4. luku
Jokin repäisi minut hereille unimaailmasta.
Värähdin ja räpyttelin silmiäni, kun taistelin pysyäkseni valveilla niin kauan, että heräämiseni syy selviäisi. Paljonko kello oli? Oliko edelleen päivä vai oliko pimeys jo laskeutunut? Missä edes olin? Ja miksi hitossa olin niin sekava?
Löysin itseni turvallisesti sängystäni, jos kohta näytti siltä, että minulla oli ollut vilkas uniseikkailu. Peitto roikkui sängyn reunan yli ja peitti vain keskivartaloni, tyyny oli viskattu lattialle. Tiirasin ikkunan suuntaan ja näin kultaisen hehkun kumottavan paksujen pimennysverhojen takaa. Vaikutti olevan sarastuksen ja aamupäivän välimaasto, koska säteet hohtivat yhä niin matalina ja polttavina. Eräs asuntoni epäkäytännöllisistä ominaisuuksista oli se, että makuuhuoneen ikkuna antoi itään päin. Typerä kämppä oli vielä niin pieni, ettei huoneen vaihtamisen mahdollisuus tullut kysymykseen, enkä katsonut keittiössä nukkumista arvolleni sopivaksi. Ehkä pitäisi vain etsiä uusi asunto – sellainen, jossa oli parempi pohjaratkaisu mutta josta nuuskivat naapurit puuttuisivat. Nyt kun virkavalta saattaisi milloin tahansa kopistella oveni taakse, minulla oli entistä pakottavampi syy miettiä tukikohdan vaihtoa.
Ovikellon pirinä sai minut hätkähtämään.
Ainoastaan rouva Hoffmanilla oli tapana ilmestyä ovelleni kutsumatta, mutta sekin tapahtui vain kerran puolessa vuodessa. Yleensä hän tyytyi jättämään kipakoita viestejä postiluukkuun, vaanimaan ovensa takana, kuuntelemaan porraskäytävästä kantautuvia ääniä ja heilauttamaan oven auki juuri, kun pahaa-aavistamaton uhri käveli hänen asuntonsa ohi.
Puristin peittoa rintaani vasten kuin lapsi ja hämmästelin, mitä perhanaa oli tekeillä, samalla kun yritin karistaa pöpperöisyyttä aivoistani.
Siellä saattoi olla yövieraani.
Yhtä hyvin siellä saattoi olla rouva Hoffman. Tai poliisi.
Sydämeni jyskäsi kylkiluihin, kun pähkäilin, pitäisikö minun nousta ja mennä katsomaan. En ollut varma, mitä kolmesta mahdollisesta vaihtoehdosta toivoin. Herra Kuumakomistuksen oli kyllä palattava jossain vaiheessa, mutta en ollut vielä, vastaheränneenä, valmis kohtaamaan häntä. Todennäköisesti se ei ollut hän. Hänen oli täytynyt jo muuttua kokonaan, joten hänellä ei ollut mitään mahdollisuutta kävellä ulkona kirkkaassa päivänvalossa.
Vajosin takaisin sänkyyn, vedin peiton leukaani ja suunnittelin nukahtavani uudelleen. Ei huvittanut avata ovea kenellekään muulle.
Pitkä, läpitunkeva, Tiedän-että-olet-siellä-joten-avaapa-vittu-ovi -kilinä kiiri asunnon läpi ja sai minut säpsähtämään toistamiseen.
Pakko kai mennä katsomaan ennen kuin minulle selviäisi ensikäden kautta, oliko vampyyrien mahdollista kuolla sydänkohtaukseen. Tai voisin ainakin tutkia, pystyisikö tuon riivatun ovikellon mykistämään.
Kurotin sängyn reunan yli ja haroin vaatteeni lattialta. Vetäessäni paitaa pääni yli kuulin uuden vaativan rinkutuksen. Alkoi jo nyppiä. Jos siellä oli rouva Hoffman, hän saisi kyllä kuulla, mitä mieltä olin naapureista, jotka tulivat häiritsemään rankasta työvuorosta palanneiden yötyöläisten lepoa. Löysin oleskeluhousuni ja vedin ne jalkaani välittämättä, näytinkö edustuskelpoiselta vai en. Häiritsijän kuului nähdä, mitä osaa 24-tuntisesta kellosta elin, ja tuntea syyllisyyttä herättämisestäni.
Mutta kun rahjustin ovelle ja kurkistin ovisilmästä, kiukkuni liukeni ilmaan.
Tummanruskeat hiukset ja laittoman komeat piirteet, joita nenällä nököttävät suuret aurinkolasit eivät kyenneet peittämään.
Gaah, se oli hän!
Pieni ilonkipinä purskahti rinnassani, mutta se korvautui nopeasti pahoinvoinnin ja ahdistuksen aallolla.
Herra Kuumakomistus oli palannut, ja minä näytin siltä kuin olisin karannut 90-luvun kuntosaliesitteen sivulta. Ja koska olin skipannut pari vaihetta hiustenhoitorutiinissani, kuontaloni oli söheröinen takkukasa ja sen oikominen veisi ainakin puoli tuntia. Mutta ei auttanut, ei ollut aikaa vaihtaa vaatteita tai kesyttää hiuksiani, hän saattaisi häipyä, jos en avaisi pian. Paska, paska!
Käänsin avainta ja avasin oven. En ehtinyt vetää naamalleni rentoa ilmettä tai edes tervehtiä häntä, koska heti oven poistuttua tieltä hän harppasi sisään ja tuuppasi minut syrjään olkapäällään. Hänellä oli käsiensä peittona hanskat ja hän kantoi suljettua sateenvarjoa. Kaulan molemmin puolin oli teipattu paksut siteet.
Minulla ei ollut aavistustakaan, mitä sanoa hänelle. 'Hei, tervetuloa takaisin' kuulosti liian sarkastiselta. Ei hän kyllä näyttänyt kaipaavankaan tervehdyksiä. Kun nojauduin lähemmäs ovea, tavoitin hänen tuoksunsa, joka oli muuttunut entisestään. Haistoin edelleen hänen alkuperäisen maskuliinisen tuoksunsa, mutta viimeinen pisara ihmisyyttä oli karissut hänestä. Hän tuoksui kaltaiseltani.
”Sinä”, hän aloitti ja työnsi aurinkolasinsa ylös otsalleen, ”olet minulle velkaa selityksen.”
Jaa, no, olin kyllä jo selittänyt hänelle, mutta... mitä hän edes halusi minun selittävän? Sen, miksei hän voinut kävellä enää ulkona auringossa? Miksei hän kyennyt syömään lempikiinalaistaan? Vai sen, miksi hänellä oli jano, jota ämpärillinenkään vettä ei kyennyt sammuttamaan?
Olisin
tarjonnut hänelle lasin verta välittömästi, mutta hän ei tainnut olla valmis
siihen. Joka tapauksessa heilautin kättäni keittiön suuntaan. ”Haluatko tulla
istumaan?”
”Haluan motata sinua turpaan, mutta siitä ei taida olla mitään apua.” Kun hän
puhui, näin pitkät kulmahampaat hänen suussaan. Hän ei ollut vielä tottunut
hampaistonsa muutoksiin ja artikulointia häiritsi lievä lispaus. Turhauksissaan
hän avasi suutaan isommalle kuin oli tarpeen. Tahaton väristys hyrisi alas
selkäpiitäni, kun kuvittelin, miltä nuo terävät kärjet olisivat tuntuneet
ihoani vasten.
Tajuatko, kuinka kieroutunutta tuo on?
Hänen elämänsä on myllätty täysin ylösalaisin ja sinä mietit tuollaisia. Ehkä
sinun pitäisi osoittaa vähän myötätuntoa?
Suu kiinni, ihminen minä vain olen! Tai siis vampyyri.
Siinä, että muuttui vampyyriksi nuorella iällä oli huonot puolensa – jos asian halusi nähdä niin – koska vanheneminen pysähtyi siihen. Minä olin jumissa nuoren miehen kehossa, ja minulla oli siihen liittyviä tarpeita. Olisi toki voinut olla huonomminkin. En kadehtinut veljiäni. Etenkin Dain kirosi todennäköisesti kohtaloaan täältä ikuisuuteen. Tai sitten ei. Hän ei vaikuttanut erityisen seksuaaliselta persoonalta. Häntä kiinnosti enemmän muille vittuilu kuin heidän houkuttelemisensa punkkaan.
Yyh, ehkä kannatti jättää veljeni seksuaalisuuden pohtiminen parempaan hetkeen. Vieraani oli juuri uhannut rikkoa kasvojeni luita enkä ollut vielä vastannut hänelle.
”Öh, joo, en
usko, että minun mottaamiseni auttaisi kumpaakaan meistä...”
”Luultavasti se silti tekisi oloni paremmaksi”, hän huomautti kuin olisi
kuitenkin harkinnut asiaa.
”Mennään nyt vain keittiöön”, kehotin. En ollut välittänyt sytyttää valoja, joten asunto oli melko hämärä vain satunnaisten auringonsäteiden murtautuessa verhojen lomasta. Olin varma, että vieraani näki yhtä hyvin kuin minäkin.
Hän riisui takkinsa (se oli eri kuin minun sotkemani) ja ripusti sen naulakkoon, mikä oletettavasti tarkoitti, että hän aikoi viipyä jonkin aikaa. Otin sen hyvänä merkkinä, vaikka tiesin, että ajelusta olisi tulossa kuoppaisa. Hänen olemuksensa säteili niin selvästi tukahdutettua kiukkua ja turhautumista, että hänen täytyi vastustaa kaikin voimin halua pamauttaa nyrkkinsä naamaani. Minua epäilytti kääntää selkäni hänelle, mutta koska takaperin käveleminen olisi näyttänyt paitsi typerältä myös provosoivalta, pyörähdin kannoillani ja astelin keittiöön. Hän seurasi, mutta piti minuun reilun metrin välimatkan.
Keittiössä
oli niin pimeää, että huolimatta hyvästä hämäränäöstämme naksautin tiskipöydän
valon päälle. Istuimme samoille tuoleille kuin aiemmin, minä ikkunan viereen ja
hän oven puolelle. Huomasin väänteleväni sormiani ja pohtivani, miten
aloittaisin. 'Mitäs minä sanoin', oli täysin poissa laskuista.
Onnekseni vieraani oli päättänyt keskustelunaiheemme valmiiksi. ”Onko sinulla aavistustakaan, mitä tapahtui, kun yritin lähteä töihin tänä aamuna?”
”On minulla aavistus, aika hyväkin itse asiassa.”
Hän sivuutti
kommenttini, riisui hanskansa ja tyrkkäsi oikean kätensä suoraan nenäni alle. ”Näetkö
tämän?”
Tiesin jo, mitä näkisin. Kirkuvanpunainen iho, rakkuloilla kuorrutettu
kämmenselkä ja ranne. Alue oli pienempi kuin olin pelännyt, joten hänellä oli
täytynyt olla pitkät hihat suojanaan. Vammat olivat jo paranemassa. Tunnin tai
kahden päästä iho olisi ehtinyt kesimisen ja kutiamisen vaiheeseen, huomenna se
olisi lähes parantunut. Panin myös merkille hänen kyntensä, niiden terävyyden
ja tummat kärjet. Leikkasin omani, jos tiesin joutuvani sosialisoimaan ihmisten
kanssa, mutta ne kasvoivat takaisin parissa päivässä.
”Näen kyllä. Sen pitäisi parantua nopeasti, kunhan vain vältät aurinkoa.” Melko harkitsematonta häneltä lähteä ulos moisen reaktion jälkeen, olkoonkin, että hän oli pukeutunut peittävästi ja ottanut suojakseen sateenvarjon ja aurinkolasit.
”Se ei nyt ole pointtini”, hän näpäytti ääni pinnistellyn kireänä ja katse läpitunkevana. Punerrus oli hävinnyt iiriksistä, mutta silmiin oli ilmestynyt terävä kimallus, jota niissä ei ollut aiemmin ollut. ”Pointti on se, miksi tämä tapahtui! Huvittaisiko selittää uudelleen, herra Cullen?”
”Yksinkertaista. Et pysty enää oleskelemaan auringonvalossa.”
Tällä kertaa hän ei kiistänyt väitettäni. Sen sijaan hän katsoi tarkemmin suttuista ulkomuotoani, kuin olisi nähnyt minut ensimmäistä kertaa. ”Olitko nukkumassa?” Hänen yllättyneestä sävystään päätellen ihmiset eivät yleensä olleet sängyssä tähän aikaan maanantaista. Vai oliko nyt jo tiistai? Viime päivät olivat menneet melkoisessa sumussa. Vilkaisin olkani yli seinäkelloa. Puoli kymmenen. Ehkä jonkun parhaimmassa työiässä olevan mielestä oli outoa kölliä lakanoissa vielä aamupäivällä.
”Olin.”
”Mihin aikaan yleensä nouset?”
Miksi? Että voisit tulla takaisin sitten? Vähän liian myöhäistä ryhtyä kohteliaaksi nyt.
”Seitsemän maissa.” Hänen ilmeensä henki hämmennystä, joten lisäsin, ”Illalla. Tiedäthän? Kun tulee pimeää.”
”Sinä siis..?”
Hän vaikeni, kenties epävarmana siitä, mitä aikoi kysyä, ja palasi varsinaiseen
aiheeseemme. ”Mitä helvettiä on tekeillä? Ihoni paloi rakkuloille välittömästi
astuessani ulos ovesta, ja minulla on hyvä veikkaus, että sinulla on jotain
tekemistä asian kanssa.”
”Tiedät kyllä, että on.”
”Eli sinun selityksesi on, että olet vampyyri?” hän töksäytti.
”Eikö sen pitäisi olla jo sinullekin ilmiselvää?” nyökkäsin hänen suuntaansa. Ei sitä joka päivä kasvattanut kärjekkäitä korvia, pitkiä, teräviä kulmahampaita tai muuttunut vakavasti allergiseksi auringolle. ”Oletko kokeillut syödä mitään?”
”Kokeilin minä”, hän myönsi. ”Paahtoleipää, kinkkua ja juustoa. Ja tavanomainen aamukahvini.”
”Entä mitä tapahtui?”
Hän silmäili minua varuillaan, ei pitänyt rooliemme äkillisestä vaihtumisesta. Minä olin yhtäkkiä kuulustelija, vaikka hän oli tullut paikalle saattaakseen minut vastuuseen rötöksistäni. ”Taidat tietää vastauksen siihenkin.”
”Oksensit?”
Hän ei vastannut, mutta hapan ilme paljasti hänet. No, eipä tuon tajuamiseen vaadittu Sherlockin päättelykykyä.
”Sinulla on
jano, mutta vesi ei helpota? Poltat itsesi auringossa? Ulkonäkösi on muuttunut
ja yhtäkkiä pystyt näkemään hyvin pimeässä? Haistat asioita, joista et edes
tiennyt aiemmin?”
Hän vain jatkoi tuijotustaan. Hengähdin niin, että hartiani lysähtivät. ”Tiedätkö
mitä? Tämä keskustelu olisi huomattavasti vähemmän turhauttava, jos vain
uskoisit minua. Sitten voisimme alkaa... valmentaa sinua uutta elämääsi varten.”
”Hyvä on”, hän murahti ja risti kätensä rinnalleen. ”Teeskennellään hetki, että uskon. Mitä sitten? Haluan tietää, miten voin palata ennalleni.”
”Et sinä voi. Kun muuttuu vampyyriksi, ei pysty enää palaamaan ihmiseksi.”
Hän ei uskonut minua. Pystyin samaistumaan. Olin itsekin ollut aluksi skeptinen, koska ensinnäkään vampyyrejä ei ollut olemassa ja toisekseen mielellä on taipumus sulkea ulkopuolelleen asiat, jotka ylittävät sen käsityskyvyn. Siten ihmiset selviytyvät traumoista.
Kun hän ei sanonut mitään, jatkoin, ”Kävitkö sairaalassa?”
”Kävin, kuten kuvasta näkyy”, hän sanoi osoittaen kaulaansa. ”Ne paikkasivat haavani ja antoivat minulle jäykkäkouristusrokotteen ja antibioottikuurin.”
Jäykkäkouristusrokote
kuulosti siltä kuin jokin villieläin olisi käynyt hänen kimppuunsa. Hän
luultavasti näkikin minut sellaisena. ”Syötkö nyt niitä antibiootteja?”
”Otin pari, mutta oksensin nekin ulos.”
”Ei ihme. Meidän elimistöämme ei ole suunniteltu ihmisten lääkkeille – tai pikemminkin ihmisten lääkkeitä ei ole suunniteltu meille. Satunnainen kipulääke ei juuri haittaa, mutta mikä tahansa vahvempi sekoittaa vatsan. Kerroin sinulle jo aiemmin ja kerron nyt uudelleen: et ole saanut minulta mitään tauteja tätä vampyyrijuttua lukuun ottamatta eikä sitä oikein voi laskea taudiksi. Sanoivatko ne sinulle mitään siellä sairaalassa?” Toisin sanoen onko liioiteltua odottaa poliisin visiittiä hetkellä millä hyvänsä?
”Ne tekivät jotain testejä, mutta en ole saanut vielä kaikkia tuloksia.” Ne tulokset, jotka hän oli saanut, olivat olleet puhtaita, koska jos niistä olisi löytynyt jotain, hän olisi jo viskannut sen kasvoilleni.
”Kerroitko, mitä on tapahtunut?”
”Totta kai kerroin. Miksi olisin valehdellut? Suojellakseni sinua?”
Ei, sitä tuskin tapahtuisi. ”Entä... kävitkö poliisilla?”
Hän epäröi. ”En vielä.”
Valtava helpotuksen huokaus purkautui keuhkoistani. Ehkei kaikkea toivoa ollut vielä menetetty.
”Minulle tuli niin huono olo sairaalasta lähtiessä, että ajattelin levätä hetken ennen poliisille menoa, mutta sitten heräsin tällaisena ja ajattelin, että...”
”Että ehkä sinun kannattaisi tulla puhumaan minulle ensin. Onneksi et mennyt poliisille. Tekee tästä huomattavasti helpompaa.”
”Voisin edelleen mennä”, hän huomautti. ”En ole unohtanut, mitä teit.”
”Tiedän, ettet ole, mutta kuuntelepa minua ensin.”
Hän hieroi kasvojaan ja voihkaisi hiljaa. ”Mitä helvettiä tämä oikein on? Minun pitäisi olla nyt töissä. Sen sijaan istun jonkun wannabe-vampyyrin keittiössä kuuntelemassa hänen harhojaan. Tämä ei vittu todellakaan naurata.”
Veikkasin, että hän käytti sanaa 'harhoja' ainoastaan, koska oli puolustuskannalla, ei siksi etteikö hän jo uskonut, että sanoissani voisi olla ripaus totuutta.
”Hei, entäs jos aloitetaan uudelleen alusta?” ehdotin. ”Voinko tarjota sinulle juotavaa. Ja tarkoitan jotain, mikä oikeasti auttaa janoosi.” Odottamatta vastausta nousin ylös ja menin noukkimaan jääkaapista pullon. Avasin sen ja kaadoin hänelle lasillisen.
”Onko tuo sitä, mitä kuvittelen se olevan?” hän kysyi, ylähuuli kipristyi inhosta. Eleen kuitenkin petti sierainten hienovarainen värähdys, kun hän haistoi punaisen nesteen.
”Tämä on
eläimen verta.”
Hän katsoi minua merkitsevästi. ”Ei ole.”
”Juu, ei olekaan.” Laskin lasin hänen eteensä ja palasin paikalleni. En usuttanut häntä juomaan. Halusin odottaa, että tuoksu murtaisi hänen vastarintansa. Jos olisi pitänyt veikata, olisin pistänyt rahani likoon kymmenen, korkeintaan viidentoista minuutin puolesta. ”No niin”, jatkoin yrittäen kuulostaa keskustelevalta, kuin olisimme olleet kaksi uutta tuttavuutta höpisemässä jokapäiväisistä asioista. ”Mikä on nimesi vai kutsunko sinua vain herra Kuumakomistukseksi?”
”Ei”, hän mutisi hiukan yllättyneenä lempinimestään. ”Se on Tristan.” Hänen huomionsa harhaili tuon tuosta pöydällä nököttävään lasiin. Välillä hän onnistui keskittymään johonkin muuhun, mutta joka kerta silmät palasivat juomaan. Aijai, tiesin kyllä, kuinka voimakas veren kutsu saattoi olla. Se oli jäytävimmillään heti muuttumisen jälkeen. Vieraani onneksi hänen juomansa ei ollut tuoretta tai lämmintä, koska siinä tapauksessa hänen olisi ollut huomattavasti vaikeampi hillitä itseään.
”Siisti nimi.”
Hän tuhahti. ”Ottaisin mieluummin jonkin tavallisen, kuten Alexin tai
Sebastianin.”
”Mutta kaikkien nimi on Alex tai Sebastian. Sinä erotut joukosta.”
”Silti. Nimeni kuulostaa joltain pyöreän pöydän ritarilta.”
Ehkä siksi, että se on juuri sellainen.
”Minusta se on hieno.”
Suurin ponnistuksin
hän onnistui kiskomaan silmänsä irti lasista ja katsoi minuun. ”Mikä sinun on?”
”Kerroin sinulle nimeni jo aiemmin.”
”Niin teit. En välittänyt painaa sitä muistiin.” Hän ei pyytänyt anteeksi. En
odottanutkaan sitä.
”Adrian.”
Hän toisti sen. ”Et taida olla kotoisin täältäpäin, vai oletko?”
En ollut varma, päättelikö hän sen aksentistani vai tavasta, jolla lausuin
nimeni. ”Ei, olen Hollannista.”
”Oho.”
”Jep.”
Hiljaisuus. Hänen katseensa harhaili takaisin lasiin. Juo se nyt vain, halusin huutaa, mutta pidin kieleni kurissa. Hän väänsi kättä itsensä kanssa, hämmentyneenä voimakkaasta tarpeesta kulauttaa veri kurkkuunsa. Hänen maailmankuvansa kallistuminen pakotti hänet pohtimaan uudelleen sanojani. Hän oli hyväksynyt, että jokin hänessä oli muuttunut, mutta ei vielä suostunut uskomaan, mitä se jokin oli.
”Joten...” hän aloitti pitkän tauon jälkeen. ”Annapas kun kiteytän, mitä yrität kertoa minulle. Minun pitää vähän järjestellä ajatuksiani.”
Rohkaisin häntä nyökkäämällä jatkamaan.
”Mutta muista, että toistan osittain sitä, mitä sinä olet kertonut minulle. En ota vielä kantaa siihen, uskonko vai en. Eli tapasimme baarissa, kun sinä lähestyit minua, mutta annoin sinulle pakit, koska en ole homo, joten sinä vedit herneet nenään ja päätit kostaa minulle−”
”Okei, ei. Ei se noin mennyt. Ei minulla ollut mielessä kostoa tai mitään muutakaan. En kantanut sinulle kaunaa torjunnasta. Olin vain...” ...jumalattoman jurrissa.
Hitto, se kuulosti pahalta.
”No, siltä se
kyllä näyttää minulle”, sanoi Tristan, aiempi Herra Kuumakomistus. Taisi olla
aika jättää liikanimi pois. ”Miksi muuten olisit valinnut minut?”
”Sinä vain kiinnostit minua, ei sen kummempaa.”
”Eikä kieltävä vastaus kelvannut?”
Hmm, niin, ymmärsin kyllä, miten hän oli tullut siihen loppupäätelmään.
”Annahan kun jatkan”, hän tokaisi. ”Oli motiivisi mikä tahansa, sinä kävit kimppuuni, purit minua kaulaan – molemmille puolille, saanen muistuttaa – imit minusta verta, kunnes menetin tajuntani, sitten raahasit minut kämppääsi ja... muutit minut vampyyriksi.” Hänellä oli selviä vaikeuksia lausua viimeiset sanat.
”Noin se suurin piirtein meni lukuun ottamatta motiiviani.”
Tristan alkoi hermostua, kiristeli hampaitaan ja puristeli käsiään nyrkkiin. ”Yritän kovasti ymmärtää, miksi helvetissä tämä tapahtui minulle, kun minulla on oikein mukava elämä, hyvä työ, nätti tyttöystävä – hän meni niin tolaltaan tapahtuneesta, että joutui ottamaan rauhoittavia – mutta se, mitä minulla ei ole, on aikaa tällaiselle paskalle. En käsitä, miten sinunlaisesi ei ole lukittuna johonkin laitokseen, pois normaalien ihmisten tieltä. Olet selvästi vaarallinen ympäristöllesi.”
Hänen sanansa
kirpaisivat, loukkasivatkin, mutta työnsin tunteen syrjään. Hänen elämänsä oli pilalla
ja hänellä oli oikeus olla vihainen. Minun täytyi säilyttää tyyni julkisivu,
jos halusin saada sanomani hänen suojuksiensa läpi. Kiukuttelu ei auttaisi
asiaa mitenkään. ”Ihmisten on hyvin vaikea saada vampyyrejä kiinni. Me olemme
aina askeleen edellä. Meillä on paremmat aistit ja refleksit, olemme nopeampia
ja vahvempia ja osaamme piiloutua.”
”Tiedän osoitteesi! Voisin antaa sinut ilmi tässä ja nyt.” Hän nykäisi
puhelimensa esiin ja heilutti sitä ilmassa. Näyttö oli edelleen rikki, mutta
ilmeisesti kapistus toimi.
”Olisin häipynyt ennen kuin poliisit ehtisivät tänne.” Paitsi etten olisi, en ainakaan kokonaan. Kaikki tavarani, leffakokoelmani, vaatteeni, musiikkialbumini, valokuvani... kaikki oli täällä enkä ollut erityisen innostunut jättämään niitä jälkeeni. ”Sitä paitsi sinä olet samassa veneessä kanssani. Jos antaisit minut ilmi, tekisit saman myös itsellesi.”
”Minä en
hyökkäile viattomien ihmisten kimppuun heidän kotimatkallaan!”
”Et vielä, mutta odotapas pari viikkoa!” huomasin, että ääneni oli kohoamassa
hänen vihaisen sävynsä yllyttämänä. Se siitä tyynestä julkisivusta.
”Mikä perhana
antaa sinulle oikeuden pilata muiden ihmisten elämän?”
”Olin nälkäinen!” En ollut ollut. ”Vampyyrinkin täytyy syödä.”
”Mikset sitten vain tappanut minua? Olisit voinut imeä minut kuiviin ja jättää juottamatta minulle vertasi tai miten ikinä uusia vampyyrejä tehdäänkään! Tämä on kerta kaikkiaan... ihan vitunmoista paskaa!” Hän kohosi tuoliltaan, kynsien mustat kärjet kaivautuivat pöydän pintaan ja rystyset muuttuivat valkoisiksi.
”Halusin antaa sinulle toisen mahdollisuuden!” Nousin pysyäkseni samalla tasolla hänen kanssaan. ”Ei kaikille anneta sitä! Ja tiedätkö mitä, minuunkin sattui sinä yönä.”
”Se oli
sinulle ihan oikein. Sinuun pitäisi sattua helvetisti siitä hyvästä, mitä teet
ihmisille. Mitä teit minulle! Kävit kimppuuni, purit minua ja joit vereni!”
”Sinä potkaisit minua kasseihin!”
Hänen ilmeensä kirkui 'Oletko vittu tosissasi?' ”Sinä muutit minut vampyyriksi!”
”Siitä huolimatta! Ei toista jätkää potkita palleille, oli tilanne mikä
hyvänsä!”
”Potkaisen sinua kohta uudelleen homovampyyripalleihisi enkä silmiäni räpäytä,
kun kieriskelet maassa tuskasta ulisten. Sitten soitan poliisille, käsken heitä
sitomaan sinut ja jättämään suoraan auringonpaisteeseen niin, että palat
tuhkaksi!”
Auts. Tuo oli ikävästi sanottu. Minulla ei ollut valmiina vastalausetta siihen.
En tiennyt, odottiko hän edes sellaista. Hän näytti hiukan hölmistyneeltä
omista sanoistaan – kuin tämä olisi ensimmäinen kerta, kun hän oli puhunut
kenellekään niin törkeästi. Istuin hitaasti alas ja käänsin katseeni pois hänen
raivostaan.
”Et saa kertoa kenellekään tästä”, sanoin.
Rauhallisempi
sävyni sai hänet laskemaan äänenvoimakkuuttaan, mutta hänen raivonsa ei
haihtunut. ”Olen jo kertonut, muistatko?”
”Luulin, että kerroit lääkäreille, että joku mielipuoli hyökkäsi kimppuusi.
Sanoitko jotain vampyyreistä?”
”No, sanoin, että hyökkääjä oli mielipuoli, joka luulee olevansa vampyyri.”
”Se on eri asia.”
”Kerroin myös tyttökaverilleni.”
”Niin, mutta sehän oli sama tarina? Onko hän nähnyt sinua... tällaisena?”
”Ei. Olin viime yön kämpilläni.”
Jotain hyvää sentään.
”Onko...” hän epäröi. ”Onko olemassa tapaa, jolla voisi todistaa, että olen... mikä sanot minun olevan?”
”Kuinka paljon enemmän todisteita tarvitset? Oletko sattunut katsomaan peiliin?”
”Olen! Luuletko, että olisin palannut tänne, jos en olisi katsonut peiliin? Ja siinä on heti yksi vasta-argumentti: vampyyreillä ei pitäisi olla peilikuvaa. Niiden ei pitäisi näkyä valokuvissa, mutta otin selfien tänä aamuna ja se näytti ihan tavalliselta.” Hän etsi puhelimestaan kuvan ja käänsi säröisen näytön minuun päin. Vau, tuohan oli hyvä kuva, vaikka siitä näkikin, että hän oli juuri herännyt. Olisin aika mielelläni herännyt noiden pörröisten hiusten ja unisten silmien vierestä, mutta sellaista tuskin oli tapahtumassa lähiaikoina. Vaikka onnistuisinkin jotenkin keplottelemaan ystävällismielisiin väleihin hänen kanssaan, olisi täysin harhaista kuvitella, että meistä tulisi mitään sen enempää. Mutta saihan sitä unelmoida. Esimerkiksi siitä, miltä nuo vahvat käsivarret tuntuisivat ympärilläni tai miten tuo päättäväinen leuka painuisi olkaani vasten tai miten tuo kapea, lihaksikas lantio hieroutuisi takapuoltani vasten...
Hänellä täytyi olla massiivinen mela. Hän oli niin raamikas, niin miehekäs, että paketin mukana täytyi tulla yhteensopiva kalu, sellainen, joita yleensä näki vain pornoleffoissa.
Ei sillä, että sinä koskaan pääsisit sen lähietäisyydelle, massiivinen tai ei.
”Sano nyt jotain! Miksi toljotat siinä kuin jokin vähämielinen zombi?” Tristanin ilme oli käynyt epäluuloiseksi, eikä ihme. Olin tuijottanut mykkänä hänen puhelimensa kuvaa ainakin 20 sekuntia. Hän veti kännykän takaisin ja kätki sen taskuunsa. Nostin vastahakoisesti silmäni kohdatakseen hänet.
”Se on myytti. Vampyyreillä on peilikuva”, yritin kuulostaa siltä, etten ollut juuri miettinyt hänen housujensa sisältöä.
”Joten siitä ei ole todisteeksi.”
”Ei, mutta... mikset vain juo tuota?” Nyökkäsin lasin suuntaan. ”Tiedän, että
haluat.”
Tristanin itsehillintä oli huikea, se täytyi tunnustaa, mutta hän halusi juoda veren, hän tiesi sen itsekin ja se kauhistutti häntä todennäköisesti enemmän kuin mikään muu tapahtunut. Hän ei silti koskenut lasiin vaan mulkoili sitä paheksuvasti kuin se olisi loukannut häntä. ”En todellakaan juo lasillista verta.”
”Kyllä sinä juot jossain vaiheessa. Tai sitten näännyt nälkään.” Toivoin kovasti, ettei tästä olisi tulossa mikään Veren vankien uusintanäytös, jossa minä poloinen olisin jumissa vampyyrin kanssa, joka mieluummin näännytti itseään tai söi rottia kuin joi ihmisistä. En ollut saanut sellaista vaikutelmaa Tristanista. Pikemminkin hän vaikutti henkilöltä, joka mieluiten eli elämäänsä nauttien siitä kuin kärsien ylevien periaatteidensa vuoksi.
Hän jätti järkeilyni huomiotta. ”Onko mitään muuta keinoa todistaa, että olet vampyyri? Tai siis, että... me olemme?”
”Sinulla on
verenhimo, yönäkö, hampaat, korvat, kynnet, vakava aurinkoherkkyys... mitä
muuta vielä tarvitset uskoaksesi?”
”Mutta kun vampyyreitä ei ole olemassa.”
”Jep, tuo näkemyksesi sinun täytyy muuttaa.”
Hän kurtisti kulmiaan tavalla, joka antoi vaikutelman, että jopa harkitsi sitä. Todisteethan olivat kiistattomia. Hänen vanha maailmankuvansa vain harasi vastaan.
”Haluan mennä lääkärille”, hän totesi.
”Taas?”
”Kyllä! Niiden täytyy parantaa minut.”
”Et sinä voi mennä lääkärille, et enää.”
”Miksi
hitossa en? Haluan puhua lääkäreiden kanssa. Tähän voi olla parannuskeino.”
Hän oli siis vihdoin taipumassa, myöntämässä, että hän oli ehkä, kenties, mahdollisesti
muuttunut vampyyriksi. ”Ei ole parannuskeinoa. Tällainen sinä olet nyt ja sen
mukana tulee vaitiolovelvollisuus.”
Hän nojautui taaksepäin ja loi minuun pilkallisen katseen. ”Ai niinkö? Ja kukahan nämä säännöt on laatinut?”
”Ne ovat olemassa sinunkin parhaaksesi.”
”Ymmärrän, että salailu oli varmasti tarpeen pimeällä keskiajalla, mutta elämme nyt 2010-lukua. Monien ilmiöiden, joita historiassa pidettiin paholaisen tekosina, tiedetään nykyään olevan sairauksia ja toiminnallisia häiriöitä. Ihmiset, joilla on mielenterveysongelmia, eivät enää saa jääpiikistä aivoihinsa.”
”Tämä on eri
juttu.”
”Miten tämä on eri juttu?”
”Ihmiset eivät usko vampyyreihin ja paljastus aiheuttaisi maailmanlaajuisen
paniikin.”
Tristan kallisti päätään. ”Tuo kuulostaa erittäin
epätodennäköiseltä.”
”Eikä kuulosta. Se on erittäin todennäköistä.”
”Oletko edes kokeillut?”
Puntaroin kysymystä hetken. En ollut, en ainakaan sillä tavalla kuin Tristan tarkoitti, mutta tunsin ihmisiä, jotka tiesivät totuuden minusta. Tai ainakin olin tuntenut. ”Jotkut ihmiset ovat saaneet selville.”
”Ja mitä
sitten tapahtui?”
”He, tuota, eivät ole enää keskuudessamme.”
”Sinä tapoit heidät.” Se ei ollut kysymys.
”Koska he panikoivat ja sekosivat!”
”Veikkaan, että tavalla, jolla kerroit, oli enemmän vaikutusta kuin sillä, mikä oikeasti olet. Esimerkiksi jos purit heitä ensin kaulaan ja sitten heitit sivuhuomautuksena 'Hei, olen muuten vampyyri'.”
”Ei se niin mennyt.”
Hän ei uskonut, mutta ei välittänyt kinastella asiasta. ”Kuinka kauan sinä muuten olet ollut vampyyri?” Äänestä kuulsi uteliaisuuden häive, vaikka hän yrittikin piilottaa sen välinpitämättömän kuoren alle.
”Aika tarkkaan neljäkymmentä vuotta.”
”Vain
neljäkymmentä? Tarinoissa vampyyrit ovat aina satoja vuosia vanhoja.”
”Ikävä tuottaa pettymys. Olen syntynyt 1955.”
”Ja muutuit vampyyriksi..?”
”1978.”
Tristan laski
nopeasti päässään. ”Eli olit 23, kun kuolit?”
”En minä kuollut. En ole kuollut.”
”Niin vampyyreistä sanotaan. Että ne ovat eläviä kuolleita.”
”Sydämeni sykkii edelleen. Hengitän, juon, nukun, vuodan verta. Mielestäni olen erittäin selvästi elossa.”
”Hyvä on sitten. Olit siis 23, kun sinut muutettiin?”
”Niin olin.”
Hän vaikeni, jäi kenties miettimään minun historiaani, minun tilannettani. Ehkä
tämä oli ensimmäinen kerta, kun hän tuli ajatelleeksi, että minullakin oli
tarinani. Etten ollut syntynyt tällaisena. Joku oli purrut minuakin kaulasta,
joku oli muuttanut minut. Eikä se ollut välttämättä ollut minun valintani.
”Kuinka vanha sinä olet?” kysyin.
”26.”
Hän ei siis ollut paljon minua vanhempia. Hän näytti nuorelta, mutta oli hyvä varmistua. Hän saattoi nähdä asian toisin ja laskea todelliset vuodet. Mutta sillä hetkellä ikäero ei ollut ongelmistamme suurin.
”Tämä koko tilanne on oikeasti tosi, tosi, tosi perseestä. En tiedä, mitä helvettiä minun pitäisi tehdä. En edes tiedä, mitä tästä pitäisi ajatella”, Tristan sanoi ääni luovuttaneena. Hän ei ollut alistumassa kohtaloonsa vampyyrina vaan väsymässä väittelyyn kanssani. Minuakin alkoi jo uuvuttaa. Tämä oli pisin keskustelu, jonka olin käynyt kenenkään kanssa vuosiin, jos Breenaa ei laskettu.
”Anteeksi.”
Hän kohotti kulmaansa. ”Yksinkertainen anteeksipyyntö ei taida riittää kompensaatioksi elämäni pilaamisesta.”
No, se on enemmän kuin minä koskaan sain.
Kun en
vastannut, hän puhalsi ilmaa pitkään ja lannistuneesti ja naputti kynsiään
pöytään ennen kuin oikaisi selkänsä. Tuolinjalat raapivat lattiaa, kun hän
työnsi istuimen taakse ja nousi jaloilleen. ”Tarvitsen röökin.”
”Et sinä voi polttaa.”
”En tarkoittanut täällä vaan ulkona. Otan sateenvarjon ja pysyttelen poissa auringosta.”
”Ei, tarkoitan, että et voi polttaa. Et enää. Tulet todella sairaaksi.” Eikö hän ollut oppinut mitään rajusta reaktiostaan aamiaiseen tai antibiootteihin?
Hän heitti minuun haastavan silmäyksen. ”Odotapa vain.”
Ja sitten hän
meni.
