin, etteivät he tajua paikan olevan miehitetty.”
”Toki.” Voisin kyllä leikkiä kummitusta. ”Entäs jos viranomaiset eksyvät paikalle?”
”Yritä vain päästä heistä eroon epäilyksiä herättämättä.”
Se saattaisi olla vaikeampaa kuin teini-ikäisten pelotteleminen.
”En kyllä
usko, että skoudet eksyvät tänne”, Miguel jatkoi. ”Ei ole mitään syytä. Tämä on
vanha, hylätty varastorakennus, ei muuta.”
”Entäs jos joku päättää vain vilkaista paikkaa eikä suostu häipymään? Mitä
keinoja minulla on lupa käyttää?”
”Se on oman
harkintasi varassa. Luotan
sinuun”, Miguel sanoi, mikä oli tulkittavissa ‘En välitä, vaikka tappaisit
tunkeilijat, kunhan jäljet eivät johda minun suuntaani.’
”Selvä
juttu.”
”Tunnistat minun mieheni heidän autostaan, tummansinisestä Volkkari-pakusta. Saat
rahasi sitten. Niin ja
pidä valot pois päältä. Jos sieltä siis vielä löytyy toimivia kuuppia.”
”Onnistuu.”
Hän tutkaili minua pari sekuntia, arvioi, vaikuttiko viimeinen ohje minuun jotenkin, mutta totesi kai tyytyväisyydekseen, ettei minua häirinnyt viettää yötä yksin pimeässä varastorakennuksessa. Hän stumppasi sikarinsa, mutta sen sijaan, että olisi pudottanut tumpin maahan, hän livautti sen hopeiseen koteloon. Yksi jälki vähemmän löydettäväksi.
”Hyvä on sitten. Tässä on avain. Minä ja Carlos vaihdamme nyt maisemaa. Turvallista yötä.”
He lähtivät
jalan. Auto oli todennäköisesti piilotettu johonkin lähistölle. Sovitin
ruosteisen avaimen vielä ruosteisempaan lukkoon ja avasin oven kaikuvan narinan
saattelemana. Tarkistin tilan pintapuolisesti ulkopuolisten varalta ennen kuin
astuin sisäpuolelle. Huone oli niin suuri, että oikeampi termi sille oli halli,
ja se haisi pölylle, homeelle ja lahoavalle puulle. Ikkunat oli naulattu
umpeen. Ihmiselle tila olisi todennäköisesti ollut pilkkopimeä, mutta katon
pienet reiät tarjosivat vampyyrille tarpeeksi valoa. Näin kaksi ovea
takaosassa. Parempi vilkaista niitä heti, jotta tiesin, mitä olin vartioimassa.
Tilassa sai totisesti katsoa, mihin astui, niin täynnä kaikkea romua lattia
oli. Osa rojuista oli hivenen häiritseviä, esimerkiksi ruosteinen viikate ja
irtonainen sirkkelin terä. Paikasta olisi helposti saanut oivallisen
kauhuleffan kulissin.
Takaosan toisessa huoneessa oli ulos johtava ovi ja ikkuna, jonka yksi ruutu
oli rikki. Siellä oli myös tomuinen kirjoituspöytä ja pyörivä työtuoli, mistä
päättelin huoneen olleen toimisto. Pöydällä lojui yhtä papereita, keltaisia ja
reunoistaan käpertyneitä. Ei välittänyt vilkaista niitä, koska arvelin, että
parin tunnin kuluttua olisin niin tylsistynyt, että jopa vuosikymmeniä vanhat
tilikirjat kävisivät viihdykkeestä. Tarkistin vain, että ovi oli lukossa, ennen
kuin siirryin viereiseen huoneeseen. Se näytti varastointitilalta ja siellä oli
vielä kolkompia esineitä (bongasin kirveen, sahan ja valikoiman erikokoisia
ketjuja). Keskellä huonetta oli pieni pöytä, jolla nökötti miljööseen
sopimattoman uuden näköinen pahvilaatikko. Sen täytyi olla Miguelin ja
kumppanien lähetys. Huoneessa ei ollut ikkunoita eikä ulko-ovia, minkä vuoksi
se oli tainnut valikoitua paketin säilytyspaikaksi. Annoin sen olla ja suljin
oven perässäni palatessani hallin puolelle. Löysin kaksi lahon näköistä tuolia
ja kolmijalkaisen pöydän, joka ihme kyllä pysyi vielä pystyssä. Parkkeerasin
takamukseni toiselle tuoleista ja yritin tehdä oloni mukavaksi. Yöstä tulisi
pitkä ja ikävystyttävä. Miksen ollut älynnyt ottaa kirjaa mukaani?
Onnistuin kuluttamaan ensimmäisen tunnin kuuntelemalla ulkopuolelta kantautuvia ääniä. Aina silloin tällöin ohikiitävä juna täristi maata. Kuulin yölintujen huutelevan läheisissä puskissa ja rakennuksessa itsessään kipitti ainakin kymmenkunta hiirtä. Kertaalleen kuulin ihmisten ääniä, reippaiden askelten lätsähtelyn ja kahden naisen juttelun, kun he hölkkäsivät ohi. Rakennusta verhoavien puiden takana oli todennäköisesti ulkoilureitti.
Ensimmäinen tunti oli ihan kelvollinen. Sitten ajatukseni alkoivat harhailla – ja tiesin jo, mihin suuntaan ne harhailisivat.
Kuluneiden viiden päivän aikana olin käynyt läpi kaikki mahdolliset tuntemukset. Jotkut vanhemmat vampyyrit sanovat, että me menetämme ennen pitkää ihmismäiset tunteet, mutta en ollut kokenut mitään sensuuntaista. Luonnollisesti, kun ihmisiä alkoi käyttää ravintona, heidät näki hiukan eri valossa kuin ennen, mutta tunteeni olivat edelleen samanlaisia. Ehkä inhimillisyyden menettäminen kestää kauemmin, vuosisatoja, tai sitten vanhemmat ovat yksinkertaisesti unohtaneet, millaisia heidän tunteensa olivat ihmisaikoina. Eivätköhän ihmisetkin menettäisi tunteensa, jos eläisivät puoli vuosituhatta.
Olin soittanut Breenalle vielä kolme kertaa, ja hän oli ihan hilkulla menettää hermonsa kanssani. Viimeisimmän puhelun aikana hän oli käskenyt minun ’ryhdistäytyä ja odottaa, että ongelmallinen jälkeläiseni palaisi’, minkä lisäksi hän oli kieltänyt minua soittamasta ennen kuin tilanne olisi jollain tapaa muuttunut ja minulla olisi uutta kerrottavaa. Mutta en tiennyt, oliko Tristan tulossa takaisin. Ehkä hän oli päättänyt muuttaa niin äitinsä kuin tyttökaverinsakin vampyyriksi ja nyt he elelivät mukavaa ja täydellistä vampyyrielämää keskenään. Ja minä olisin edelleen yksin ja surkea.
Ehkä pitäisi tosissaan harkita jonkun sopivan kandidaatin iskemistä homobaarista. Voisin kokeilla deittailla tyyppiä sen aikaa, että näkisin, olisiko meistä mihinkään, ja sitten kysyisin, haluaisiko hän elää ikuisesti. Mutta entä jos Tristan ilmestyisi kuvaan sen jälkeen ja löytäisi minut jonkun toisen seurasta?
Hän ei todellakaan tulisi takaisin, jotta voisi olla kanssasi. Hän on hetero, muistatko? Häntä ei kiinnosta mätänevän rotanraadon vertaa, ketä sinä päätät tapailla. Parhaassa tapauksessa saat hänestä kaverin, mutta sekin on kaikki asianhaarat huomioiden epätodennäköistä.
Alitajuntani oli oikeasti maailman suurin kusipää. Kävivätkö muut keskusteluja päänsä sisällä kitisevän pienen äänen kanssa? Ja jos kävivät, oliko ääni yhtä pahansuopa kuin minulla, erikoistunut kantajansa mielenterveyden sabotoimiseen?
Nousin tuoliltani ja vaelsin takahuoneeseen aikeinani vähän tarkastella niitä vanhoja dokumentteja. Ehkä niistä kuitenkin löytyisi jotain mielenkiintoista luettavaa.
Kävi kuitenkin ilmi, että lappuset olivat yhtä kiinnostavia kuin etanoiden talvihorros. Sain selville, että paikka oli toiminut varastona rautatieyhtiön kalustolle 40 vuotta sitten, vaikka siellä tuskin oli pidetty vaunuja, koska tila oli sen verran pieni, siellä ei ollut kunnon ovia eikä sinne johtanut kiskoja. Miten kaikki epäilyttävät tavarat olivat eksyneet sinne, ei selvinnyt papereista. Kenties paikalla oli ollut toinenkin omistaja sen jälkeen, kun rautatieyhtiö oli hylännyt sen.
Papereiden tutkimiseen meni puoli tuntia, vaikka yritin lukea niin hitaasti kuin mahdollista. Sen jälkeen minulla ei ollut mitään viihdykettä. Puutuneisuuden karvastellessa mieltä palasin hallin puolelle ja istuin taas tuolilleni.
Kolme tuntia myöhemmin tylsistyminen oli paisunut sellaisiin mittoihin, että olin valmis maksamaan mistä tahansa tapahtumasta. Uteliaat teinit, murtovarkaat, poliisi, kummitus... mikä tahansa kelpaisi. Jopa villisika olisi ollut tervetullut vieras. Ympäristö oli vaiennut, linnut olivat menneet nukkumaan, lenkkeilijätkään eivät juoksennelleet enää tähän aikaan, yön viimeinen juna oli mennyt... olin tuomittu kuuntelemaan kaupungin etäisiä ääniä ja unelmoimaan sohvastani ja leffakokoelmastani.
Olin uponnut niin syvälle tylsyyden syövereihin, että hätkähdin, kun äkkiä kuulinkin uuden äänen. Suoristin selkäni, pidätin henkeäni ja kuuntelin.
Askeleita, aivan rakennuksen ulkopuolella. Ne olivat melko kevyet ja niissä oli tunnistettava terävien korkojen kapsahtelu, joten vedin pikaisen johtopäätöksen, että tulija oli nainen. Odotin ja oletin hänen muiden tavoin kävelevän ohi, vaikkakin hän oli paljon lähempänä, käytännössä aivan seinän takana.
Tai oven.
Syöksyin jaloilleni, kun ovi kirskahti ja rätisi, lukko piti, mutta vanhat rakenteet uhkasivat antaa periksi. Mitä helvettiä? Siellä ei voinut olla Miguelin porukka, koska oli liian aikaista enkä ollut kuullut auton ääntä.
Seisoin keskellä huonetta liikkumatta ja odotin tunkeilijan poistuvan. Täytyihän hänen – paikka oli hylätty ja tylsä kuin mikä. Kuka täysjärkinen päätti pysähtyä vanhalle varastorakennukselle pikkutunneilla? Ehkä yleistin liikaa, mutta se ei kuulostanut yksinäisen naisen tyypilliseltä tekoselta.
Sitten uusi tuoksu lävisti pölyn, homeen ja ruosteisen metallin, kantoi sieraimiini ja sai pulssini notkahtamaan.
Ovelta kantautui koputus ja sitten selkeä naisen ääni, ”Hei, voisitko? Tiedän, että olet siellä. Avaa ovi.”
Mitä
peeveliä?
Hetken harkitsin pysyväni hiljaa, mutta tiesin hänen aistineen minut samalla
tavalla kuin minä olin aistinut hänet. Pahansuopa henkiolentokin olisi ollut
parempi vaihtoehto. Toivottavasti nainen ei ollut kiinnostunut Miguelin
lähetyksestä. Oli täysin eri asia taistella toisen vampyyrin kuin ihmisen
kanssa.
En voinut jättää ovea avaamattakaan. Hän murtautuisi vain sisään ja silloin minun täytyisi keksiä hyvä tekosyy, miksi olin ollut niin epäkohtelias. Saatoin vain toivoa, että hän oli ystävällismielinen ja sattunut paikalle ilman taka-ajatuksia.
Menin siis ovelle. Sen takana seisoi verenpunaiseen trenssitakkiin pukeutunut brunetti nainen, jonka huulet oli maalattu samansävyisellä punalla ja silmät rajattu raskaasti. Korkeissa koroissaan hän oli liki samanpituinen kanssani. Hän näytti tyylikkäältä, kalliilla, julkkismaisella tavalla. Ja luojan kiitos, hän hymyili, jos kohta silmissä oli hitunen kysymystä.
Hän nosti
kätensä ja heilautti sormiaan. ”No hei. Siinähän kesti.”
”Niin, anteeksi. Minä... olin vähän ajatuksissani.”
Hän tyrskähti. “Voin kuvitella. Mitä oikein teet tällaisessa paikassa? En
muista nähneeni sinua aiemmin.”
“Öh, joo, asun aika kaukana.”
”Mikä sitten toi sinut tänne?” hän kysyi samalla, kun livahti ohitseni ja seisahtui mittailemaan huonetta kädet tiukasti lanteilla. ”Ei vaikuta kovin hyvältä metsästyspaikalta.”
”Ei, eipä taida.” Nauroin vähän ja kuulin oman hermostukseni siitä. Hän oli minua vanhempi, sekä fyysisesti että kronologisesti, ja hänellä oli hallitseva aura, joka hohkasi jokaisesta liikkeestä.
Toinen juttu, toinen vampyyrien kirjoittamaton sääntö: nuoremman täytyy aina kunnioittaa vanhempia vampyyrejä. Epäkohteliaisuutta vanhempia kohtaan paheksutaan vielä enemmän kuin ihmisten keskuudessa. Sääntö kuuluu yksinkertaisuudessaan näin: ’Jos vampyyri on vuosisatoja vanha, hän on korkea-arvoisempi fyysisestä iästään huolimatta.’ Joskus on vaikea tietää, miten hitossa hierarkia toimii, kuten silloin, kun kohtaa räkänokkaisen kakaran, joka on ollut vampyyri tuhat vuotta ja jota pitäisi muka pokkuroida.
Nämä niinkutsutut ’vampyyrisäännöt’ ovat jättimäinen kasa paskaa, uskokaa huviksenne. Olisi jo korkea aika hiukan päivittää niitä.
Nainen oli minua vanhempi mutta ei kovin paljon. Jos minun olisi pitänyt veikata, olisin heittänyt, että hänet oli muutettu 1900-luvun alussa. Fyysisesti hän oli kolmen-neljänkympin kieppeillä, mutten osannut määritellä sen tarkemmin hänen vahvan meikkinsä ja ajattoman pukeutumisensa vuoksi.
”Eikö sinulla ole paikkaa, mihin mennä?” Näin hänen irvistävän, kun hän tepastellessaan lattiaa peittävien roskien keskellä onnistui sotkemaan kenkänsä köydenpätkään.
”On toki. Olen vain työhommissa täällä.”
Hän pysähtyi ja katsahti
minuun. ”Todellako?”
”Jep.”
Hän palasi luokseni ja ojensi minulle kätensä. Kynnet olivat terävät, mutta
huolellisesti viilatut ja myös punaiseksi lakatut. ”Minun nimeni on Frieda
Zimmermann. Entä sinun, komistus?”
Tartuin käteen. “Adrian de Winter.”
Kasvot
jäätyivät silmänräpäyksen ajaksi, kun hän tunnisti sukunimeni. Hän ei
kuitenkaan sanonut mitään vaan peitti yllätyksensä pienen hymyn alle. ”Hauska
tavata, herra de Winter.”
”Sano vain Adrian.”
”Hyvä on, Adrian.
Sinä voit kutsua minua
Friedaksi.” Hän veti kätensä takaisin ja heitti vielä yhden arvioivan katseen
hämärään tilaan. ”Millainen se työhommasi on?”
”Vartiointityö, ei niin kiinnostava.”
”Ja mitä sinä
vartioit?”
”Joitain ihmisten kamoja. Ei minulla ole hajuakaan, mitä paketissa on.”
”Oho, työskentelet siis ihmisille?” Ajatus oli selvästi huvittava.
”Toisinaan
kyllä.”
”Sepä
kiinnostavaa. Lähdin vain pikaiselle metsästysreissulle ja sitten haistoin
sinut ja ajattelin, että minun on ainakin tarkistettava tilanne siltä varalta,
että tulisi kilpailua.”
Ravistin päätäni. ”Ei tänä yönä. Olen jumissa täällä ainakin seuraavat
neljä tuntia.”
”Harmillista. En minä totta puhuen olisi pannut pahakseni seuraa.”
En minäkään, mutta hänen seuransa ei tainnut olla aivan sitä, mitä kaipasin. Hänen äänessään oli pohjavire, josta en oikein välittänyt. Hän saattaisi käydä väkivaltaiseksi tai... jotain vielä monimutkaisempaa.
”Asutko
länsipuolella?” hän jatkoi kyselyään. ”Vai kaupungin ulkopuolella?”
”Länsipuolella.” En tarkentanut, missä kaupunginosassa, koska en halunnut hänen
tulevan koputtelemaan ovelleni.
”Ja mistä
olet kotoisin?”
Jälleen yksi vampyyrien erikoispiirre. Me olemme – tai ainakin meidän kuuluisi
olla – ylpeitä lähtökohdistamme. Kun tapaa uuden kaltaisensa, kotipaikka nousee
esiin keskustelussa, olipa kyse sitten maasta, osavaltiosta tai kaupungista.
Minun kohdallani se oli vain yksi uusi aihe, josta en ollut innostunut keskustelemaan.
”Hollannista.”
Hän ei näyttänyt kovin yllättyneeltä, mikä kertoi, että hän oli kuin olikin
tunnistanut nimeni.
”Sinä olet
saksalainen, eikö?” kysyin ennen kuin hän ehti kommentoida alkuperääni.
”Minä olen läpikotaisin berliiniläinen”, hän sanoi, käytti oikein
Kennedy-viittausta. ”Vieläpä aina asunut itäpuolella. Tosin nuorena tyttösenä
vietin joitain vuosia opiskelemassa Sveitsissä.”
Luultavasti yhden tai molempien maailmansotien aikaan. Se teki hänestä hivenen
nuoremman kuin olin arvioinut.
”Mitä sinä opiskelit?”
”Sairaanhoitajaopintoja, kuten kaikki nuoret naiset niinä aikoina. Ei se
kuitenkaan jaksanut kiinnostaa minua, joten vaihdoin
korusuunnittelubisnekseen.”
”Teetkö vielä
sitä?”
”Nääh, perheeni on tarpeeksi varakas muutenkin. Toisinaan, jos tulee
inspiraatio, saatan hahmotella uuden korun, mutta ei niin kovin usein käy. Entäs
sinä? En ole ennen kuullut vampyyristä, joka hyväksyy ihmisen tarjoaman työn.”
Pakotin puolikkaan hymyn huulilleni. “Kenties elän kallista elämää.”
“Ilmeisesti.”
Hän alkoi vaellella ympäriinsä tilassa ja päästellä paheksuvia tai huvittuneita
ääniä siellä täällä. ”Luoja, tämähän on kerrassaan karmea läävä. Mikä saa
ihmisen haluamaan oleskella mokomassa mörskässä?”
”Hylätty tämä on. Kenenkään ei pitäisi tulla tänne, joten tämä on suhteellisen
turvallinen paikka säilöä paketteja, joita ei halua uteliaiden tai poliisin
löytävän.” En ollut enää huolissani siitä, että häntä kiinnostaisivat Miguelin
bisnekset. Vampyyrit eivät yleensä nakanneet paskaakaan ihmisten elinkeinoista,
eikä Frieda ollut tiennyt ennen koputtamistaan, että paketti oli säilötty
takahuoneeseen. Hänen kiinnostuksensa kumpusi siitä riemusta, että hän oli
törmännyt vampyyriin, joka työskenteli ihmisille.
”Oho, onko se
niin kuin salakuljetusta?”
”En ihan rehellisesti tiedä. Olen täällä vain katsomassa paketin perään ja
kuittaamassa rahat.”
”Aivan. No, jokainen tavallaan kai.” Frieda kyykistyi ja poimi maasta kuluneen armeijasaappaan, joka oli niin ikäloppu, etten ensin tunnistanut sitä kengäksi. Hän tutki sitä tovin ennen kuin heitti sen olkansa yli. Saapas tömähti raskaasti maahan seinän viereen ja nostatti pienen pölypilven. ”Tunnetko monta meikäläistä tällä alueella?”
”Tarkoitatko kaupungissa? Ei, enpä taida tuntea.”
”Etkö tosiaan? Minulla on useita tuttavia. Voisin esitellä teidät, jos olet
kiinnostunut.”
”Minä... ei tarvitse. Oikeastaan pysyttelenkin mieluiten omissa oloissani.”
Hän pyörähti minuun päin ja leikkisä hymy levisi huulille. ”Sinä se olet varsin erikoislaatuinen pikku otus, etkö olekin? Ja hyvännäköinen myös.”
”Öh...” No helkkari. Tämä keskustelu oli hivuttautumassa suuntaan, joka sai minut kiemurtelemaan. Ja mitä pahusta hän tarkoitti ’pikku otuksella’? Olin kookkaampi kuin hän. Yrittikö hän kuulostaa sokerimammalta tai jotain?
Hän käveli luokseni ja pysähtyi aivan eteeni. Olisin voinut laskea hänen
silmäripsensä. ”Haluatko pitää vähän hauskaa sitten, kun työvuorosi on ohi?
Voisit tulla päiväksi minun luokseni, asun tässä melko lähellä. Voisin jopa
säästää sinulle osan saaliistani.”
Pohdin, pitäisikö torjua hänet muutamalla kohteliaalla tekosyyllä, kertoa, että olin parisuhteessa ja uskollista tyyppiä, mutta toisinaan nopein tapa oli täräyttää totuus, vaikken aina pitänytkään välittömistä seurauksista.
”Kiitos, mutta...” Olin vähällä lisätä ’vaikutat mukavalta naiselta’, mutta se oli kammottava klisee eikä koskaan johtanut mihinkään tulokselliseen. ”Juttu on sillä tavalla, että pelaan vastapuolen tiimissä.”
Hän näytti
hölmistyneeltä, kuin olisin kertonut olevani vampyyriksi naamioitunut
ihmissusi. ”Siis..?”
”Siis, että pidän enemmän miesten seurasta.” Sitä luulisi, että asian sanominen
ääneen muuttuu helpommaksi ajan myötä, mutta tunsin kasvojeni kuumuvan kuin
olisin tuijottanut suoraan aurinkoon.
Friedan
silmät levisivät ymmärryksestä. ”Ai, tarkoitat, että olet homofiili?”
Teki mieli läimäistä kädellä otsaan. Hän ei selvästikään sosialisoinut ihmisten
kanssa, ei todennäköisesti edes omistanut telkkaria. Ja epäilin, ettei hän
tuntenut kovin montaa nuorta vampyyriäkään.
Selvitin kurkkuani. ”Niin, joskus taisi olla aika, kun tuota termiä käytettiin laajemmin.”
Hän tarkasteli minua kriittisellä silmällä, sisäisti vaatetukseni, pitkät hiukseni, kasvojeni kevyen luuston ja sileän ihon (koska vielä 23-vuotiaana minulla oli vaikeuksia kasvattaa partaa). Sitten hitaasti hän nosti kätensä kasvojeni tasolle. Tunsin lämpimien sormenpäiden koskettavan poskipäätäni ja tukahdutin halun nojautua poispäin. Suuret silmänsä kimalsivat vaimeassa valossa, raottuneet huulet paljastivat valkoisen, suoran helmirivin ja symmetrisesti erottuvat kulmahampaat. Hän tiesi olevansa puoleensavetävä. Harmi vain, ettei hänen lähestymisyrityksillään ollut vaikutusta minuun. Sitä paitsi olin melko varma, että hän oli enimmäkseen kiinnostunut nimestäni.
Valitsit väärän veljen, hyvä neiti Zimmermann. Sinun kannattaisi vilkaista erästä vanhaa kartanoa Ala-Saksin ja Nordrhein-Westfalenin rajalla, Osnabrückistä lounaaseen. Sieltä löytyy toinen vaaleahipiäinen blondi, joka voisi paremmin sopia tarkoituksiisi.
”Oletko varma, ettet halua kokeilla? Saattaisit yllättyä.” Sormi lasketteli alas poskeani, kynnenkärki raapi kevyesti ihoani ja sai minut värisemään. ”Tiedän täsmälleen, miten käsitellä kaltaistasi nuorta orhia. Mielipiteesi saattaisi muuttua.”
Astuin
askeleen taaksepäin. ”Ei kiitos.”
Hän tuhahti, mutta päästi kätensä putoamaan. ”Omapahan on häviösi.”
”Pahoitteluni, mutta asiat nyt vain ovat näin.”
”Selvä sitten, homofiili-Adrian, jos haluat tylsistyä kuoliaaksi vahtimalla ihmisten romuja, kaikin mokomin tee niin. Minä menen jatkamaan metsästystäni.” Frieda ei kuulostanut liian närkästyneeltä, pikemminkin välinpitämättömältä. Toivoin vain, ettei hän alkaisi levittää huhua kaupungissa majailevasta homovampyyristä. Vaikken juurikaan viettänyt aikaa kaltaisteni kanssa, en kaivannut mitään ylimääräistä mainetta.
Okei, ketä yritin huijata? Hän aikoi todennäköisesti kertoa joka ainoalle kuolemattomalle sielulle, johon törmäisi. Ennen pitkää tarina kantautuisi isänkin korviin. No jaa, siinä oli vain yksi lisäsyy etsiä kumppani ihmisten joukosta ja pysytellä loitolla muista vampyyreistä.
Ovella Frieda kääntyi pikaisesti ympäri. ”Ehkä tapaamme taas joskus.” Hänen äänessään ei ollut sillä kertaa minkäänlaista ehdotusta, se oli vain normaali hyvästely vailla rumia alaviitteitä ja sai minut miettimään, olinko tuominnut hänet väärin.
”Niin, ehkä.”
”Näkemiin sitten, Adrian.”
Hän meni ja
minä lukitsin oven ennen kuin palasin tylsän velvollisuuteni ja piinaavien
ajatusteni pariin.