A Bloody Mistake, 2. luku

Täältä löytyy 1. luku.

2. luku

 

 

Siitä yksinäisyydestä vielä. Se voi käydä todella ylivoimaiseksi. Se voi sekoittaa pään etenkin, jos on joutunut perheensä hylkäämäksi, koska sattuu pitämään miehistä ja kieltäytyy naimasta varakkaan vampyyrisuvun tytärtä. Kolmen vuosikymmenen yksinelo on liikaa jopa olennolle, joka on käytännössä kuolematon. Ei ole kyse siitä, ettenkö tapaisi muita vampyyrejä – tapaan kyllä, mutta useimmat heistä ovat todella, siis todella, konservatiivisia. Eivät lainkaan sellaisia kuin siinä leffassa, joka ilmestyi melkein kymmenen vuotta uudelleensyntymiseni jälkeen – se, jossa Kiefer Sutherland ja muut jätkät ajavat siisteillä prätkillä ja bilettävät kuin viimeistä päivää. Mikä sen nimi taas olikaan? Kauhun yö? Ei, se oli se toinen 80-luvun kuuluisa vampyyrileffa. Ai niin, Lost Boys. Joka tapauksessa, koska vampyyrit ovat niin helkutin konservatiivisia, homovampyyrit ovat todellinen harvinaisuus, jopa niin suuressa kaupungissa kuin Berliini. Olisi ollut aika väärin syyllistää minua siitä hyvästä, että halusin löytää kumppanin.

 

Ei minulla silti ollut ollut suunnitelmaa. Jos olisin ollut selvin päin, en usko, että olisin toiminut niin kuin toimin. Mutta kun en ollut. Olin juonut kaksi lasia punaviiniä, kaksi shottia vodkaa ja se on enemmän kuin tarpeeksi henkilölle, joka juo alkoholia vain kerran vuosikymmenessä. Olin tarpeeksi kännissä, jotta mikä tahansa urpo idea kuulosti loistavalta. Vaikka sivukujalla käyty pienimuotoinen kahakka ja parinkymmenen minuutin taksimatka kämpille selvittivätkin päätäni hiukan, aioin viedä suunnitelmani loppuun asti.

 

Maksoin kuljettajalle ja kiskoin velton seuramieheni ulos autosta. Penkeissä saattoi aivan hyvin olla veritahroja, mutta en uskaltanut katsoa taakseni. Minulla oli kiire saada Herra Kuumakomistus asuntooni ennen kuin joku huomaisi. Rouva Hoffman toisesta kerroksesta suhtautui jo nyt epäluuloisesti minuun (niin kuin kaikkiin muihinkin, mutta minulla jos kenellä oli jotain salattavaa). Hän ei yleensä liikkunut tähän aikaan rapussa, mutta olisi ollut niin minun tuuriani törmätä uteliaaseen naapuriin, kun olin kantamassa taakkaa, joka näytti silvotulta ruumiilta.

 

Kun taksi oli huristanut tiehensä ja olin varma, ettei kukaan katsellut, heivasin hervottoman ihmiskehon olalleni ja kiiruhdin ovien turvallisemmalle puolelle. Hissi oli alhaalla odottamassa. Vanha koppi narisi raskaiden askelieni alla. Kun kyyti lähti ylös, huomasin, että meistä putoili verta lattialle. Mahtavaa, nyt minun täytyisi siivota hissi, koska rouva Hoffman tiesi takuulla ketä syyttää, jos yleisistä tiloista löytyi poikkeuksellisia sotkuja. Silmäilin vierastani kasvavan huolen vallassa. Hän hengitti vielä mutta epäsäännöllisesti ja pinnallisesti, ja aistin hänen elämänlankansa kiristyvän lähelle katkeamispistettä, kuin hänen henkensä olisi vartonut enää pikkuruisen esteen takana ja odotellut murtautumista vapaaksi. Minulla ei ollut yhtään aikaa tuhlattavaksi.

 

Syvä, värisevä huokaus karkasi huuliltani, kun sain sekä itseni että heikkenevän ihmistaakkani asuntooni ja suljin oven. Horjuin ja tunsin oloni järjettömän uupuneeksi, mutta samaan aikaan adrenaliini pöllysi kehossani ja pakotti minut toimimaan. Tiesin, mitä minun oli tehtävä, mutta en ollut tehnyt sitä koskaan aiemmin, ja vaikka juttu olikin teoriassa yksinkertainen, minulla oli kutina, että se oli yksi niistä elämän tapahtumista, joista ihmiset tapasivat jättää yksityiskohtia pois, kuten synnytys. Periaate on se, että työnnät vain vauvan ulos, mutta hei, paskot allesi samassa rytäkässä. Ai, sori, eikö kukaan kertonut sinulle?

 

Laskin Herra Kuumakomistuksen olohuoneen matolle ja purin varovasti hänen kaulansa ympärille käärimäni huivipaketin. Vaate oli läpikotaisin kastunut ja iho sen alla niin punainen, etten erottanut hampaanjälkiäni. Ensimmäinen vaihe oli tehty: olin valuttanut niin paljon hänen elinnesteitään, että hän kuolisi ilman verensiirtoa. Nyt minun täytyi korvata hänen verensä omallani. Ongelma oli vain se, että jätkällä oli taju kankaalla eikä hän näyttänyt siltä, että aikoisi herätä aivan lähiaikoina. Tuijotin hänen suljettuja luomiaan, kalvenneita kasvojaan ja kuivia huuliaan ja mietin, millä ilveellä saisin siirrettyä vertani häneen, jos hän ei kyennyt juomaan sitä. Lääketieteellisen verensiirron suorittaminen kotioloissa kuulosti liian vaativalta tehtävältä.

 

”Hei!” Taputin häntä poskelle. “Hei, kuuma jätkä! Herätys!”

 

Ei reaktiota. Voi paska.

 

“Hei!” korotin ääntäni. Tartuin häntä olkapäästä ja ravistin. “Sinun täytyy herätä!”

 

Tietenkään hän ei herännyt. Hän oli vuotanut suurista kaulasuonistaan puolen tunnin ajan ja oli ihme, että hän ylipäätään hengitti vielä.

 

Paska, paska, paska, paska.

 

En tiennyt, mitä muuta olisin tehnyt, joten purin ranteeseeni ja vein sen hänen suulleen samalla, kun nostin hänen päätään niin, ettei veri päätyisi hänen keuhkoihinsa. Punaista nestettä kertyi lammikoksi hänen kielelleen ja tukehduttamisen pelossa vedin raajani takaisin. Minulla ei ollut aavistustakaan, pystyisikö vereni imeytymään häneen tällä tavalla, mutta se oli ainoa mahdollisuuteni. Hän kuolisi, jos lähtisin etsimään yöapteekkia – eikä sieltä todennäköisesti löytyisi verensiirtoon vaadittavaa välineistöä. Olisikohan mahdollista piikittää häneen vertani? Se kävisi kyllä liian hitaasti eikä minulla ollut ruiskujakaan kaapeissani.

 

”Juo, hitto vie! Juo, senkin kaunis kusipää!”

 

Määrittelemättömän ajan jälkeen – kun olin jo käymässä päässäni läpi naapureitani siinä toivossa, että joltakulta sattuisi löytymään ruiskuja – tunsin hänen liikahtavan. Se oli vain mitättömän pieni värähdys, mutta tunsin sen.

 

”Hei! Juo! Nielaise!”

 

Veri luisui kohti hänen kurkkuaan ja katosi. Hän ei puhjennut yskimään, joten elättelin toivoa, että neste oli mennyt oikeaan rööriin. Olin jopa kuulevinani pienen nielauksen. Odotin henkeäni pidätellen, mutta hän näytti palaavan katatoniseen tilaansa. Pää lepäsi sylissäni koko painollaan eikä hänen lihaksissaan ollut minkäänlaista elämää.

 

”Hitto vie.” Nostin ranteeni uudelleen ja pakotin lisää verta hänen kielelleen. Sekin meni alas kakomatta, joten toistin toimenpiteen vielä kaksi kertaa. Mutta jos täysin rehellisiä oltiin, minulla ei ollut pienintäkään hajua siitä, mitä oli tapahtumassa. En tiennyt, oliko touhuistani hänelle edes marginaalista apua. Mutta ainakaan hän ei näyttänyt... kuolleemmalta kuin aiemmin.

 

Tämä oli totta vie viimeinen kerta, kun yrittäisin muuttaa ketään vampyyriksi! Selvästikään en hallinnut hommaa. Mitä olisi toiset kolmekymmentä yksinäisyyden vuotta tämän hervottoman sotkun rinnalla?

 

Sitten Herra Kuumakomistus veti henkeä syvemmin. Jähmetyin, epävarmana siitä, olinko kuullut hänen viimeisen henkäyksensä vai merkin siitä, että hän aikoi herätä. Hänen silmäluomensa väräjöivät juuri ja juuri havaittavasti, ja kun hän imaisi keuhkoihinsa uuden annoksen happea, hänen rintakehänsä kohosi korkealle ja pysyi siinä ainakin viisi sekuntia ennen kuin laskeutui vaimean äännähdyksen kera.

 

Elpyneen toivon puuskassani taputin häntä uudelleen poskelle. ”Hei, baariadonis, sinun on aika herätä!”

 

Hän päästi voihkaisun ja silmät raottuivat. Kastanjainen katse oli epätarkka, se etsi muttei nähnyt. Ehkä niin oli parempi. Saatoin uskoa, etten ollut sillä hetkellä kovin korkealla hänen suosikkihenkilöidensä listalla.

 

”Sinun täytyy juoda. Yritähän nyt.” Lykkäsin ranteeni hänen nenänsä alle toivoen, että vereni tuoksu havahduttaisi jonkin alkukantaisen selviytymisvaiston hänessä. ”Olosi paranee, kun juot vähän.”

 

On olemassa tarinoita ihmisistä, jotka kieltäytyvät elämästä yön olentoina ja valitsevat mieluummin viikatemiehen osoittaman polun. Mutta ne ovat vain tarinoita. Totuus on, että eloonjäämisvaisto on niin voimakas, että päättäväisinkin Kuolen-jalon-kuoleman -ritarintekele tarttuu tarjottuun oljenkorteen. Minulla ei ollut ensikäden kokemusta, mutta olin kuullut, että sen kuuluisan miljoonan euron kysymyksen – ’Haluatko elää vai kuolla?’ – edessä lähes jokainen valitsi elämän.

 

Minun ei tarvinnut suostutella häntä tai esittää Lestat de Lioncourtilta lainattua puhetta. Tarjosin hänelle vain vuotavaa rannettani ja kehotin vielä yhden kerran juomaan. Hän ei vastustellut vaan nappasi kiinni raajastani ja vei sen huulilleen.

 

Olin lähellä menettää tajuntani. En tiedä, mitä olin odottanut mutta verenjuonnin kohteeksi joutuminen ei ollut aivan niin upea kokemus kuin tarinoissa kerrotaan. Toki siihen liittyi alkuhumahdus ja kuuma aalto solahti kehoni läpi mutta niiden vanavedessä seurasi lähestulkoon halvaannuttava heikotus. Todennäköisesti juomallani alkoholilla oli osuutta asiaan. Kun näkökenttäni alkoi kaventua, kiskaisin käteni takaisin ja ryömin huoneen poikki, nojauduin seinää vasten ja jätin vieraani makaamaan selälleen matolle (joka minun täytyisi heittää pois vaatteideni lisäksi, koska hitto vie, ihmisen muuttaminen vampyyriksi oli sotkuista). Hän huohotti raskaasti, silmät tuijottivat tyhjinä kattoon ja näytti siltä, että hän voisi alkaa kouristella. Se oli viimeinen seikka, jonka hämärtyvä tietoisuuteni rekisteröi, ennen kuin kaikki meni mustaksi.

 

Seuraavien tuntien aikana leijuin tajuttomuuden ja tietoisuuden rajamailla. Ensimmäisen kerran havahduin, kun kuulin vieraani vikisevän äänekkäästi. Onnistuin riipimään silmäni auki sen verran, että näin hänen makaavan vatsallaan ja kynsivän mattoa. Hän näytti kärsivän suurista tuskista. Harmi vain, että olin liian heikko auttaakseni häntä. Seuraavan kerran heräsin, kun auringon ensisäteet murtautuivat horisontista ja huone kävi turhan valoisaksi. Herra Kuumakomistus lojui edelleen mahallaan matolla, kasvot minua kohti. Näytti siltä, että hän oli oksentanut ämpärillisen vereen sekoittuneita viinaksia. Mietin, olisiko minun pitänyt antaa hänelle lisää vertani, mutta hän näytti nukkuvan vaihteeksi rauhallisesti, joten annoin hänen olla. Sen sijaan ponnistauduin huterille jaloilleni ja vaelsin sulkemaan verhot kunnolla. Sohva oli lähellä, mutta en halunnut tahrata sitä, joten tarkistettuani vieraani tilanteen palasin vanhalle paikalleni seinän viereen ja nuokahdin taas. Kolmannella heräämisellä tunsin jonkin ällöttävän ja happaman kiipeävän ylös kurkkutorveani, pomppasin salamana ylös ja ryntäsin kylppäriin. Ehdin nipin napin tyrkätä pääni pöntön ylle ennen kuin vatsani kakisti sisuksistaan litran vodkaa, punaviinia ja verta. Osa cocktailista meni nenäänkin ja kirvoitti kyyneleet silmiin. Yökkäsin, kunnes ylös nouseva keltainen sappineste viestitti, että vatsani alkoi olla tyhjä, mutta edelliset känniepisodit muistaen en uskonut yrjöämisen jäävän yhteen kertaan, joten kun kohtaus lopulta väistyi, nojasin pääni kylmiin laattoihin ja nukuin kuin kuollut.

 

Seuraava yö oli jo laskeutunut, kun havahduin törkyisenä ja tokkuraisena mutta juovustilastani selvinneenä. Huonovointisuuden huippu oli takanapäin, mutta päätäni moukaroi niin voimallinen jysäri, että vannoin tulevan hautani kautta tämän olevan viimeinen kerta likipitäen ikuista elämääni, kun kulutin väkijuomia. Jyske ohimoissani sai harkitsemaan särkylääkkeiden nielemistä, mutta ne olisivat todennäköisesti vain pahentaneet vatsani tilaa. Ehkä vointini paranisi, jos joisin jotain, mitä varten elimistöni oli suunniteltu.

 

Vaeltaessani pienen asuntoni läpi tarkistin, millä mallilla asiat olivat olohuoneen lattialla makaavalla miekkosella. Hän joko nukkui tai oli tajuton. Hänen hengityksensä oli tasaista, joten jätin hänet siihen ja raahustin keittiöön, missä kaivoin jääkaaposta pullollisen verta ja istahdin pöydän ääreen. Verhot olivat kiinni. Yleensä avasin ne tähän aikaan, mutta nyt olin liian väsynyt kyetäkseni muuhun kuin nököttämään tuolilla ja hörppimään juomaani. Kuka olisi arvannut, että jonkun muuttaminen vampyyriksi olisi näin uuvuttavaa?

 

Palasia edellisyöstä alkoi ryömiä takaisin. Tajusin olleeni aivan liian varomaton. Olin jättänyt jälkeeni jälkiä ja vihjeitä ties minkä kotikutoisen Sherlockin löydettäväksi. Hississä oli verta, ja koska olin nukahtanut ennen kuin ehdin siivota sen, naapurien oli täytynyt jo nähdä sotku. Rouva Hoffman epäili takuulla minua, niin kuin hän epäili aina, kun jotain tavanomaisesta poikkeavaa tapahtui. Yksinelävä nuori mies, jonka nähtiin liikkuvan ainoastaan auringonlaskun jälkeen, joka teki vain yötöitä, joka ei koskaan osallistunut mihinkään taloyhtiön rientoihin... minussa täytyi olla jotain perustavanlaatuista vikaa. Toisinaan, kun en ollut liian kypsynyt häneen ja kykenin näkemään huumorinpilkahduksen tilanteessani, huvittelin ajatuksella eukon reaktiosta, jos hän kuulisi, kuinka paljon vikaa hänen naapurissaan tosiasiassa oli.

 

Veritahrat olivat yksi asia. Toinen oli verinen sivukuja. Kolmas oli taksinkuljettaja, joka oli nähnyt meidät. Hän oli nähnyt, missä asuin. Vaikka hän ei välittäisi asiakkaistaan paskan vertaa, poliiseilta veisi noin kaksi päivää löytää meidät, jos vieraani naama yhtäkkiä ilmestyisi sanomalehteen Kadonnut-tekstin kera.

 

Ääh, päähäni sattui. En halunnut ajatella juttua nyt. Otin pitkän huikan pullostani ja annoin terävän raudanmaun elvyttää rääkättyä kehoani. Vaikka nautinkin ateriani mieluummin lämpimänä, ravintoarvo oli sama, joi sen sitten suonesta tai pullosta.

 

Älä kysy, mistä ihmisverta saa pullotettuna. Tämä ei ole True Blood. Vampyyrien take away -lounaita ei myydä huoltoasemilla eikä marketeissa kaupitella valmisaterioita olennoille, joita ei ole olemassa. Paitsi eläinten verta, hyi sentään. Kuka valitsee höyrytetyn parsakaalin, jos tarjolla on tirisevä sisäfilepihvi?

 

Kun veri alkoi tehdä taikojaan elimistössäni, kykenin kääntämään huomion sisältäni ulkokuoreeni. Kynsieni alla oli kuivunutta verta ja minulla oli edelleen päälläni samat, totaalisen tärveltyneet vaatteeni. Mikään puhdistusaine tai kylmä vesi ei pystyisi irrottamaan niihin imeytyneitä tahroja. Harmi sinänsä, paita oli yksi suosikeistani. Hiukseni olivat yhtä veristä takkua ja löyhkäsin hielle ja oksennukselle. Tarvitsin kipeästi suihkua, mutta siitä pitäisi selvitä pikaisesti, koska oli täysin arvailujen varassa, miten vieraani reagoisi, kun hän vihdoin päättäisi herätä.

 

Join viimeiset pisarat pullosta ja palasin olohuoneeseen. Kuinkahan kauan Herra Kuumakomistus aikoi vielä jatkaa nokosiaan? Eikö hänen olisi kuulunut jo herätä? Pitäisikö huolestua? Jos hän hengitti vielä kaiken tapahtuneen jälkeen, eikö se tarkoittanut, että hän selviytyisi? Nojauduin lähemmäs ja nuuskaisin häntä. Aistin hänen maskuliisen tuoksunsa, johon oli sekoittunut hikeä ja partavettä tai mitä hajustetta hän olikaan suihkuttanut päälleen, mutta hän ei tuoksunut enää ihmiselle. Olin siis tainnut onnistua.

 

Jopa siinä maatessaan lattialla omassa oksennuksessaan hän oli uskomattoman hyvännäköinen. Alkoholi ei ollut sumentanut silmiäni baarissa. Arvuuttelin, mikä hänen nimensä oli. Kuinka vanha hän oli. Missä hän asui ja mitä teki työkseen.

 

Tiesin toimineeni hetken mielijohteesta, mutta morkkis ei ollut niin paha kuin olisi voinut kuvitella. Pelkäsin hetkeä, kun hän heräisi ja tajuaisi, mitä olin tehnyt, mutta samaan aikaan en malttanut odottaa. Halusin jutella hänen kanssaan yksin, ilman ulkopuolisia, uteliaita silmiä. Halusin istua hänen kanssaan pöydän ääreen ja tarjota hänelle kylmän juoman. Tai ehkä hän tarvitsi lisää minun vertani. En ollut ihan varma, miten tämä toimi. No, täytyi vain odottaa, koska minulla ei ollut ketään, keneltä kysyä. Tämä ei ollut asia, jonka takia olisin ottanut yhteyttä isääni.

 

Jatkoin matkaani kylppäriin, kuoriuduin turmeltuneista vaatteistani, tyhjensin rakkoni ja astuin suihkuun. Yritin toimia nopeasti, mutta hiuksiini kuivunut veri ei tahtonut irrota millään. Minun täytyi turvautua syväpuhdistavaan shampooseen, mutta se teki hiukseni niin kuiviksi, että jouduin heti perään lotraamaan puoli pulloa hoitoainetta ja jättämään sen vaikuttamaan hiuksiini useiksi minuuteiksi. Kaiken aikaa kuulostelin oven ulkopuolelta kantautuvia mahdollisia ääniä, koska hei, kuinka noloa olisi, jos hän löytäisi minut suihkusta pylly paljaana sukimasta pitkää tukkaani edustuskelpoiseen kuntoon?

 

Sen kuin pidätte minua turhamaisena, mutta olen aika ylpeä hiuksistani. Ne ovat luonnostaan vaaleat, siis niin vaaleat, että näyttävät lähes valkoisilta, ja ne heijastavat valoa erikoisilla tavoilla. Auringonvalossa ne vaihtavat väriä. Tai vaihtoivat. Minulla ei ole oikein enää mahdollisuutta tarkistaa sitä.

 

Ei sillä, että naamassani olisi mitään vikaa. Minulla on nätti naama. Korostuvan siniset silmät (ainakin silloin, kun en ole juonut verta), hieno luusto, hoikka, sopusuhtainen vartalo. Olen perinyt sukuni parhaimmat piirteet, jos kohta nuorin veljeni olisi tarjonnut varteenotettavan vastustajan, jos ei olisi jämähtänyt ikuisiksi ajoiksi kuusitoistavuotiaan luisevaan kroppaan. Hassua, kuinka samanlaisia me olemme, Ingo ja minä. Dain, toinen veljeni, neljä vuotta minua nuorempi ja kolme vuotta Ingoa vanhempi, on perinteisen äijämäinen eikä huolehdi samalla tavalla ulkonäöstään. Tai ei huolehtinut silloin, kun viimeksi näin hänet. Seuraa isän jalanjäljissä. Sen vuoksi emme tule toimeen niin hyvin.

 

Mutta huolimatta siitä kuinka upea naamani tai vartaloni oli, en halunnut joutua yllätetyksi ilkosillani heti toisella tapaamisella. Sen voisi säästää myöhemmäksi. Kun hiukseni taas tottelivat, astuin ulos suihkusta, nappasin kylpytakkini ja kääriydyin siihen. Silmäillessäni turmeltuneiden vaatteiden läjää tulin siihen tulokseen, että tarvitsisin muovipussin niitä varten. Mustan muovipussin, koska rouva Hoffman ei epäröisi tonkia roskalaatikkoja läpi, jos hän epäili arveluttavia toimia taloyhtiössämme. Niin kuin hän useimmiten epäili.

 

Suuntasin keittiöön aikeinani löytää sopiva muovipussi, mutta suunnitelmani menivät uusiksi olohuoneen kohdalla.

 

Herra Kuumakomistus, vieraani, saaliini... jälkeläiseni? Koska minä olin hänen luojansa nyt.

 

Herranjumala, minä olin luonut uuden vampyyrin!

 

Joka tapauksessa, hän. Hän oli herännyt.

 

Mietin, oliko hän vihainen minulle.

 

Ei, pyyhitään tuo. Mietin, kuinka vihainen hän oli. Kuinka raivoissaan. Potkaisisiko hän minua uudelleen palleihin vai mottaisiko vain koruttomasti naamaan?

 

Hän oli mönkinyt istualleen matolla, vasen käsi kannatteli ylävartaloa ja oikea oli painunut otsaa vasten. Hänen jysärinsä oli luultavasti moninkertaisesti omaani ärhäkämpi. Olisin mieluiten tervehtinyt häntä toisenlaisessa asussa, mutta se mahdollisuus oli nyt menetetty. Hän kuuli askeleeni ja kohotti leukansa, hänen aiemmin kastanjanruskeat, nyt punasävyiset silmänsä levisivät, kun hän näki minut. En tiennyt, tunnistiko hän minut, hän oli kuitenkin käynyt läpi jonkinasteisen helvetin. Oli mahdollista, ettei hänelle ollut jäänyt mitään muistikuvia sen jälkeen, kun hän oli lähtenyt kapakasta.

 

”Hei”, sanoin, kun en parempaakaan keksinyt.

 

Hän murahti vastaukseksi, hieroi kasvojaan ja kääntyi sitten katsomaan ympärilleen selvän hämmennyksen vallassa. Annoin hänelle aikaa sisäistää miljöön, pienen mutta hyvällä maulla sisustetun olohuoneeni: sohvan, kirjahyllyn, 40-tuumaisen telkkarini ja äänentoistolaitteeni, tahriutuneen maton ja suljetut verhot.

 

”Anteeksi. Näyttää siltä, että sammuin lattiallesi. En muista eilisestä paljoakaan. Minulla ei ole aavistustakaan missä olen. Minun oli tarkoitus mennä tyttöystäväni luo yöksi, mutta… kysyinkö, voinko olla yötä sinun luonasi?”

 

Hänen kohteliaisuutensa löi minut ällikällä. Pikkuruisen hetken harkitsin valehtelevani – kertovani hänelle, että joku toinen vampyyri oli hyökännyt hänen kimppuunsa ja minä olin sattunut paikalle vain pelastamaan hänet. Mutta hänen muistonsa palaisivat todennäköisesti ennemmin tai myöhemmin ja hän vihaisi minua kahta innokkaammin.

 

Sitten hänen sanansa upposivat.

 

Tyttöystävän luo. Hänellä oli tyttöystävä? Mitä pahusta hän oli sitten touhunnut klubilla lirkutellessaan jokaiselle tielleen osuneelle naiselle? Ehkä hän ei ollut napannut ketään mukaansa, mutta tyttöystävä tuskin arvostaisi hänen flirttailuaan.

 

Hän ei odottanut vastaustani vaan jatkoi kyselyään: ”Tuntuu tosi tyhmältä, mutta en muista sinua. Törmäsimmekö baarissa?”

”Joo, sinnepäin”, onnistuin vastaamaan.

 

”Okei.” Hän painoi kämmenensä lattiaa vasten ja ponnistautui jaloilleen. Tasapaino ei ollut kohdillaan ja häntä todennäköisesti huimasikin, koska hän otti kaksi huteraa askelta ennen kuin joutui tukeutumaan sohvan reunaan, jottei olisi kaatunut. Varovasti hän kääntyi ympäri, istui sohvalle ja sulki silmänsä hetkeksi, kenties pysäyttääkseen huoneen pyörimisen. ”Saakeli kun on paska olo. Mitä hittoa oikein join eilen?”

 

’Sinä, hyvä herra, olet juonut melkoisen valikoiman erilaisia juomia.’

 

En tiennyt, miten reagoida hänen hämmennykseensä. Olin ollut valmistautunut puolustautumaan vihaista vierasta vastaan, mutta en kertaamaan kaikkea, mitä oli tapahtunut.

 

’Tiedätkö mitä, kaveri? Haha, tämä on oikeastaan aika hauska juttu. Hyökkäsin kimppuusi ja muutin sinut vampyyriksi. Jep, sori siitä. Olin kännissä enkä kyennyt ajattelemaan selvästi. Ei, tässä ei ole peruutusnappia.’

 

”Pitää varmaan mennä kotiin”, hän sanoi sitten, muttei tehnyt elettäkään liikkuakseen. ”Hei, sori kun vaivaan sinua näin paljon, mutta ei sinulla sattuisi olemaan kipulääkettä? Pääni tuntuu siltä kuin se voisi räjähtää hetkellä millä hyvänsä.”

 

”Ööh, joo, on minulla lääkettä”, mutisin. ”Mutta en usko, että sinun kannattaa ottaa sitä nyt.”

 

Hän näytti entistä kummastuneemmalta. ”Miksi ei?”

 

”Koska... joit eilen tavaraa, joka ei sovi yhteen kipulääkkeiden kanssa.”

 

Hänen kulmansa ampaisivat ylös. ”Joinko?” Kysymys siitä, miten minä tiesin, leijui silmien takana. ”Jessus, mitä se oli?”

 

”Minä...”

”Onko sinulla ibuprofeiinia? Eikös sen pitäisi olla turvallista?”

 

”On minulla, mutta vatsasi ei taida kestää nyt sitäkään.”

Hänen katseensa laskeutui tärvellylle matolle. ”Oho, näyttää siltä, että oksensin melko tavalla. Olen pahoillani. Maksan kyllä maton pesun tai... ostan… sinulle…” Ääni hiipui, kun hän näki, mitä oli yrjönnyt matolle. Tahrat olivat jo kuivuneet ja veri oli laimentunut alkoholista, mutta ei siitä silti voinut erehtyä. ”Jumaliste, onko tuo verta? Oksensinko minä verta?!”

 

Hieroin niskaani vaivautuneena. ”No joo, kyllä, mutta älä huolehdi siitä. Se on–”

Hän näytti tyrmistyneeltä. ”Mitä tarkoitat, ’älä huolehdi’? Jos laattasin tuollaisen määrän verta, eikö minun kuuluisi olla sairaalassa?”

 

”Ei se ole pelkästään oksentamisesta.” Niin kuin tuo tekisi hänen olonsa paremmaksi.

 

”Olenko loukkaantunut?” Hän tarkasteli käsiään ja jalkojaan. Minusta tuntui aidosti pahalta hänen puolestaan, olkoonkin, että koko soppa oli syytäni. Oli varmasti pelottavaa herätä vieraasta asunnosta, nähdä outo jätkä hiipparoimassa kylpytakissa, huomata olevansa yltä päältä veressä ja tiedostaa muistin olevan pelkkä musta aukko.

 

”Tavallaan, mutta ei siitä kannata nyt huolehtia. Ei tarvitse lähteä sairaalaan.”

 

Hän ei näyttänyt sen paremmin helpottuneelta kuin vakuuttuneeltakaan, tuijottipa vain minua kulmiensa alta. Hän oli huomannut hampaani – hänen silmänsä lipuivat suuni tienoille tuon tuosta – mutta hänellä oli hoidettavanaan kiireellisempiä asioita kuin oudon isännän hampaisto.

 

”Voisinko käydä pukeutumassa nopeasti? Osoitin vaatetustani. ”Selitän sitten kaiken.”

 

”Oho, joo, sori, totta kai. Mutta olisiko mahdollista saada edes lasi vettä? Voin ottaa itsekin, kunhan kerrot, missä keittiö on.”

 

Heilautin kättäni takaviistoon, keittiön oviaukon suuntaan. ”Täällähän se.”

”Okei, kiitti... mhm?” Hän katsoi minua odottavasti.

”Adrian.”

”Kiitti, Adrian.” Hän nousi jaloilleen ja odotti huimauksen väistymistä ennen kuin hoiperteli keittiöön. Annoin hänen mennä ja painuin itse makuuhuoneeseen. Lasillinen vettä ei sekoittaisi hänen elimistöään sen enempää, ja jos hän aikoisi antaa minulle turpiin kuultuaan totuuden, kokisin sen mieluiten täysissä pukeissa.

 

Saatuani ylleni farkut ja t-paidan suuntasin keittiöön. Herra Kuumakomistus istui pöydän ääressä, piteli vesilasia näpeissään ja otti siitä pieniä kulauksia. Hän näytti olevan syvällä ajatuksissaan, mutta hän huomioi lähestymiseni pään nostolla ja ohuella hymyllä. Se ei ollut ystävällinen vaan pikemminkin joviaali ’Pahoitteluni-että-päädyin-kämppääsi-yöksi-sinä-outo-kalpea-henkilö’.

 

”En löydä puhelintani”, hän sanoi. ”Satutko tietämään, missä se on?”

 

”Sen pitäisi olla hattuhyllyllä ulko-oven vieressä. Otin sen mukaan, mutta en ole varma, toimiiko se vielä. Pudotit sen ja näyttö halkesi. Odotas, käyn hakemassa sen.” En ollut varma, kumpi olisi pahempi vaihtoehto – että puhelin olisi mykkä tai että se toimisi. Jos se käynnistyisi, hän voisi soittaa poliisille heti kuultuaan, mitä olin tehnyt hänelle. Jos se taas olisi rikki, hänen tyttöystävänsä ja muut tutut huolestuisivat, kun eivät saaneet häntä kiinni.

 

”Sinä otit sen mukaan?”

 

”Otin joo. Sinä et ollut ihan päätöksentekokunnossa.”

 

Hänen hämmennyksensä syveni. ”En ole koskaan menettänyt muistiani ryyppäämisen takia. Livauttiko joku jotain juomaani. Tyrmäystippoja?”

 

”Ei, ei mitään sellaista. Odota, haen sen puhelimesi.” Kiiruhdin eteiseen ja löysin kännykän hyllyltä, mihin olin lykännyt sen raahattuani tiedottoman vieraani sisään. Näyttö oli pahasti haljennut, musta ja mykkä.

 

Vein laitteen keittiöön. Herra Kuumakomistus hyväksyi sen koruttomalla kiitoksella ja yritti käynnistää sitä, onnistumatta. ”Se on joko rikki tai akku on loppu. Voisinko lainata sinun laturiasi?”

 

”Minulla ei ole laturia tuollaiseen puhelimeen.”

 

Hän nosti leukansa. ”Eikö?”

 

”Ei, minulla on sellainen vanha Nokia.”

 

”Oikeasti?” Hänen äänessään oli ripaus huvitusta, mutta se katosi seuraavan lauseen mukana. ”Okei sitten, minun pitää tästä lähteä. Tyttöystäväni on takuulla huolesta sekaisin.”

 

Kehoni hypähti hälytystilaan. En voinut päästää häntä menemään. Oliko hän unohtanut, että aioin kertoa, mitä hänelle oli tapahtunut? Ja mihin oli hävinnyt huoli veren oksentamisesta? Oliko tyttöystävä tärkeämpi kuin hänen oma terveytensä? Vai oliko hän vain niin sekaisin, että hyppeli aiheesta toiseen eikä vaikuttanut niin järkyttyneeltä kuin olisi pitänyt? Kenties hän oli vain hyvä näyttelijä.

 

”Etkö halua tietää, mitä tapahtui?”

 

”Haluan toki, mutta eiköhän se voi odottaa siihen asti, että olen saanut tyttöystäväni kiinni ja ilmoittanut olevani kunnossa. Ja kertonut, etten ole minkään toisen muijan kanssa.” Hän nauroi vähän. “Sitä paitsi taidan sittenkin muistaa jotain. Muistan sinut nyt.”

 

Niskaani tuntui kaatuvan sangollinen hyistä vettä. ”Ai, muistat vai?”

”Jep. Tapasimme baarissa, eikö niin? Sinä... öh, sinä tulit juttelemaan minulle ja minä vastasin, etten ole homo.”

Oliko se ainoa asia, jonka hän muisti?

 

”Minulla ei silti ole hajuakaan, miten päädyin luoksesi yöksi. Et varmaan huumannut minua?” Hän piti äänensävynsä kevyenä, jotta heiton saattoi kuitata vitsiksi, mutta samalla odotti vastausta. Mitä minä olisin voinut siihen sanoa? Olinko huumannut hänet? Tavallaan, jos vampyyrin myrkyn laski huumausaineeksi. Ei varsinaisesti tyrmäystippoja, mutta...

”Kuuntele, minun täytyy oikeasti puhua kanssasi”, sanoin ja vedin tuolin alleni, jotta saatoin istua häntä vastapäätä. ”Ehkä voisit lähettää tyttöystävällesi viestin minun puhelimellani ja kertoa olevasi kunnossa?”

 

”Niin, se voisi toimia, mutta en taida muistaa hänen numeroaan.” Hän väläytti nolonpuoleisen hymyn. ”Ei ole mitään syytä muistaa niitä, kun kaiken voi kuitenkin tallentaa puhelimeen.”

 

Siitä minulla ei ollut kokemusta. Muistan edelleen kaikki lapsuuteni ja nuoruuteni tärkeät numerot. ”No, jos kuitenkin muistaisit sen, voisit ilmoittaa hänelle, että tapaatte, kunhan asiat ovat selvinneet. Et voi mennä ulos tuonnäköisenä.”

”Näytänkö niin pahalta? Hitto, onko sinulla peiliä?”

 

”Kylppärissä.”

Vastoin yleistä uskomusta vampyyreillä on peilikuva. Jos kuolleilla ruumiillakin on peilikuva, miksei meillä olisi? Emme ole kummituksia, me olemme olemassa.

Olisi sietämätöntä, jos ei voisi katsoa itseään peilistä. Lähteä nyt ulos vilkaisematta ensin, miltä näyttää! Kuinka noloja tilanteita siitä syntyisi!

 

Kun Herra Kuumakomistus (Miksei hän ollut vielä kertonut nimeään? Minä olin kertonut hänelle omani!) nousi ylös ja käveli ohitseni, tarkistin hänet vampyyripiirteiden varalta. Hänen silmissään oli edelleen vieraan veren nostattama punertava sävy mutta hänen korvansa eivät olleet vielä muuttuneet kärjekkäiksi eikä hänellä ollut hampaita. Oletin, että ne kasvaisivat parissa päivässä. Puremajälkeni paistoivat hänen kaulastaan irvokkaina kuin kauhuleffan tehosteet. Haavat olivat alkaneet umpeutua, mutta hänen paranemiskykynsä eivät olleet vielä vampyyrin tasolla.

 

Kuulin hänen avaavan pesuhuoneen oven ja päästin ilmat keuhkoistani. Helpot ajat olivat ohi, siitä saatoin vaikka lyödä vetoa. Vaikka vieraani ei muistaisikaan mitään, hän näkisi pistojäljet kaulansa molemmin puolin eikä palasten yhdistäminen vaatinut kovin suuria älynlahjoja, kun oudolla isännällä sattui olemaan suussaan neulanterävät kulmahampaat. Hän näkisi verisen vaatemytyn kylppärin lattialla. Paska oli osumassa tuulettimeen ja se osuisi niin lujaa, että saisi pilalle tahritun mattoni ja vaatteeni näyttämään sängyn alla uinuvilta pölypalloilta.

 

Valmistauduin kohtaamaan myrskyn.

Sitä ei tullut. Sen sijaan seurasi hiljaisuus, joka kesti ikuisuuden. Aloin keinutella tuolilla ja väännellä sormiani hermostuneena. Mitä pahusta hän oikein puuhasi?

 

Ja mitä vaihtoehtoja minulla oli? Ei erityisen monta.

 

Käänsin katseeni, kun vihdoin kuulin askelia. Ne olivat raskaat ja päättäväiset ja tömähtelivät lattiaan voimalla, josta rouva Hoffman saisi taas äärimmäisen hyvän syyn uuden valituksen täyttämiseen. Kello oli sentään yli kymmenen, ja vaikka välissämme oli kaksi kerrosta, eukko väitti kuulevansa minun kantakävelevän ympäri kämppääni yöt läpeensä.

 

Vieraani pysähtyi keittiön ovelle. Näin ristiriitaisten tunteiden halkovan hänen kasvojaan. Näin myös, että hän oli tajunnut, kenties jopa muistanut, että hänen viimeöinen reissunsa oli ollut värikkäämpi kuin hän oli aluksi ajatellut. Hän oli pyyhkinyt kaulansa niin hyvin kuin mahdollista ja painoi kättään oikean puolen haavoja vasten. Hänen silmänsä kiilautuivat minuun, kysyivät ja vaativat vastauksia, syyttivät. Se oli sama katse, jonka olin nähnyt viime yönä hämärällä kujalla ennen kuin hän oli menettänyt tajuntansa.

 

”Sinun on parasta selittää – ja sen selityksen on parasta olla vitun hyvä.”

 

3. luku