A Bloody Mistake, 7. luku

maanantai 28. kesäkuuta 2021



Edellinen luku

1. luku

7. luku


Alkoi pikkuhiljaa tuntua siltä, että saattaisin melkein tottua keskellä päivää soivaan ovikelloon. Melkein.

Viimeksi olin ollut lähellä sydänkohtausta. Tällä kertaa vain ponkaisin ylös sängyssäni ja hetkellinen hämmennys kiehahti nopeasti raivoksi.

Tämä oli pelkästään epäkohteliasta! Tähän täytyi tulla loppu! En minäkään ravannut ympäriinsä soittelemassa ihmisten ovikelloja keskellä yötä.

Tämän jälkeen laittaisin oveeni kyltin: ’Siitä vain, soita kelloa. Katsotaan, mitä tapahtuu.’ Tai sitten vain nappaisin sähköt irti mokomasta rakkineesta. Tosin jos tekisin niin, Tristan ilmestyisi kuitenkin paikalle, koska juuri niin universumi toimi minun kohdallani.

Luonnollisesti siellä saattoi olla Tristan juuri nyt (ainakin jos Breenalta kysyi) mutta olin skeptinen. Oli kulunut jo liikaa aikaa, nyt oli päivä ja hänen oli täytynyt jo huomata, ettei auringossa keekoilu oikein sopinut meille. Mutta jos ovella oli kuin olikin hän, voisin ainakin pakottaa hänet ottamaan puhelinnumeroni, jotta hän ymmärtäisi seuraavalla kerralla soittaa ennen visiittiään.

 

Potkaisin peiton syrjään ja nappasin vaatteeni lattialta. Olin hikoillut nukkuessani, mikä enteili kesän lähestymistä ja sitä, että oli aika sulkea lämmitys. Paitani haisi vähän, huomasin sen, kun vedin vaatteen pääni yli. Paikansin myös reiän olohousujeni vasemmassa polvessa. Hemmetti, ne olivat lempivaatteeni kotona löhöilyyn. Nykypäivän vaatteet eivät kestäneet edes vuotta. Hiukseni olivat oikein kunnon sotkussa (tunsin mehevän takun takaraivollani) enkä ollut pessyt niitä kahteen päivään, koska olin yhteiskunnallisen marginalisaation uhri ja saatoin aivan hyvin maatua asuntooni, jos niin halusin.

 

Kaiken kaikkiaan en ollut edustuskunnossa. Päälle päätteeksi minulla oli massiivinen seisokki, mikä kertoi, että päivä oli saavuttanut viimeisen neljänneksensä.

Tiedonmuru, jota kukaan ei pyytänyt: kun muuttuu vampyyriksi ja vuorokausirytmi kääntyy päinvastaiseksi kuin ihmisillä, aamuerektioista tulee iltaerektioita. Se on oikeastaan aika lohdullista, tietää, että keho toimii edelleen, vaikka onkin muuttunut fiktiiviseksi olennoksi.

 

En jaksanut välittää, ettei minulla ollut alushousuja ja oleskeluhousuni pullistelivat tavalla, mikä olisi julkisilla paikoilla tulkittu hyvin sopimattomaksi. Oli todennäköistä, etten avaisi ovea häiritsijälle, joten miksi vaivautua tekemään mitään ulkonäölleni?

 

Kun raahasin jalkojani eteiseen, ovikello pärisi uudelleen. Yritin muistella, olinko tilannut jotain. Ei, nykyään kun postit olivat auki auringonlaskun jälkeenkin, tilasin yleensä pakettini suoraan niihin. Ainoastaan huonekalut toimitettiin suoraan ovelleni enkä ollut nyt kalustamassa kämppääni uusiksi. Nojauduin kurkistamaan ovisilmästä. Jos siellä olisi rouva Hoffman, avaisin oven pelkästään järkyttääkseni häntä.

 

Oven takana ei ollut naapurini. Siellä oli kuriton, ongelmallinen jälkeläiseni.

 

Olin liian hölmistynyt edes hermostuakseni. Sydämeni teki pienen epätavallisen hypähdyksen, mutta siihen se jäi.

 

Tristanilla oli yllään tavanomainen peittävistä vaatteista, sateenvarjosta, aurinkolaseista ja hanskoista koostuva haarniskansa, mutta niistä huolimatta koko juttu oli täysin ennenkuulumaton. Hän oli muuttunut vampyyriksi pari viikkoa sitten ja kekkaloi edelleen päivänvalossa kuin ei mitään. Mikä perhana häntä oikein vaivasi?

 

Kiskaisin oven auki. Olisin luultavasti antanut paremman vaikutelman itsestäni, jos olisin sanonut jotain, mutta typertyminen oli karkottanut sanat aivoistani.

 

Hänkin näytti varsin hämmästyneeltä, käsi jähmettyneenä ovikellon ylle, valmiina jatkamaan sen rääkkäämistä. Hän vilkaisi ympärilleen, silmät kääntyivät vasemmalle ja oikealle ennen kuin pysähtyivät minuun ja hän räpytteli kuin ei olisi ollut varma, miksi oli taas ilmestynyt ovelleni. Tiesin hänen tuntevan vetoa suuntaani, olinhan hänen tekijänsä, ja se saattoi hyvin olla ainoa syy, miksi hän oli palannut.

 

Hän ravisti itsensä ulos transsistaan ja kairasi silmänsä omiini ennen kuin, välittämättä edes tervehtiä, purskautti ulos ensimmäisen mieleensä juolahtaneen asian. ”Oletko sinä aina kotona?”

 

Yritätkö vihjailla, ettei minulla ole elämää?

 

Oikeassahan hän on, ei sinulla ole. Sinä vain… lillut öiden läpi.

 

Turpa kiinni. Käyn minä ulkona. Tapaan muita! Tapasin toisen vampyyrin pari yötä sitten.


Niin, sen, jonka torjuit.

 

Älä viitsi, se nainen oli puuma.

 

”Olen minä tähän aikaan.” Mikä tarkoitti: ’Mikset sinä ole nukkumassa? Mikä sinun ongelmasi on, nuori vampyyri?’ ”Haluaisitko, etten olisi? Voin sulkea oven ja teeskennellä, etten ole paikalla.”

Vaivautumatta vastaamaan hän punkesi ohitseni ja tönäisi oven kiinni. Kun hän riisui lasinsa, katse viivähti asussani, rupuisessa ulkomuodossani ja, jep, myös housujeni etumuksessa.

”Olitko kiireinen?” hän kysyi. Sanoihin sisältyi alaviite. ’Täällä sinä vain runkkailet pilattuasi täydellisen elämäni.’

 

”Kyllä, minulla oli kiire nukkua”, murahdin ja viis veisasin, vaikka ääneni kuulosti ärtyneeltä. ”Niin kuin sinullakin pitäisi olla.”

 

”Juu, ei, ei ole aikaa. Minulla on ollut paljon asioita hoidettavana. On edelleen.”

 

Sarkastinen töksäytys yritti muodostua kielelleni, mutta muistin, kuinka monimutkainen hänen tilanteensa oli, tai oli ollut, joten nielaisin sanani ja astuin taaksepäin, kun hän kyykistyi riisumaan kenkänsä. Se ilmeisesti tarkoitti, että hän aikoi viipyä ainakin hetken.

 

”Otatko juotavaa?” kysyin. Olin nähnyt vilauksen hänen silmistään, olin nähnyt pähkinänruskean ja pystyin sanomaan, ettei hän ollut juonut verta vähään aikaan. Ehkei edellisen visiittinsä jälkeen, mutta se oli kyllä rajojen venyttämistä. Hänen olisi pitänyt myös näyttää heikommalta, jos asianlaita olisi ollut niin.

 

”Otan, kiitos”, hän kuulosti helpottuneelta.

 

”Tule sitten.” Pyöräytin itsekseni silmiäni ja viittilöin häntä seuraamaan.

 

Keittiössä satuin vilkaisemaan seinäkelloa ja totesin sen olevan puoli kuusi. Liian aikaista olla hereillä, mutta olihan tämä kiistämättä parannus aamukymmeneen verrattuna. Ulkona taisi myös olla pilvistä, koska verhojen raoista ei kurkistellut polttavia säteitä. Menin suoraan jääkaapille, noukin hyllyltä pullon ja ojensin sen Tristanille. Lasin käyttäminen oli turhaa, hän aikoi kuitenkin nykäistä veren kurkkuunsa parissa sekunnissa.

 

Hänellä oli sentään sen verran tapoja, että hän istuutui alas ennen kuin nyppäsi korkin pullosta, vei sen huulilleen ja joi pitkin, ahnain kulauksin. Odottaessani, että hän sai janonsa tyydytettyä, noukin itsellenikin pullon ennen kuin istuin häntä vastapäätä. Huvittavaa, että meillä näytti olevan omat paikat vain kahden tapaamisen jälkeen.

 

”Kiitos”, hän sanoi uudelleen. Tyhjä pullo kopsahti pöytään, ja hän pyyhki suunsa kämmenselkäänsä.

 

Olisin tarjonnut hänelle lisää, mutta pitelin viimeistä pulloani ja aioin totta vie juoda sen itse. ”Eipä mitään. Mutta jos saan kysyä, oletko saanut lainkaan verta juodaksesi koko tänä aikana?”

”Olen. Minä... öh, ostin jotain kamaa marketista.”

 

Yyh, prosessoitua, väljähtänyttä eläimen verta. Siis... yök.

 

Ajatukseni taisivat näkyä naamastani, koska Tristan naurahti synkästi. ”Jep, se maistui lehmänpaskalta, mutta piti minut toimintakunnossa.”

 

En kysynyt, miksei hän ollut käynyt metsästämässä. Jotkut vampyyrit hoksasivat touhun omin päin, toiset vaativat opastusta. Ja joillakuilla oli lievää suurempia vaikeuksia päästä sinuiksi sen faktan kanssa, että tästä lähtien heidän täytyi ravita itseään ihmisverellä.

 

Minulla oli ollut myös, muistin sen kyllä. Mutta minulla oli ollut Breena ja isä ja kaikki muutkin näyttämässä esimerkkiä. Se ei tuntunut niin väärältä, kun kaikki perheenjäsenesi tekivät sitä.

 

Ingo oli ollut meistä kaikkein itsepäisin, vastustanut tarvetta niin kauan, että oli häilynyt jatkuvasti tajunnan rajamailla. Loppujen lopuksi äiti oli purrut oman ranteensa auki ja pakottanut uppiniskaisen pikkuveljeni juomaan vertaan. Ingokin oli ennen pitkää antanut periksi. Kaikki antavat lopulta periksi.

 

Minun pitäisi kaiketi opettaa Tristan metsästämään, näyttää hänelle, miten noita hänen upouusia teräviä hampaitaan käytettiin. Siis jos hän vain pysyisi lähietäisyydelläni tarpeeksi pitkään.

 

”Hmm, niin... miten äitisi voi?” kysyin varovasti. Tristan ei todennäköisesti halunnut keskustella asiasta, mutta siihen me olimme edellisellä kerralla jääneet.

 

Näin hänen aataminomenansa pompahtavan. Hän huokaisi ja katsoi ohitseni ikkunaan päin. ”Hän nukkui pois.”

 

Hetkinen, mitä?!

 

”Mitä?” sopersin. Näin pian? Olihan Tristan sanonut, että hänen äitinsä syöpä oli edennyt neljänteen vaiheeseen ja tämä oli heikossa kunnossa, mutta... ”Olen pahoillani. En oikein...” Mutta mitä helvettiä? Miksi hän oli niin rauhallinen? Miksi hän edes oli täällä?

En ollut koskaan ollut vastaavassa tilanteessa. Isovanhempani olivat kuolleet, kun olin ollut lapsi, mutta minun ei ollut koskaan aiemmin tarvinut ilmaista osanottoani kenellekään.

 

”En tiedä, mitä sanoa paitsi... otan osaa.” Niinhän tällaisessa tilanteessa kuului sanoa, eikö vain?

 

”Kiitos. Ja juttu on ihan okei, ei sinun tarvitse sanoa mitään. Se oli odotettavissa”, hän mutisi ja näin hänen silmiensä – joiden iirikset loistivat nyt punaista – keräävän ohuen kosteuskerroksen ennen kuin hän kasasi itsensä ja selvitti kurkkuaan. ”Ehdin paikalle ajoissa juttelemaan vielä hänen kanssaan. Äiti lähti rauhallisesti.”

 

Mieleni tulvi kysymyksiä. Miksei Tristan ollut muuttanut äitiään? Oliko äiti halunnut kuolla? Oliko Tristan kunnioittanut äitinsä mielipidettä niin paljon, ettei ollut uskaltanut päättää tämän puolesta, jos tämän omaan harkintakykyyn ei ollut voinut enää luottaa?

 

Olin myös kuullut, että keuhkosyövässä ei ’lähdetty rauhallisesti’, mutta sitä en aikonut mainita ääneen. Ehkä äiti oli saanut kunnon lääkkeet.

 

”Miten sinä pärjäilet?”

”Ihan ookoo”, hän sanoi, joskaan ei kovin vakuuttavasti. Menetys ei ollut vielä uponnut. Hänellä oli ollut viime aikoina useampia suuria muutoksia elämässään, ja minä olin niihin osasyyllinen.

 

Voi luoja, kuinka toivoin, että olisin onnistunut hillitsemään itseni sinä yönä. Tai että olisin edes valinnut jonkun toisen. Jonkun, jonka elämässä ei olisi ollut niin paljon kaikkea meneillään.

 

Tristan tuijotti eteensä mitään näkemättä, silmät räpsähtivät vain, kun ne uhkasivat kuivua. En keksinyt sanottavaa, joten pysyttelin hiljaa ja vain siemaisin lasistani silloin tällöin saadakseni jotain tekemistä, kun hän keräsi ajatuksiaan.

 

Jonkin ajan päästä hän kohotti leukansa ja katsoi suoraan minuun. ”Hautajaiset ovat sunnuntaina. Ja sinä tulet mukaani.”

 

Anteeksi mitä? Mitä se oli?

 

”Miksi?” pärskähdin.

 

”Säätiedotuksen mukaan sunnuntaina on pilvistä ja hyvä sateen mahdollisuus, joten uskon, että pärjäämme kyllä kunnon vaatetuksen ja sateenvarjojen avulla.”

 

”Mutta miksi minun pitää tulla mukaan?” Eivätkö hautajaiset olleet yksityisiä tilaisuuksia? Oliko hän edelleen niin kettuuntunut, että halusi minun näkevän sukulaistensa surun, jotta joutuisin oikein rypemään katumuksessa? Mutta en ollut vastuussa hänen äitinsä syövästä tai kuolemasta. Päinvastoin, minä olin tarjonnut hänelle mahdollisuuden pelastaa äitinsä eikä hän ollut tarttunut siihen.

 

”Siskoni tulee puolisonsa kanssa. Hän on lääkäri.”

 

”Siskosi on lääkäri?” Ja nyt vasta hän kertoo minulle tämän?!

”Ei, hänen naisystävänsä on lääkäri. Okei, eläinlääkäri, mutta lääkäri siitä huolimatta.”

 

”Hetkinen, siskosi kumppani on nainen?”

 

”Joo, miksi? Onko sillä väliä?” Tristan kysyi haastavasti.

 

“Sitä vain, että…” Suljin suuni, kun tajusin, ettei minulla ollut vasta-argumenttia. Tristan ei ollut ollut ennakkoluuloinen aiemmin, olin vain tulkinnut hänen sanansa niin. Lähestymisyritykseni eivät olleet kiinnostaneet häntä, koska hän itse ei ollut homo. ”Ei mitään. Minä vain yllätyin.”

 

Hän hymähti hivenen ärtyneenä – oli selvästi odottanut muhevaa riitaa, valmistautunut puolustamaan näkemyksiään ja haukkumaan minut tekopyhäksi.

 

”Eli miksi minun täytyy tavata siskosi puoliso, joka on eläinlääkäri? En minä ole koira.”

 

”Koska he asuvat toisella puolella maata eivätkä käy täälläpäin usein. Heidän täytyy nähdä meidät molemmat, jotta saan vakuutettua heidät.”

 

”Vakuutettua heidät... mistä?”

 

”Siitä, mitä me olemme, tietysti.”

 

”Oi ei. Ei, ei, ei.”

 

”Kyllä.”

 

”Ei, minä en lähde mukaan etkä sinä kerro heille.”

 

”Kyllä sinä lähdet ja kyllä minä aion kertoa.”

 

”Ei.”

”Kylläpäs.”

 

“Ehdottomasti ei.”

”Ehdottomasti kyllä.”

 

Tuijotin häntä ja toivoin näyttäväni päättäväiseltä. Se, mitä hän ehdotti, ei ikinä tulisi kysymykseen. Miten hän saattoi edes harkita moista? Enkö ollut selittänyt vampyyrien sääntöjä tarpeeksi selvästi?

 

Joo joo, tiedän, että kutsuin niitä jättimäiseksi paskakasaksi, mutta tämä oli eri juttu. Tämä sääntö oli olemassa meidän omaksi turvaksemme. Tristanilla ei ollut valtaa päättää sen rikkomisesta, koska se saattaisi muutkin vampyyrit vaaraan.

 

Hän tuijotti takaisin, punahehkuinen katse ei rävähtänyt, ja minulle alkoi hitaasti valjeta, että hän saattoi hyvin olla yksi jääräpäisimmistä henkilöistä, joihin minulla oli ollut epäonni törmätä. Ei auttanut, että hän oli niin kuuma tapaus. Olisi ollut helpompi panna kampoihin vastenmieliselle örvelölle.

 

”Olet sen velkaa minulle”, hän sanoi.

 

Hmm, siinä oli perää.

 

”Pyydä minulta mitä tahansa muuta ja saatan harkita, mutta tämä reissu ei onnistu. Kerroin sinulle säännöistämme. Meidän täytyy suojella kaltaisiamme.”

”En välitä paskaakaan teidän aikaintakaisista säännöistänne.”

 

Meidän säännöistämme.”

”Miten vain.
En välitä. Minun täytyy saada heidät uskomaan minua, etenkin Hanne.”

”Siskosi?”

”Ei, vaan hänen puolisonsa. Siskoni nimi on Elena.”


”Onko hän vanhempi vai nuorempi kuin sinä?”

 

”Vanhempi, mutta...” Tristan kallisti päätään. “Mitä väliä sillä on?”

”Minullakin on sisko, tosin nuorempi kuin minä. Hänen nimensä on Breena.”
En tiennyt, miksi kerroin sen. Ehkä minulla oli tarve osoittaa hänelle, että meillä oli jotain yhteistä, ehkä vain vaihtaa aihetta, koska en missään tapauksessa ollut lähdössä hautajaisiin hänen kanssaan. En missään tapauksessa.

”Minun on saatava Hanne uskomaan minua. Jos en voi mennä ihmislääkärille, eläinlääkäri on seuraavaksi paras vaihtoehto. Samat kudokset, samat periaatteet.”

 

’Eivät he usko sinua, teit mitä tahansa’, halusin sanoa, mutta se olisi ollut vale. Tristanin sisko huomaisi välittömästi muutoksen veljessään. Hänen naisystävänsä näkisi sen myös. Täytyi olla sokea tai tyhmä tai molempia, jos ei huomaisi mitään. Mutta oli minulla vielä yksi varsin pätevä vastalause hihassani: ”Suunnitelmasi on surkea ja ajoituksesi vielä onnettomampi. Kyse on hautajaisista, hitto vieköön! Äitisi hautajaisista! Eikö siskosi todennäköisimmin haluaisi surra rauhassa – ilman että sinä tuputat hänelle omia ongelmiasi? Entä isäsi sitten?”

 

”En tunne isääni, en ole koskaan edes tavannut. Elena on puolisiskoni. Hänenkään isänsä ei ole koskaan ollut kuvioissa.”

Vau, Tristanin äiti oli tehnyt melko huonoja valintoja menneisyydessään. Se, ettei Tristanin isä ollut kuvioissa, oli hyvä juttu salaisuuttamme ajatellen mutta tietysti huonompi Tristanin kannalta, jos hän ylipäätään välitti koko asiasta. Tosin se sai minut miettimään, oliko hänen elämässään jotain muuta vinksallaan. Oliko hänellä syöpäsairas koirakin? Oliko hän hamstraaja, jonka kämppä oli täynnä roinaa? Oliko hän korviaan myöten veloissa ja ulosotossa? Oliko hänen tyttöystävänsä jättänyt hänet, koska hän ei voinut enää tavata?

 

”Entä tyttökaverisi?” Pakkohan minun oli sekin kortti kääntää.

 

”En ole nähnyt häntä sen jälkeen, kun sinä pilasit elämäni.”

 

No niin, arvasinhan.

 

Hän ei kuulostanut yhtä vihaiselta kuin aiemmin, pikemminkin periksiantaneelta. En pitänyt siitä. Raivoa pystyin käsittelemään, mutta hänen lannistunut olemuksensa sai minut tuntemaan syyllisyyttä ja syyllisyys on jotain, mikä voi nakertaa hajalle sisältäpäin.

 

”Sanoinhan jo, että olen pahoillani.”

”Niinhän sinä teit enkä minä hyväksynyt anteeksipyyntöäsi. Toivoisin, että voisin haastaa sinut oikeuteen, mutta sen paremmin juristit kuin tuomaritkaan tuskin uskoisivat minua. Voit aloittaa takaisinmaksun osallistumalla äidin hautajaisiin kanssani.”

 

”Tristan”, aloitin, tarkoituksenani yrittää saada taottua edes murunen järkeä hänen kalloonsa. ”Se on oikeasti erittäin huono idea. Et pelkästään altistaisi meitä molempia päivänvalolle, vaan saattaisit koko lajimme vaaraan. Tässä ei ole kyse vain sinusta tai siitä, kuinka tympeältä vampyyriksi muuttuminen sinusta tuntuu. Vaikket välitä minusta, miten muut vampyyrit? Asettaisit naiset ja lapsetkin vaaraan, jos toisit olemassaolomme julkisuuteen.”

 

Olin toivonut, että sanani saisivat hänet edes harkitsemaan, mutta hänen ilmeensä oli tyhjä. ”En aio kertoa koko maailmalle, ainoastaan siskolleni ja hänen partnerilleen.”

 

”Entäs jos he sekoavat? Sitten sinun...” ääneni vaimeni. Luotin siihen, että hän muisti, mitä oli tapahtunut ihmisille, jotka olivat saaneet selville totuuden minusta.

 

”Siskoni on erittäin tasapainoinen ihminen ja Hanne on lääkäri, tiedenainen. Eivät he sekoa. Luotan siihen, että he ymmärtävät pitää suunsa kiinni.”

 

”Yliarvioit ihmisten kyvyn käsitellä tällaista uutista. Sitä paitsi minusta tuntuu, että yrität vain löytää tukijoita, joiden kanssa voit syyttää minua ja järjestää minulle hankaluuksia”, mutisin.


”Sitäkin, mutta enimmäkseen haluaisin Hannen tutkivan minut – meidät, jos suostut siihen – ja ehkä ottavan jotain kokeita. Kuka tietää, ehkä hän löytää parannuskeinon. Etkö sinä haluaisi muuttua takaisin ihmiseksi, jos mahdollisuus tarjoutuisi?”

 

”Minä...” En kyennyt vastaamaan heti. Aikaa oli kulunut niin paljon. En tuntenut enää kuuluvani ihmisten maailmaan.

 

”No, vaikka sinä et haluaisi, minä kyllä haluan”, hän töksäytti.

 

”Ei minun silti tarvitse tulla hautajaisiin.” Ärh, miksei hän tajunnut sitä? ”Olen varma, että sinun muutoksiesi näkeminen riittää.” En halunnut mennä ulos päiväsaikaan, en suurin surminkaan. Se oli epämiellyttävää ja helvetin vaarallista.

 

”Ei riitä. Heidän täytyy nähdä meidät molemmat. Minun ulkonäköni muutokset he voivat kuitata jonain mystisenä sairautena, mutta jos he näkevät sinutkin, heillä ei ole syytä kyseenalaistaa tarinaani.”

 

”Miksi siskosi kyseenalaistaisi tarinasi?” yritin. ”Eikö hän luota sinuun?”

 

”Totta kai hän luottaa, mutta tämä juttu huitelee ihan uusissa sfääreissä. Tämä ei ole sama kuin ’Näin kaksipäisen jäniksen matkalla töihin’, tämä koskee minua ja elämääni ja vaikuttaa myös siskooni. Nyt kun äitiä ei enää ole, minä ja Elena olemme perheemme ainoat jäljellä olevat jäsenet, mikä tarkoittaa, että olemme varmasti tulevaisuudessa enemmän tekemisissä. Hänen täytyy kuulla minun tilanteestani.”

Hengähdin. Olihan hän tavallaan oikeassa, se täytyi myöntää, mutta hän ei nähnyt koko kuvaa. Hän ei ollut ollut vampyyri tarpeeksi kauan ymmärtääkseen, millaista meidän elämämme on. Hän ei voinut jatkaa elämäänsä samanlaisena kuin se oli ollut eikä hän missään tapauksessa voinut sekoittaa soppaan sukulaisia, jotka eivät olleet vampyyrejä.

 

”Olisi eri asia, jos muuttaisit siskosi yhdeksi meistä”, huomautin.

 

Hänen kasvojaan pyyhkäisi inho mutta yllätys jäi tulematta. Oli mokoma ehtinyt odottaa ehdotustani. ”En helvetissä pilaa hänenkin elämäänsä.”

 

”No, jos aiot niin itsepäisesti kertoa hänelle, voisit edes odottaa sen aikaa, että ehdin siirtyä toiseen maahan. En aio olla lähettyvillä, kun kakka osuu tuulettimeen.”

 

”Ehei, ei tule tapahtumaan. Sinä et pääse karkuun tätä. En tunne sinua enkä tiedä mitään moraalistasi – vaikka epäilenkin että se on koko lailla olematon – mutta sinun olisi korkea aika oppia ottamaan vastuu tekemisistäsi.”

 

”Entä muut sukulaisesi? Tai muut hautajaisvieraat? Mitä he ajattelisivat, jos joku outo häiskä ilmestyisi toimitukseen? Siitä saattaisi tulla vääriä mielikuvia, tiedäthän, meistä?” Ethän halua, että siskosi tai muut vieraat luulevat sinua homoksi, ethän?

 

Mutta, kuten pian kävi ilmi, Tristan piti omaa suunnitelmaansa paljon tärkeämpänä kuin meidän suhteemme mahdollista väärintulkintaa.

 

”En välitä hittojakaan, mitä vieraat ajattelevat. Heidän kuuluu keskittyä suremiseen eikä muiden ihmisten asioiden spekuloimiseen.” Hän suuntasi minuun ankaran katseen ja risti kätensä rinnalleen. ”Sinä tulet mukaan ja tämä asia on loppuunkäsitelty.”

 

Seuraava luku tulossa pian!

 

0