A Bloody Mistake, 5. luku

lauantai 3. huhtikuuta 2021

 


Edellinen luku

1. luku

 

 

5. luku



Tiesin olleeni oikeassa, kun hän 10 minuuttia myöhemmin palasi kasvot tuhkanharmaina ja silmät vetistäen. Hengitys kulki työläästi ja hän yritti pidätellä yskää, joka keräsi juuri voimia hänen keuhkoissaan. Onnistuin nielaisemaan ’Mitä minä sanoin’ -kuitin, mutta hän mulkaisi minua silti ennen kuin lysähti takaisin tuolilleen, rytisti Marlboro-askin ja pudotti sen koruttomasti pöydälle.

 

”Eli kaiken muun paskan lisäksi minun pitää vielä kärsiä nikotiinivieroituksesta, niinkö?”

”Luulen, että kävit sen jo läpi samalla, kun kehosi muuttui.”

Hän kohotti kulmaansa. ”Luulet?”

 

”No, en tiedä varmasti. En itse tupakoinut silloin, kun olin vielä ihminen.”

 

”Et tupakoinut? Mutta sinä olit nuori... mitä, 70-luvulla? Eivätkö kaikki polttaneet silloin?”

 

”Niinhän ne tekivät, mutta minä en. Inhosin aina sitä hajua.” Isäni oli ollut tupakoija, mutta en muistanut, että hänkään olisi käynyt läpi minkäänlaista nikotiinivieroitusta. Toisaalta en ollut nähnyt häntä ensimmäisinä viikkoina muuttumisen jälkeen, hän oli ollut työmatkalla, kun se oli tapahtunut. Palatessaan hän oli jo sopeutunut uuteen elämäänsä ja päättänyt, että halusi perheensä seuraavan häntä pimeyteen. En vieläkään kykene ymmärtämään, miten äiti antoi hänelle anteeksi.

Vilkaisepas pöydän toiselle puolelle ja kysy itseltäsi, miten monella tapaa tämä tilanne eroaa siitä. Vanhempasi olivat olleet naimissa 20 vuotta, kun taas sinä olit tuntenut hemmon neljä tuntia. Tai oikeammin olit tiennyt hänen olemassaolostaan. Et edelleenkään tunne häntä, olet hädin tuskin raapaissut pintaa. Ja siitä huolimatta ajattelit, että olisi loistoidea pilata hänen elämänsä... minkä tähden? Sen ohuen mahdollisuuden, että hän saattaisi tykästyä sinuun tarpeeksi pitääkseen sinulle seuraa?

 

No, mehän keskustelimme likipitäen sivistyneesti, ainakin osan aikaa. Hän ei ollut motannut minua tai potkaissut minua kasseihin toistamiseen tai soittanut virkavallalle. Meillä olisi voinut mennä paljon huonomminkin.


”Tunnetko mitään vieroitusoireita”? kysyin.

 

“Päätä särkee ja olo on väsynyt ja sekava, mutta en tiedä, mikä niihin on syynä.”

 

”Voi olla, että tarvitset vain kunnon ravintoa, ja meidän pitäisi joka tapauksessa olla nukkumassa näihin aikoihin...”

”Nytkö minun täytyy nukkua jossain perkeleen arkussa?”

 

”Ei, sekin on myytti. Minulla on oikein mukava parisänky.” En tarkoittanut huomiotani ehdotukseksi, mutta siltä se kuulosti. Tristan loi minuun katseen kulmiensa alta, suupieli nyki, mutta ei huvituksesta.

 

”Nukummeko me kuin kuolleet? Menemmekö katatoniseen tilaan tai jotain?”

 

Olin hyvilläni, että hän viittasi meihin. Se tarkoitti, että hän oli pikkuhiljaa antamassa periksi, hyväksymässä, että puhuin totta. Kohtalonsa hyväksyminen sen sijaan tulisi vasta paljon, paljon myöhemmin.

 

”Ei, minä ainakin nukun enemmän tai vähemmän normaalisti. En tosin tarkalleen muista, millaista nukkuminen oli ihmisenä, mutta pyörin unissani ja herään häiriöihin – niin kuin heräsin tänään, kun sinä ilmaannuit ovelle.”

 

”Eli monet vampyyreihin perinteisesti liitetyt jutut eivät tosiasiassa pidäkään paikkaansa?”

 

”Eivät.”

”Kiinnostaisi tietää, mitkä ovat totta.”

”No, se verijuttu. Meidän täytyy juoda verta selviytyäksemme. Hmm… toimimme pääosin öisin, kuten olet jo huomannut. Palamme auringonvalossa, mutta ei sillä tavalla kuin se kuvataan populaarikulttuurissa. Emme roihahda soihduiksi, mutta vakavia palovammoja kyllä tulee ja, kuten ihmistenkin tapauksessa, ne voivat olla kohtalokkaita. Mutta me paranemme nopeasti, kunhan pääsemme sisätiloihin turvaan.”

 

”Entäs jos pysyttelee varjossa?”

”Miltä sinusta tuntui äskettäin, kun menit ulos tupakalle?”

Hän kallisti päätään kuin olisi pohtinut asiaa kovasti. ”Se tuntui... kuumalta. Kuin olisi seissyt suuren tulipalon tai kokon vieressä.”

 

”Mutta se oli erilaista kuin suorassa auringonvalossa?”

”Joo, olihan se. Voiko meille tulla palovammoja, jos pysyttelemme varjossa?”

 

”Voi ja tuleekin. Se on vain hitaampaa.”

”Miksi edes kysyin? Voi pojat… mitä muuta?”

”Pysymme tällaisina kuin olemme, lakkaamme vanhenemasta. Olemme likipitäen kuolemattomia.”

 

”Entäs se vaarna sydämen läpi -juttu?”

 

”Se on totta niin kuin on pään irrottaminenkin.”

 

Nämä faktat eivät hetkauttaneet häntä, mutta koska kummallakin tavalla pystyi tappamaan myös ihmisen, siinä mielessä hänen elämänsä ei ollut muuttunut. ”Peilit... okei, se kumottiinkin jo... entäs ristit ja valkosipuli?”

”Myyttejä.”

”Voinko minäkin tehdä jostakusta vampyyrin?”

 

Halusin valehdella, mutta kyllä hän saisi totuuden selville ennemmin tai myöhemmin. ”Voit. Esimerkiksi jos haluat, että tyttökaveristasi tulisi vampyyri, voisit muuttaa hänet.” Olisiko silti mahdollista jättää se tekemättä?

 

Tiedätkö, jos hän päättäisi muuttaa tyttökaverinsa ja elää tämän kanssa loppuiäisyyden, hän ei olisi enää täällä sinun ristinäsi. Voisit jatkaa elämääsi ja etsiä sopivamman kumppanin.

 

Mutta se oli niin sotkuista! En halua kokea sitä uudelleen aivan vähään aikaan.

”Ei se ole oikeastaan niin vakava juttu. Emme ole olleet yhdessä kovin kauan. En tiedä, haluaisinko mennä hänen kanssaan naimisiin tai mitään sellaista.”

 

Toivoin, ettei helpotus paistanut täysin estoitta naamastani. Melkein odotin hänen sanovan, että hän oli harkinnut eroamista ja nyt hänelle tarjoutui täydellinen tilaisuus siihen, mutta luonnollisesti minulla ei voinut käydä niin hyvä tuuri.

 

Se ei silti tee hänestä homoa.

Hemmetti, ihan kuin en tietäisi!

 

”Mitenkäs sitten se juttu, että vampyyrit eivät voi tulla sisään kutsumatta?”

 

”Ei ole totta. Voimme vaikka murtautua asuntoon, jos haluamme.”

 

”Lentäminen? Lepakoksi muuttuminen?” hän nauroi kyynisesti kuin pelkkä ajatus olisi ollut absurdi. Niin kuin se tietysti olikin.

 

”Eivät nekään pidä paikkaansa. Olemme kyllä ihmisiä nopeampia, vahvempia ja ketterämpiä, mutta emme sentään yliluonnollisia. Käytännössä mikä tahansa, mikä kuulostaa fiktiiviseltä, onkin sitä.”

 

”Eikö ikuisesti eläminen ole yliluonnollista?”

 

”Riippuu, miltä kantilta sitä katsoo. Monet vampyyrit kuolevat kyllä lopulta, siinä vain kestää. Tunnen vampyyrejä, jotka ovat vuosisatoja vanhoja, kuten huomautit aiemmin, ja tiedän sellaisiakin, jotka ovat päättäneet elämänsä.”

 

”Voimmeko nääntyä nälkään?”

”En ole ihan varma siitä. Veikkaan, että se veisi tosi kauan ja olisi erittäin kurjaa. Jos vampyyri haluaa tappaa itsensä, on parempiakin tapoja.” Toivon mukaan en antanut hänelle mitään ideoita.

Hän pyyhki kasvojaan ja huokaisi uudelleen. ”Onhan tämä ihan järkyttävää paskaa.”

Se on. Ainakin aluksi. Ajan mittaan helpottaa, ja tiedän henkilöitä, jotka nauttivat vampyyrinä olosta eivätkä muuttuisi takaisin, vaikka se olisi mahdollista. Suurimmaksi osaksi on kysymys omasta asenteesta ja luonteesta, kuten myös kaltaistensa tuesta.

 

”Ei se niin kamalaa ole”, sanoin, mutta en onnistunut kuulostamaan kovin vakuuttavalta. Minun elämäni vampyyrinä oli ollut suhteellisen kökköä tähän asti. ”Voisit ehkä yrittää nähdä asian valoisat puolet? Esimerkiksi ’ainakaan en koskaan kaljuunnu’.”

Hän tuijotti minua ilmeettömästi. ”Suvussani ei ole miestyyppistä kaljuuntumista.”

”Jaa, no, sinulle ei... tule erektiohäiriöitä. Siis siinä tapauksessa, ettei sinulla ole niitä jo nyt, koska sitten en ole–”

 

”Nyt sinä vain kaivat syvempää kuoppaa itsellesi.”

 

Niin tein. Mutta olin väsynyt sekä henkisesti että ruumiillisesti ja ajatukseni harhailivat tuon tuosta sänkyyni, pehmeisiin lakanoihin ja erikoisvalmisteiseen patjaan. Tiesin vain, että jos nyt päästäisin Tristanin menemään, hän ei välttämättä enää palaisi. Hän ei ollut vielä tajunnut, että vaikken ollutkaan välttämätön tuttavuus, hän hyötyisi huomattavasti lähipiiriini kuulumisesta.

 

”On olemassa ihmisiä, jotka pysyisivät mielellään ikuisesti nuorina”, huomautin. ”Tai tarkemmin ilmaistuna on miljoonia ihmisiä, jotka maksaisivat omaisuuden pysyäkseen nuorina.”

”Mutta millä hinnalla? En oikein usko, että he haluaisivat olla tuomittuja elämään vampyyrinä.”

 

”Ei se kaikkia haittaa. Ei se niin mene, että...” ...koko elämäsi muuttuu.

Mutta sehän muuttuisi. Hänen pitäisi luopua ystävistään, sukulaisistaan, työstään, kaikesta. Vampyyriksi muuttuminen oli kuin uusi alku vieraassa kulttuurissa. Ei ollut monia asioita, jotka pystyi tuomaan mukanaan edellisestä elämästään.

 

Hän odotti minun jatkavan, mutta en keksinyt mitään pelastavaa lopetusta ja ennen pitkää hänen huomionsa palasi pöydällä nököttävään lasiin. Hitto, jos hän ei joisi sitä pian, minä kyllä joisin. Tässähän alkoi tulla nälkä.

 

”Oletko missään töissä vai käykö vampyyrinä olo kokopäivätyöstä?”

 

”Silloin tällöin otan vastaan jonkin hanttihomman, mutta yleisesti ottaen en käy töissä. Ei kukaan halua palkata vampyyriä.”

”Mikä pakko siitä on kertoa?”

 

”Ei olekaan, mutta useimmat työhaastattelut ovat päiväsaikaan. Olisi epäilyttävää pyytää haastattelua auringonlaskun jälkeen. Lisäksi ulkonäköni saa jotkut ihmiset epäluuloisiksi. He aistivat, että minussa on jotain outoa, vaikkeivät pystykään tarkkaan määrittelemään mitä.”

 

Hän hymähti ymmärtämisen merkiksi, mutta veti saman tien uuden epämiellyttävän johtopäätöksen. ”Mistä sitten saat rahaa? Ryöstätkö ihmiset, joiden kimppuun hyökkäät?”

”No, eivät he varsinaisesti enää tarvitse rahojaan...”

 

”Ei jumalauta sentään! Käyt ihmisten päälle, imet heidät kuivuun ja varastat vielä heidän rahansa kaiken muun lisäksi. Entä jos heillä on perhe? Lapsia? Entä jos ne ovat perheen viimeiset rahat eivätkä he pysty maksamaan laskujaan vain, koska sinä et voi hankkia itsellesi kunniallista työpaikkaa?!”

 

Kirosin mielessäni. Hetken ajan keskustelu oli edennyt lähestulkoon mukavasti, mutta yksi väärin valittu sana sai vieraani kimmastumaan ja korottamaan ääntään. Se sai minut pohtimaan... entä jos hänen purkauksensa eivät johtuneet vain tilanteestamme? Entä jos hän yksinkertaisesti oli kusipää?

 

”Hei, mitä varten luulet vakuutuksien olevan olemassa?” järkeilin. ”Sitä paitsi näyttää vähemmän epäilyttävältä, jos uhri on myös ryöstetty pelkän tappamisen sijaan.”

 

”Ei kyllä kuulosta yhtään paremmalta!”

 

”Ehkä ei, mutta se on totuus. Minunkin täytyy syödä. Minun täytyy selviytyä!” Sinusta tulee samanlainen vain muutaman lyhyen viikon sisällä, halusit sitä tai et.

 

Kenties hän näki, että voisimme kiistellä maailman tappiin asti enkä silti muuttaisi mieltäni, joten hän jätti aiheen. Tai valitsi kiertotien – ei minulla ollut hajua hänen motiiveistaan. ”Onko sinulla perhettä?”

”On.”

”Ovatko kaikki perheenjäsenesi vampyyrejä?”

 

”Ovat.

Hänen suupielensä venyi tietävään virneeseen. ”Niinpä tietenkin. Mikset ole heidän kanssaan?”

”Se on... pitkä tarina.”

”Asuvatko he Hollannissa?”

”Eivät vaan täällä Saksassa myös, mutta eivät Berliinissä.”

 

”Oletan, ettei sinulla ole partneria?”

”Ei ole.”

 

Tristan ei sanonut mitään, mutta jälleen kerran hänen ilmeensä puhui lujempaa kuin sanat. Hän aavisti, mitä olin ajatellut päättäessäni tehdä hänestä vampyyrin, mikä ei nostanut osakkeitani hänen silmissään, mutta eipä oikeastaan mikään ollut tähän mennessä. Ehkä hän tuumaili, ettei minun syyttämiseni muuttaisi tilannetta, mikä oli tietysti totta. Hän käytti hetken kerätäkseen itsehillintänsä, puristeli sormiaan nyrkkiin (ja havaitsi, että hänen kyntensä olivat terävät, kun ne kaivautuivat kämmenten lihaan – se oli totta puhuen hiukan huvittavaa) ja hengitti hitaasti sisään ja ulos.

 

Sitten, ilman minkäänlaista varoitusta, hän tempaisi lasin pöydältä, vei sen huulilleen, kallisti päätään ja kulautti veren alas yhdellä vikkelällä liikkeellä.

 

Pidätin henkeäni ja niin pidätti hänkin, kenties peläten, että maku laukaisisi jälleen uuden oksentamiskohtauksen. Tuijotimme toisiamme. Hän näytti hölmistyneeltä, kuin hänellä olisi vaikeuksia uskoa, mitä hän oli juuri tehnyt, ja minä puolestani taisin näyttää pelästyneeltä – mihin ei ollut syytä, koska tämä oli askel oikeaan suuntaan. Hän vain pääsi yllättämään.

 

Hitaasti hänen suunsa alkoi liikkua, kieli kurottautui lipomaan huulia. Ymmärrys iski luotijunan voimalla, räväytti hänen silmänsä selälleen ja jätti suun roikkumaan avonaisena.

 

”No johan nyt on.”

 

Olisin voinut olla paskiainen ja heittää sarkastisen huomion, mutta pidin kieleni kurissa. Tyydyin seuraamaan, kun hän tarkasteli lasia, näki pari pisaraa pohjalla ja kallisti lasia pyydystäkseen ne kielellään. Kuulin, kuinka hänen pulssinsa kiihtyi, kun sydän riehaantui tajutessaan, että sopivaa ravintoa oli tarjolla, ja alkoi jyskyttää nopeammin. Punainen harso levisi hänen poskilleen ja silmiinsä, värjäsi pähkinänruskean terrakotaksi. Ilmiö kävi epätavallisen nopeasti, luultavasti siksi, että tämä oli ensimmäinen kerta, kun hän joi verta muuttumisensa jälkeen. Hänen kehonsa oli huutanut sitä, huusi edelleen. Ensimmäisen suullisen oli täytynyt tuntua samalta kuin sokerihumahduksen ihmiselle, joka ei ollut syönyt sokeria pitkään aikaan, eikä hän ollut edes juonut suonesta.

 

Hänen reaktionsa oli häkellyttävän viehättävä ja melkein rikkoi tyynen ulkokuoreni. Vampyyri on aina kaikkein puoleensavetävimmillään juuri hetkeä ennen tai jälkeen verenjuonnin. Verellä on outo mutta voimakas nuorentava vaikutus.

 

Vetääkseni huomioni muualle nousin ylös ja menin jääkaapille hakemaan pullon. Tristan ei kysynyt, voisiko saada lisää, mutta ei kieltäytynytkään, kun täytin lasin. Kaadoin itsellenikin ennen kuin istuin taas alas.

 

Hän yritti pidätellä itseään ja ainoastaan siemailla juomaansa, mutta nääntynyt elimistö vaati lisää ravintoa ja hän päätyi tyhjentämään lasin kahdella pitkällä kulauksella. En vieläkään sanonut mitään työntäessäni pullon pöydän yli. Hän tarttui siihen ja sysäsi lasin syrjään. Sentään hän muisti käytöstavat ja kysyi lupaani, vaikka tekikin sen katseellaan. Nyökkäsin lyhyesti.

 

Häneltä vei vain joitain sekunteja tyhjentää pullo. Siinä ei ollut ollut paljoa jäljellä, ehkä kolmasosa, mutta se riitti parantamaan hänen olonsa, leikkaamaan nälästä terävimmän kärjen. Hän palautti pullon pöydälle kopsahduksen saattelemana ja pyyhki suunsa kämmenselkäänsä.

 

”Kuka tämä oli?” Hän naputti pullon kylkeä.

 

”Häh?”

”Kenen verta tämä oli?” Hienoinen epäröintini sai hänet pudistamaan päätään. ”Älä sittenkään kerro. Parempi etten tiedä.”

 

”Auttaisiko asiaa, jos kertoisin, että se on peräisin rikollisesta?”

”Eipä oikeastaan. Se oli silti ihminen.”

 

”Voi edelleen olla. En sanonut, että tyyppi on kuollut.”

 

Hän kohotti tyhjää lasia ja heilutteli sitä. ”Tätäkö tämä nyt sitten on? Tähänkö minun on tyytyminen koko loppuikuisuuden?”

Näytit äsken nauttivan siitä suuresti.

”Jos tarkoitat verta niin kyllä, mutta makuja on erilaisia. Ihmiset ovat erilaisia ja maistuvat eriltä.”

”Miltä minä maistuin?”

 

”Ööh…” Kuumuus hiippaili kasvoilleni. “Vahvalta, maskuliiniselta, terveeltä.”

Hän kohotti kulmaansa. Mutta hei, mitä minun olisi pitänyt sanoa? ’Maistuit tupakantumpeilta ja väljähtäneeltä kaljalta’?

Kärkäs kommentti oli ehkä tulossa, mutta samassa hänen puhelimensa heräsi eloon. Soittoääni ei ollut kova mutta säpsähdin silti vähän. Pitkäksi venähtäneen tiukkasävyisen keskustelun jännitys kiristi hermojani. Tristan kahmaisi luurin pöydältä ja hänen ilmeensä kivettyi.

 

”Onko se töistäsi?” kysyin.

”Ei, ilmoitin olevani sairas... se on äitini.”

O-ou, tästä voisi tulla ongelmia.

 

”Sori, täytyy vastata.” Hän nousi ylös ja lähti keittiöstä. Toivoin, ettei hän menisi makuuhuoneeseeni, missä hän näkisi petaamattoman sänkyni. Ei, äänestä päätellen hän oli palannut eteiseen. En halunnut kuunnella yksityistä puhelua, mutta vampyyrin on aika vaikea kääntää kuulonsa pois päältä. Yritin keskittyä johonkin muuhun kuten oman puhelimeni tarkistamiseen (ei viestejä eikä puheluja, missä ei ollut mitään poikkeavaa) ja edellisen päivän lehden pääotsikoihin. Kuulin silti Tristanin puheen ja sain sen käsityksen, että hänen äitinsä halusi hänen menevän jonnekin, mitä hän ei luonnollisestikaan voinut tehdä. Tämänkaltaisissa tilanteissa oli eduksi, että koko perhe koostui vampyyreistä.

 

Kun hän palasi, kasvoilta pystyi lukemaan ristiriitaa. Hän hengähti syvään ja lysähti takaisin tuolille. Aurinkolasit tarttuivat sormiin, kun hän suki hiuksiaan taaksepäin, ja hän laski lasit pöydälle.

 

”Jokin hätänä?”

”Joo, minun täytyy mennä katsomaan äitiä.”

 

”Etkö voinut sanoa hänelle olevasi sairas?”

 

”Sanoinkin, mutta juttu on aika monimutkainen. Äiti... ei voi kovin hyvin.”

”Ai”, mutisin. Jälleen yksityiskohta, jota en ollut ottanut huomioon. ”Olen pahoillani.”

Hän heilautti kättään. ”Täytyy lähteä sinne huolimatta auringosta ja tästä vampyyripaskasta.”

 

”Eikö äitisi voi odottaa?”

”Ei”, hän tokaisi. ”Hän tarvitsee minua. Minun täytyy mennä.”

”Mutta mitä luulet hänen sanovan, kun ulkonäkösi on yhtäkkiä muuttunut?”

 

”Täytyy vain toivoa, ettei hän huomaa.”

 

”Miten hän ei muka huomaisi muutosta omassa pojassaan?”

”Okei, kuulehan Adrian, en aikonut sanoa tätä, koska en halunnut kuulostaa täydelliseltä mulkvistilta ja tämä on joka tapauksessa yksityisasia, mutta äidilläni on neljännen asteen keuhkosyöpä. Kuolemaan johtava. Hän on hädin tuskin enää tolkuissaan. Joten kun sairaalasta soitetaan, minun pitää mennä sinne huolimatta siitä, olenko sattunut muuttumaan vampyyriksi vai taistelenko juuri keskellä zombiapokalypsiä.”

 

Ja niin arsenaali jääpuikkoja putosi sisään paitani kauluksesta.

 

Voi saatana.


Adrian, mitä onnetonta sinä olet mennyt tekemään?

 

Miksen ollut konsultoinut Breenaa ennen kuin päätin muuttaa jonkun vampyyriksi? Miksen ollut puhunut hänelle yksinäisyydestäni? Olin toiminut hetken mielijohteesta ja maksoin nyt hintaa siitä, puhumattakaan hinnasta, joka Tristanin täytyi maksaa.

 

”Sinä voisit pelastaa hänet.” Ääneni tuli ulos hyvin pienenä ja epäröivänä. ”Voisit muuttaa hänet vampyyriksi. Hän paranisi.”

”Tiedän. Se kävi mielessäni. Mutta juttu ei ole niin yksinkertainen. En tiedä, haluaako hän sellaista elämää.” Hän veti syvään henkeä ennen kuin nappasi aurinkolasinsa ja työnsi ne nenälleen. ”Velvollisuus kutsuu.”

 

”Tuletko vielä takaisin?”

”En tiedä. Minun pitää miettiä tätä yksikseni.”

 

”Kunhan tiedät, että minä voisin... auttaa sinua sopeutumaan ja sellaista.”

 

Hän murahti, nousi taas ylös ja käänsi minulle selkänsä. Seurasin häntä eteiseen. Kun hän otti sateenvarjonsa ja avasi oven, mumisin hänelle vielä yhden anteeksipyynnön tietoisena siitä, että se saattaisi vain ärsyttää häntä lisää. Mutta se oli kaikki, mitä pystyin nyt tarjoamaan.

”Mieti, mitä sanoin.”

 

Hän kohautti olkiaan ennen kuin astui käytävän puolelle ja sulki oven perässään. Ei läimäissyt tällä kertaa, mutta se tuntui yhtä pahalta kuin aikaisemmin – jollei pahemmalta.


Sillä kellonlyömällä, kun jäin yksin, huomasin käsieni tärisevän. Uni oli kaikonnut silmistäni, tunsin niiden pullistelevan ja kuivuvan, kun unohdin räpytellä. Polveni notkahtivat, horjahdin seinää vasten ja luisuin alas lattialle samalla, kun pitelin päätäni ja uikutin kuin potkittu koiranpentu.

 

Olin mokannut perusteellisesti.

Yksikään vampyyri vampyyrien tuhatvuotisessa historiassa ei ollut koskaan mokannut näin pahasti. Painin ihan omassa sarjassani. Minun pitäisi todellakin mennä ulos makaamaan aurinkoon ja tuntea, kuinka ihoni palaisi rakkuloille ja vereni kiehuisi. Sama kaataa vielä alkoholia päälle prosessin nopeuttamiseksi. Aiheutin vain hankaluuksia muille.

 

Kun olin maannut eteisessä ja surkutellut oloani tunnilta tuntuvan ajan, taittelin jalat hitaasti alleni ja könysin pystyyn ottaen tukea hattutelineestä. Ruuvit kitisivät ja laastia tipahteli niiden rei’istä merkiksi siitä, ettei hökötystä ollut tarkoitettu niin painavalle kuormalle. Päästin irti ja rahjustin keittiöön.

 

Tämä vaati toista hätäpuhelua Breenalle.


6. luku

Ei kommentteja