A Bloody Mistake, 1. luku

sunnuntai 28. helmikuuta 2021

A Bloody Mistake



Tapaat tumman ja komean muukalaisen... mutta hän ei ole homo, kuten sinä. Eikä hän ole vampyyrikään, kuten sinä. Kannattaisi vain antaa olla ja unohtaa hänet. Missään tapauksessa sinun ei ainakaan pitäisi harkita muuttavasi häntä... ei helvetti, Adrian, mitä oikein puuhaat?!


Eräänä humalaisena yönä baarissa yksinäiseen elämään tottunut nuori vampyyri tekee suuren virheen, joka kippaa hänen suhteellisen yksitoikkoisen mutta mukavan elämänsä päälaelleen.

 

Huom! Tarina sisältää väkivaltaa, verta, lieviä kauhuelementtejä, ronskia kieltä, konservatiivisia käsityksiä ja umpimielisiä mielipiteitä (joiden ei pidä kuvitella heijastelevan kirjoittajan ajatusmaailmaa). Lukeminen omalla vastuulla.

Englanninkielinen versio


1. luku



Hän oli kaunein mies, jonka olin koskaan nähnyt.

 

Tai no, ehkei koskaan. Mutta kaunein, jonka olin nähnyt vuosikausiin.

 

Häntä olisi voinut kuvailla pitkäksi, tummaksi ja yleisesti ottaen erittäin hyvännäköiseksi, mutta mikään noista seikoista ei ollut kaapannut huomiotani. Ei, minuun vetosi tapa, jolla hän käveli, puhui, istui, veti lompakkonsa esiin, nosti lasinsa ja ylipäätään hallitsi tilaa. Hänen hiuksensa olivat hiukan liian pitkät senhetkiseen trendiin sopiviksi, hallitun sotkuiset ja tummanruskeat, seassa aavistus punaista hehkua, kun valo osui niihin oikeassa kulmassa. Hänen pitkä kaulansa leveni raamikkaiksi harteiksi, ruskettunut iho katosi paidan alle. Se mainosti elokuvaa, jota en ollut nähnyt, tai bändiä, josta en ollut kuullut. Tai ehkä se oli videopeli. Unohdan tuon tuosta, että nykyään on täysin sopivaa käyttää videopelejä mainostavia vaatteita eikä se tarkoita sosiaalisen elämän syöksyalamäkeä. Paita mukaili hänen varttaan aina kapeaan vyötäröön ja lanteisiin asti. Hän tuntui nauravan ja hymyilevän joka kerta, kun uskalsin vilkaista hänen suuntaansa, ja ilo ylsi hänen kastanjanruskeisiin silmiinsä. Ehkä se oli syy hänen suosioonsa. En ollut pitänyt kirjaa siitä, kuinka kauan olin odottanut hänen jäävän yksin, mutta useampia tunteja oli täytynyt kulua. Tunsin, että yö oli sulamassa varhaiseen aamuun, hetkeen, jolloin huoleton jutustelu vaihtui tavoitteelliseksi keskusteluksi, joka puolestaan kärjistyi käänteentekeväksi 'Sinun luoksesi vai minun?' -kysymykseksi.

 

Eli. Hän oli kaunis. Hän oli pitkä ja tumma. Ja hän oli kuuma kuin helvetin esikartanon leivinuuni. Hän oli myös ihminen. Mitä minä en ollut. En enää.

 

Oli kuitenkin myös toinen merkittävä juttu, jota minä olin ja hän puolestaan ei.

 

”Sori, kaveri, en ole homo”, hän sanoi. Ääni oli suhteellisen ystävällinen, mutta kykenin aistimaan jotain sen takana. Inho? Epämukavuus? Ärtyneisyys? Niin kuin 'Miksi häiritset minua, kun yritän viettää hauskaa iltaa?' Eikö hän tajunnut, että teki samaa naisille? Tai ehkei hän tehnyt, koska ­– sen perusteella mitä olin nähnyt – naiset eivät näyttäneet panevan pahakseen hänen lähestymisyrityksiään. Liian hurmaava miekkonen.

 

Ehkä hän oli vain hämmentynyt ulkonäköni vuoksi. Kasvoni kirvoittivat joskus ristiriitaisia reaktioita ihmisissä. Liian kalpea ja aavemainen, liian outo. Hänen silmänsä käväisivät suuni tasolla ennen kuin palasivat ylös kohtaamaan katseeni.

 

”Kokeile onneasi kulman takana olevassa paikassa?” hän lisäsi. Oho, hän oli siis tarpeeksi mukava tarjoamaan minulle neuvoja. Olin kokenut törkeämpiäkin torjuntuja, mutta silti se pisti. Mutisin epäselvän vastauksen ja palasin baaritiskin toiseen päähän, missä pyysin baarimikkoa kaatamaan lasiin jotain kirkasta ja väkevää. Siemaillessani juomaani loin vielä muutamia silmäyksiä Herra Kuumakomistuksen suuntaan. Jos hän huomasikin minun tiirailevan, hän ei noteerannut sitä millään tavalla, oli liian liian kiireinen jutellessaan uuden tyttöporukan kanssa. Kun vodka viipyili karvaana kielelläni, aprikoin, kenet ihailijoistaan hän aikoi viedä kotiin.

 

Vastoin kuin yleensä luullaan, me voimme humaltua. Alkoholi vain sotkee elimistömme pahemmin kuin ihmisen. Krapula on mielikuvituksen ulottumattomiin karannut kärsimysnäytelmä, joka saa kyseenalaistamaan kaikki elämänvalinnat. Siksi me yleensä pysyttelemme kaukana vettä väkevämmästä. Siksi – ja lisäksi sen vuoksi, ettei alkoholia yleensä tarjoilla kokoontumisissamme huolimatta siitä, että kaltaistemme elämässä juomisella on suhteettoman suuri rooli. Jos ihminen on nauttinut enemmän kuin pari lasia shampanjaa, se siirtyy meidän elimistöömme ja tekee olon huteraksi. Ei humalaiseksi, mutta hiukan pöhnäiseksi. Mikä ei ole niin epämiellyttävää. On kokonaan toinen juttu päättää heittää tarkkaan määritelty dieetti nurkkaan ja kaataa viinaa suoraan omaan kurkkuunsa.

 

Herra Kuumakomistus päätti kertoa välikohtauksesta ympärillään kihertäville naikkosille. Hän oli tahdikas eikä osoittanut suuntaani, mutta kuvauksen täytyi olla tarpeeksi tarkka, koska hänen seuralaisensa vilkuilivat suuntaani huulet omahyväisessä hymyssä. Harkitsin menomestan vaihtamista. Voisin suunnata kulman takana olevaan yökerhoon tuijottelujeni kohteen ehdotuksen mukaisesti. Kuten muillakin visiiteilläni Pink Voidiin, löytäisin todennäköisesti sängynlämmikettä loppuyöksi, ja jos olisin nälkäinen auringonnousun aikaan, epäonninen miekkonen voisi toimia illallisenani. Jos taas en, lähettäisin hänet vain matkoihinsa ennen kuin tulisi aika painua unille. Ei sitoumuksia kummassakaan tapauksessa.

 

Jostain syystä pysyin kuitenkin jakkarallani ja puristin vodkaa alas kurkustani samalla, kun silmäni roikkuivat adoniksessa. Tuttu kaipaus alkoi nostaa päätään sisälläni. Veri kihisi suonissani, hermoni kipristelivät ja ikeneni alkoivat kihelmöidä kulmahampaiden ympärillä. Peto oli heräämässä. Edellisestä lämpimästä ateriasta oli kulunut kolme yötä.

 

Arvasitte oikein. Minä olen vampyyri. Melkoinen klisee, eikö totta? Ei, en halunnut muuttua vampyyriksi. Ei, mielestäni vampyyrinä olo ei ole parasta sitten kannettavien höyrypesurien keksimisen. Toisinaan se on vain epäkäytännöllistä, toisinaan syvältä ja poikittain. Se on kahlitsevaa ja ruokavalio on äärimmäisen rajattu. Totta, vampyyrinä elää ikuisesti, mutta eläminenkin käy ajan mittaan tylsäksi. Se käy yksinäiseksi. Vampyyrien kuuluu olla tekemisissä ainoastaan omiensa kanssa. Ihmisten kanssa saa kommunikoida, jos se on välttämätöntä, kuten metsästyksen vuoksi on, tai jos haluaa vuokrata asunnon, mutta vampyyrin ei sovi muodostaa minkäänlaista suhdetta ihmiseen, olipa sitten kyse ystävyydestä, rakkaudesta tai pelkästä liikekumppanuudesta. (Olen kuitenkin aika varma, että on olemassa paljon vampyyrejä, jotka rikkovat sääntöjä eivätkä jää kiinni. En vain tunne ketään henkilökohtaisesti. Siis ainakaan tällä hetkellä.) On aika vaikea tutustua kehenkään, kun voi tavata heitä ainoastaan auringonlaskun jälkeen, tapaamisissa ei voi syödä eikä juoda oikeastaan mitään... jep, vampyyristä saa hyvin tylsän kaverin. Puhumattakaan siitä pikkuruisesta sivuseikasta, että jopa maan typerin ja hidasjärkisin tomppeli kävisi jossain vaiheessa epäluuloiseksi.

 

Tiesin, että humalaan hankkiutuminen oli huono idea. Vampyyrien keskuudessa on toinenkin sääntö: älä koskaan juo alkoholia ja lähde metsästämään. Huonoimmassa tapauksessa pääsee hengestään. Ja vaikka onnistuisikin palaamaan reissusta elossa, jättäisi todennäköisesti liikaa jälkiä viranomaisten nuuskittavaksi. Eikö se ollut ihan tervettä järjenkäyttöä? Juopottelu tekee huolimattomaksi.

 

Vahinko vain, että sääntöjä on vaikea muistaa, kun on ryypännyt itsensä umpitunneliin.

 

Herra Kuumakomistus hengaili baarissa lähes sulkemisaikaan asti. Hän myös pysyi jakkarallaan, tilasi välillä juoman itselleen ja lukuisille ihailijoilleen. Tarkkailtuani touhua useamman tunnin ajan tulin siihen tulokseen, ettei hän ollut kiinnostunut yhdestäkään ympärillään pörräävästä neitokaisesta. Se ei tarkoittanut, ettei hän veisi jotakuta heistä kotiinsa. Juuri epäkiinnostavat partnerit toimivat parhaiten yhden yön hoitoina.

 

Siksi olin yllättynyt, kun näin hänen lähtevän baarista yksin. Kello oli luultavasti kolmen tai puoli neljän tienoilla, en välittänyt tarkistaa. Kompuroin jaloilleni ja kiiruhdin hänen peräänsä, törmäillen matkalla muutamaan humalaiseen juhlijaan. Lattia keinui, näkökenttäni rajat alkoivat sumentua ja olin vähällä kävellä suoraan päin seinää ennen kuin tajusin, että tielläni oli jättiläismäinen peili. Jessus, taisin tosiaan olla jurrissa. Jos olisin valinnut minkä tahansa muun kohteen, olisin todennäköisesti jättänyt metsästyksen sikseen, mutta en voinut antaa unelmieni miehen päästä pakoon.

 

Breena sanoi kerran, että olen itsepäinen humalassa. Tosiasiassa olen ylipäätään itsepäinen, mutta ilmeisesti viinan kumoaminen tuplaa kyseisen luonteenpiirteen.

 

Hitto, ikävöin Breenaa niin pirusti toisinaan. Miksei hän voi hankkia itselleen kännykkää, jotta voisimme keskustella ilman, että muu perhe saa sen selville?

 

Kolea viima iski kasvoihini, kun astuin ulkoilmaan. Kääntelin päätäni edestakaisin ja paikallistin kohteeni käyskentelemässä katua pitkin, suuntaamassa joko bussille ja metrolle. Hän oli edelleen yksin, mutta suurkaupungissa kun elettiin, kadut eivät olleet koskaan tyhjiä. Sille on hyvä syy, että vampyyrit eivät yleensä metsästä keskustassa. Minun täytyi jollain ilveellä saada houkuteltua hänet sivukujalle tai vastaavaan hiljaiseen paikkaan.

 

Seuratessani häntä turvalliselta etäisyydeltä näin hänen kääntyvän oikealle, kahden suuren rakennuksen väliin, pois kadulta ja ohikulkijoiden seurasta. Toivoin, että hän oli vain valinnut oikoreitin. Jos hän asui tuolla kujalla, voisin heittää hyvästit suunnitelmilleni (mikä olisi luultavasti ollut parasta), ellen sitten halunnut murtautua hänen kotiinsa. Kiihdytin askeleitani, pääni ulkoilman ja mahdollisen tilaisuuden selvittämänä. Koordinaationi oli silti varsin onnetonta ja onnistuin törmäämään mieheen, joka oli vielä enemmän humalassa kuin minä.

 

”Hei, katso vähän, mihin kävelet, horo!”

 

En jäänyt vaatimaan häntä tilille törkeästä kommentistaan, vaikka mieli teki. Pääsin nurkalle, jonka taakse Herra Kuumakomistus oli kääntynyt, ja jähmetyin, kun silmäni tapasivat tyhjää.

 

Helkkari. Hän oli kadonnut näköpiiristäni ehkä kymmeneksi sekunniksi. Mihin hän oli voinut siinä ajassa ehtiä? Oliko hän kuitenkin huomannut minun seuraavan? Mutta en ollut nähnyt hänen katsovan taakseen ja ihmisen aistit olivat joka tapauksessa hyödyttömiä. Hölkkäsin kujalle välittämättä siitä, että kenkieni kannat kopisivat kiveykseen. Kujalla ei ollut sisäänkäyntejä asuintaloihin, ainoastaan kauppojen ovia ja roskapönttöjä. Sitten huomasin toisen kujan sukeltamassa parturin ja kiinalaisen ravintolan väliin ja kiiruhdin sinne samalla, kun kirosin harkintakykyni puutetta. Millainen idiootti hankkiutui umpikänniin ennen metsästystä?

 

Sivukujalla näin hänet heti. Olisi ollut vaikeaa olla näkemättä, koska kuja oli niin kapea ja muutoin tyhjä. Hänen tahtinsa oli ripeä mutta levollinen, kädet lepäsivät takintaskujen suojissa ja paidanhelma lepatti askelten tahdissa, ei merkkiäkään kulutetuista alkoholimääristä. Alle minuutissa hän ehtisi takaisin valaistulle kadulle ja mahdollisuuteni olisi mennyttä.

 

Hyökkäsin. Hän ehti pyörähtää ympäri, ja näin hänen silmiensä leviävän ennen kuin tyrkkäsin hänen päänsä sivuun ja upotin hampaani hänen kaulaansa. Ensimmäinen purskahdus verta, lämmintä, terävää ja maskuliinista, täytti suuni ja syöksyi päähäni, pyyhki pois vodkan kitkeryyden ja otti niskalenkin juopuneisuuden turtumuksesta.

 

Hän tappeli vastaan. Olin varautunut siihen. Sen sijaan en ollut varautunut siihen, kuinka vahva hän oli. Lihaksikkaampi kuin minä, kyllä, mutta hän ei näyttänyt kehonrakentajalta. Ehkä hän harrasti kamppailulajeja. Ihmisen ja vampyyrin välisessä kamppailussa vampyyri voittaa käytännössä joka kerta, mutta jos vampyyri on jostain syystä heikentynyt, esimerkiksi nälkiintymisen tai, öhöm, humaltumisen seurauksena, pelinappulat saattavat kiepsahtaa päälaelleen. Heikentyneen vampyyrin ei pitäisi koskaan hyökätä sellaisen ihmisen kimppuun, joka kykenee puolustamaan itseään. Heikentyneen vampyyrin ei pitäisi koskaan hyökätä nuoren, terveen miehen kimppuun etenkään, jos hän on sitä ennen myrkyttänyt itseään alkoholilla.

 

Herra Kuumakomistus potkaisi minua, ensin sääreen ja sitten vatsaan, onnistui iskemään ilmat pihalle. Hänen sormensa kouristuivat kaulukseni ympärille ja nykäisivät minut irti raivokkaiden kirousten sadellessa.

 

”Mitä vittua sinä touhuat? Helvetin friikki!”

 

Hän viskasi minut maahan. Jysähdin persuuksilleni, isku resonoi ylös selkärankaani ja kalautti hampaani yhteen. Hän painoi kätensä kaulalleen, mutta veri pursui sormien välistä ja värjäsi hänen paidankauluksensa punaiseksi. Hän oli vahva eikä läheskään yhtä jurrissa kuin minä, mutta olin rei'ittänyt hänen kaulalaskimonsa ja jokaisen sydämenlyönnin myötä verta pulppusi ulos. Pian edes adrenaliinihyöky ei enää onnistuisi pitämään häntä jaloillaan.

 

”Mikä vittu oikein kuvittelet olevasi? Joku vampyyri, vai?”

 

Hah, voi ironiaa. Tyrskähdin ja harkitsin vastaavani hänelle, mutta työni ei ollut vielä lopussa ja hänen huutamisensa saattaisi houkutella uteliaita. Kokosin jalat alleni ja ponnistelin ylös. Pudistelin pölyn ja soran housuistani ennen kuin hyökkäsin toistamiseen.

 

Hänellä ei ollut aikaa reagoida, koska liikuin liian nopeasti ihmisen reflekseille. Tällä kertaa kävin kiinni kaulan toisen puolen suureen valtimoon. Suurin osa verestä päätyisi luultavasti hänen vaatteilleen suuni sijasta, mutta pääasia oli nyt saada hänet tajuttomaksi. Kun hampaani läpäisivät suonen, imin lämmintä nestettä suuhuni niin paljon kuin ehdin ennen kuin hän onnistui käymään vastaiskuun. Hän nappasi tukon hiuksiani nyrkkinsä, kiskaisi pääni taakse ja samalla suuntasi häpeämättömästi ja armottomasti polvensa suoraan nivusiini.

 

Isku pudotti minut polvilleni. Vampyyri tai ei, potku kepeksiin sattuu jumalattomasti. Ähkäisin kivusta ja kellahdin kyljelleni kädet kärsineiden sukukalleuksieni suojana, aivan kuin niiden piteleminen saisi kivun hälvenemään.

 

Herra Kuumakomistus hengitti raskaasti ja selvästi pohti, kumpi puoli hänen kaulaansa kaipasi enemmän huomiota. Sormet liukkaina verestä hän sohelsi puhelimensa esiin. Hienoa, nyt hän aikoi soittaa poliisit. Minun täytyi häipyä vikkelään.

 

Mutta sitten hän keinahti. Ei, horjahti. Ja seuraavaksi hän kompuroi, polvet antoivat periksi ja silmiin nousi harso. Puhelin lipsahti hänen käsistään, näyttö pirstoutui osuessaan kiveykseen. Hän ei kaatunut mutta istahti alas, kannatellen ylävartaloaan tarpeeksi kauan, jotta tavoitti seinän ja kykeni nojaamaan sitä vasten. Hänen luomensa lurpahtelivat mutta silmät etsivät minua kysyvinä ja syyttävinä.

 

”Mitä helvettiä oikeasti...” hän aloitti mutta loppu lauseesta tukahtui hänen huulilleen, kun hän menetti tajuntansa.

 

Yhä kivusta ähisten räpiköin pystyyn ja horjuin hänen luokseen. Ehdin vetää sormiani hiusteni läpi ennen kuin muistin käsieni olevan veressä. Takkini oli käytännössä entinen ja housuni olivat revenneet, kun ahterini oli tömähtänyt tantereeseen. Tämä oli ollut sotkuisin metsästysretki sotkuisten metsästysreissujen historiassa ja myös henkilökohtainen ennätykseni, siitä ei ollut epäilystäkään. Ja nyt edessäni oli vielä uusi ongelma. Miten ikinä saisin raahattua saaliini kämpilleni? Vampyyrit ovat ihmisiä voimakkaampia, mutta asunnolleni oli melkein parinkymmenen kilometrin taival. En mitenkään kyennyt kantamaan häntä jalan. Kuinkahan epäilyttävältä näyttäisi, jos raahaisin puolikuolleen miehen metroon? Hänen ylävartalonsa oli veren peittämä ja hän oli kutakuinkin yhtä ryhdikäs kuin halvaantunut meduusa. En selvästikään ollut miettinyt tätä loppuun asti.

 

Loppujen lopuksi päädyin peittämään hänen kaulansa ja hartiansa huivillani, joka oli säästynyt verilöylyltä hämmästyttävän hyvin, ja nappaamaan taksin.

 

Kuski loi meihin vaikeasti tulkittavan katseen, kun ryömimme takaistuimelle. Ja ryömimisellä tarkoitan, että työnsin Herra Kuuma-melkein-kuollut-komistuksen ovesta sisään ja yritin asetella häntä istuma-asentoon. Totta puhuen oli suoranainen ihme, että kuljettaja oli edes pysähtynyt kohdallemme. Jopa ilman takkiani, jonka olin dumpannut roskikseen, näytimme siltä kuin olisimme tulossa suoraan B-luokan kauhuleffan verisimmästä kohtauksesta.

 

”Kaveri joi vähän liikaa”, selitin. Vasta sen jälkeen tajusin, että minulla saattaisi olla paljonpuhuvia punaisia tahroja suuni ympärillä, ja melkein panikoin, mutta sitten muistin, että ihmiset eivät usko vampyyreihin ja todennäköisin selitys kuskin mielestä oli katutappelu, jossa minua oli mäjäytetty hampaisiin. Seuralaiseni tiedottomuus tuki myös sopivasti selitystä. ”Jouduimme tappeluun”, lisäsin. ”Jotkut ne eivät vain voi sietää samaa sukupuolta olevia pariskuntia.” Ääh, lakkaa nyt lörpöttelemästä, idiootti!

 

Onnekseni kuski ei tuntunut olevan kiinnostunut sen paremmin minun ja seuralaiseni suhdestatuksesta kuin lähihistoriastammekaan. Hän vain silmäili minua kulmat kurtussa. ”Kunhan katsot, ettei tyyppi yrjöä autooni. Joudutte maksamaan puhdistuksen, jos sotkette istuimet.”

 

”Ei hän yrjöä”, sanoin. Toivoin vain, ettei hän lakkaisi hengittämästä ennen kuin ehtisimme kämpilleni ja voisin saattaa loppuun sen, minkä olin aloittanut.

 

”Sama pätee vereen. Varokaa sotkemasta autoani. No, mihin haluatte mennä? Sairaalaan?”

 

”Ei, vie vain meidät kotiin.” Kerroin hänelle osoitteeni. Hän selvästi ajatteli, että meidän olisi pitänyt käydä tarkastuttamassa kuntomme ammattilaisella mutta ei ehdottanut sitä toistamiseen. Sen sijaan hän nollasi mittarin ja käänsi autonsa ympäri kohti osoitetta, jonka olin antanut hänelle.


2. luku


Kansikuva: Tanja Karjalainen


Ei kommentteja