Edellinen luku
1. luku
3. luku
Hänen järkähtämätön tuijotuksensa havahdutti minut tilanteen vakavuuteen.
Mitä olin oikein ajatellut? Olin muuttanut heteromiehen vampyyriksi siinä toivossa, että saisin hänestä kumppanin! Olin halveksittava.
Mutta nyt oli turha itkeä, kun maito oli jo maassa. Tai veri tässä tapauksessa. Sitä kuuluisaa peruutusnappia ei ollut. Ainoa asia, johon pystyin, oli jälkien siivoaminen.
”Jos vaikka istut alas näin aluksi”, ehdotin ja nyökkäsin tuolia kohti.
”Taidan mieluummin seistä.”
”Olet
edelleen heikko ja tämä... saattaa järkyttää sinua vähän.”
”Ihanko totta?” hänen sävynsä oli kitkerä ja pilkallinen. ”Minua saattaa
järkyttää kuulla, miksi minulla on pistojäljet molemmin puolin kaulaani. Kuka
olisi uskonut?”
En pitänyt hänen sarkastisesta puolestaan. Halusin takaisin hänen kohteliaan ja hämmentyneen puolensa.
Mutta
hittolainen, hän oli edelleen kuuma tapaus!
Siis noin kuin sivuhuomautuksena.
Hän osoitti punatahraista kaulustaan. ”Näytän siltä kuin olisin karannut suoraan uuden Saw-leffan kuvauksista!”
Se oli totta, jos jätettiin laskuista hänen komeutensa. Melkein tyrskähdin – vain koska olin niin hermostunut. Miten ihmeessä selittäisin hänelle kaiken niin, ettei se johtaisi murhayritykseeni? En ollut valmistellut mitään sopivia lauseita.
”Ja minulla on kumma tunne, että sinulla on jotain tekemistä asian kanssa. Kaulani näyttää siltä kuin jokin tai joku olisi purrut sitä.” Hän silmäisi suutani merkitsevästi.
Sano vain hänelle, että oli joku toinen vampyyri! Jos hänen muistinsa ei ole palautunut tähän mennessä, on mahdollista, ettei se palaudukaan enää.
Mutta olen mahdollisesti jumissa hänen kanssaan ikuisuuden. Haluanko elää valheessa?
Voi luoja, ketä kiinnostaa? Jos kerrot hänelle totuuden, mahdollisuutesi saada hänestä kumppani kutistuvat vielä surkeammiksi!
”Joo, minä”, kuulin itseni sanovan. ”Minä purin sinua kaulasta.”
Voi pojat, sinä taidatkin olla aivan uudella typeryyden tasolla.
Hän horjahti taaksepäin kuin olisin lyönyt häntä, suu ammollaan. Tunnustukseni ei tullut yllätyksenä, mutta hän ei ollut varautunut niin suoraan ja rehelliseen vastaukseen. ”Mitä vittua?” hän onnistui ähkäisemään. ”Mutta... miksi?”
”Oletko varma, ettet halua istua alas?”
Hän skannasi keittiötä, etsi kenties kyseenalaisia esineitä tai arvioi, miten pääsisi ohitseni, jos suostuisikin istumaan alas. Kun hän ei näyttänyt osaavan päättää, nousin ylös ja vaihdoin ikkunan viereiseen tuoliin, jotta hänelle jäi lähimpänä ovea oleva istuin. Hän tarkkaili minua epäluuloisena, mutta oli ehkä jo järkeillyt, että jos olisin sarjamurhaaja (mikä tavallaan olin, hups) tai suunnittelisin hänen kiduttamistaan, olisin sitonut hänet hänen ollessaan tajuttomana. Joten lopulta hän tarttui tuoliin, käänsi sen sivuttain, jotta voisi rynnätä ovelle, mikäli osoittaisin väkivaltaisia taipumuksia, ja katsoi minua odottavasti.
”No niin, periaatteessa...” aloitin, mutta napsautin suuni suppuun. Miten hitossa tällaisen selitti? Minun ei ollut koskaan aiemmin pitänyt kertoa kenellekään, että olin vampyyri. Se oli jotain, minkä pyrin yleensä pitämään salassa. Todennäköisesti mitään oikotietä ei ollut. ”Juttu on niin, että purin sinua, koska... olen vampyyri.”
Hän vain tuijotti minua ilmeenkään värähtämättä.
”Joten... siksi. Koska niin vampyyrit tekevät”, mutisin.
”Sinä kuvittelet olevasi vampyyri?” hänen äänensä vihjaisi, että minun pitäisi pikapikaa tarkistaa lääkitykseni. Ei olisi pitänyt odottaa mitään vähempää.
”Ei, minä olen vampyyri.”
”Sinä uskot olevasi vampyyri?”
Tästä voisi tulla erittäin pitkä keskustelu. ”Ei, minä olen vampyyri. Ja niin olet sinäkin. Tai jos et vielä niin ainakin lähitulevaisuudessa.”
”Onko sinulla aavistustakaan, kuinka typerältä tuo kuulostaa?”
”Olihan minulla. Noin 40 vuotta sitten.”
Hänen otsansa rypistyi, kun hän yritti prosessoida sanojani. ”Minun täytyy myöntää, että sinulla on aika uskottavan näköinen verenimijä-cosplay meneillään, kun on nuo hampaat ja kaikki, mutta se ei silti tarkoita, että uskoisin sinua. Jos sinulla ei ole muuta sanottavaa, minä lähden tästä tarkistuttamaan itseni. Kuka tietää, mitä vittumaisia tauteja olet tartuttanut minuun.” Hän painoi kätensä pöytään aikeinaan nousta ylös.
Hypähdin
vähän. ”Ei, et voi lähteä!”
”Totta kai voin. Minun täytyy aloittaa ehkäisylääkitys välittömästi, jos olen
saanut sinulta vesikauhun, hivin tai ties mitä.”
Tästä voisi tulla erittäin pitkä ja erittäin turhauttava keskustelu. Ymmärsin, kuinka hyödyttömiä väitteeni olivat tässä vaiheessa. Hänestä ei todennäköisesti tuntunut vielä kovin vampyyrimaiselta. Myöhemmin, kun hänen hampaansa olisivat kasvaneet, korvansa olisivat muuttunut ja hänen yönäkönsä olisi alkanut toimia, tämä keskustelu olisi huomattavasti hyödyllisempi. Nyt sanani kaikuivat kuuroille korville. ”Ei minulla ole vesikauhua tai hiviä. Ihmisten taudit eivät tartu minuun. Okei, ehkä flunssa toisinaan, mutta ei mitään hivin kaltaista. Minä olen vampyyri, olen käytännössä kuolematon.”
”Totta kai olet, Edward Cullen. Meikäläinen häipyy nyt.” Hän ponnahti jaloilleen.
Minulla ei ollut juurikaan keinoja estää häntä lähtemästä. Olisin tietysti voinut kahlita hänet patteriin, mutta se ei olisi ollut kovin hyvä alku toveruudellemme.
Ja sinun mielestäsi ne aiemmat tekoset
olivat?
No ei, mutta niitä ei voinut oikein välttää.
”Et voi mennä sairaalaan! Sinua ei voida auttaa siellä!”
Hän jätti huudahdukseni huomiotta, käänsi selkänsä ja suuntasi ovelle. Istuin paikoillani kolme pitkää sekuntia ennen kuin ponkaisin ylös ja kiiruhdin hänen peräänsä.
Hän ei yllyttänyt minua yrittämään poikkiteloin asettumista, mutta silmät kertoivat kaiken. Hän aikoi häipyä ja oli valmis fyysiseen kamppailuun, jos yrittäisin pysäyttää hänet. Hän arvioi voivansa helposti päihittää minut, olinhan minä selvästi hoikempi ja niin kalpea, että minun täytyi olla jonkin mystisen sairauden heikentämä. Annoin hänen toistaiseksi pitää kuvitelmansa.
Kun en yrittänyt tarttua häneen, hän otti takkinsa naulakosta ja tutki sitä pienen tyrmistyksen vallassa. ”Huomaan, että olet myös pilannut takkini.”
”Voin kyllä maksaa sen.”
”Juu, en usko, että haluan asioida kanssasi edes sen vertaa. Tämä on vanha takki. Mutta”, hän sanoi vakaasti ja porasi silmänsä omiini. ”Kuulet kyllä minusta, jos olen saanut sinulta jonkin taudin.”
”Et sinä ole. Siis jos vampyyrijuttua ei lasketa.”
Hän katsoi minua kuin lasta, joka väittää itsepäisesti nallensa olevan elävä.
”Joopa joo. Minä menen nyt. Suosittelen, että käyt tutkituttamassa pääsi tai
jotain.”
Irvistin, kun ovi pamahti hänen jäljessään niin lujaa, että rouva Hoffmanille
tarjoutui taas oivallinen valituksenaihe. Ohikiitävän sekunnin ajan mieleni
teki juosta hänen peräänsä ja suostutella hänet palaamaan, mutta samalla
tiesin, ettei se muuttaisi mitään. Hänen silmissään minä olin mielipuoli, joka Kuolematon
verenimijä -psykooseissaan oli hyökännyt hänen kimppuunsa, ja nyt hän oli
vaarassa saada jonkin vakavan infektion. Hän menisi sairaalaan
tarkistettavaksi, hänen haavansa paikattaisiin ja hänelle lykättäisiin
antibioottikuuri, joka johtaisi toiseen rankkaan oksentelukohtaukseen. Hän
kertoisi lääkäreille, että sekopää oli purrut häntä. Hän luultavasti myös
raportoisi minusta poliisille. Osoitteeni oli hänen tiedossaan. Vaikka hän itse
jättäisikin rikosilmoituksen tekemättä, miten oli sairaalan laita? Oliko heillä
oikeus ottaa yhteyttä viranomaisiin ilman uhrin lupaa? En kyllä osannut
kuvitella tilannetta, jossa vieraani ei haluaisi tehdä minusta ilmoitusta,
paitsi jos hän pian tajuaisi minun puhuneen totta ja hänellä olisi tarpeeksi
järkeä tulla takaisin minun luokseni poliisille menemisen sijaan.
Helvetin mahtavaa. Mitä minä nyt tekisin? En voinut varsinaisesti googlettaakaan juttua. Mitä tehdä, kun on muuttanut jonkun vampyyriksi, kohde on paennut ja aikoo tehdä sinusta rikosilmoituksen? Siis siinäkään tapauksessa, että olisin osannut käyttää tietokonetta.
Joka tapauksessa tilanne kirkui A-luokan neuvoja A-luokan neuvonantajalta ja minulla oli vain yksi henkilö, jolle voisin soittaa.
Löysin puhelimeni keittiön työtasolta ja valitsin yhden muutamasta siihen tallennetusta numerosta.
Ensimmäisellä yrityksellä kukaan ei vastannut, joten lopetin puhelun ja yritin uudelleen. Luuri hälytti parikymmentä kertaa ennen kuin toisessa päässä naksahti.
”Haloo.”
Olin toivonut, että joku toinen sisaruksistani olisi vastannut, mutta tuuri ei tietenkään ollut puolellani. No, sentään vastaaja ei ollut isä. ”Dain, minä täällä.”
”Jaha. Mikä suo meille tämän kunnian?” hän ei kuulostanut yllättyneeltä vaan lähinnä pettyneeltä. Kykenin näkemään hänet nojaamassa aulan antiikkilipastoon, kun hän tarkasteli kynsiään.
”Breenalle minä soitin. Onko hän kotona?”
Dain epäröi hetken, mutta ymmärsi, että saisin kyllä yhteyden siskoomme tavalla tai toisella, vaikka hän ei luovuttaisikaan puhelinta. Ei hänellä mitään henkilökohtaisesti ollut yhteydenpitoamme vastaan – hän tuskin olisi välittänyt paskaakaan, jos isäukkoa ei olisi ollut. ”Vilkaisen”, hän sanoi. Lankeavasta hiljaisuudesta päätellen hän jätti luurin pöydälle ja lähti etsimään Breenaa. En olisi kutsunut häntä vähäsanaiseksi, mutta nykyään hänellä ei ollut juurikaan sanottavaa minulle.
Odotus venyi. Kartano oli iso, Dainilla kestäisi löytää siskomme. Hän saattaisi myös ihan hyvin käydä vessassa ja ottaa vähän välipalaa ennen kuin tekisi mitä piti, ihan vain koska sattui olemaan kusipäinen myöhäisteini.
Silmäni roikkuivat kellossa, katselivat sekuntiviisarin tikitystä. Oli lähes puoliyö. Olikohan vieraani napannut taksin ja kiisi nyt pitkin Berliinin katuja matkalla ensiapuun? Vai menisikö hän ensin tyttöystävänsä luo, hakisi tämän mukaansa sairaalaan? Mitä hän sanoisi tälle? Että friikki, joka kuvitteli olevansa vampyyri, oli hyökännyt hänen kimppuunsa, purrut häntä ja kidnapannut hänet, ja nyt hänen täytyi tarkastuttaa itsensä siltä varalta, että oli saanut jonkin tarttuvan taudin?
”Hei, Adrian.” Hypähdin vähän, kun Breenan ääni kantautui luurista. Idioottiveljeltäni oli mennyt kolme minuuttia hänen löytämiseensä. Olin varma, että Dain kuvitteli minun maksavan jokaisesta puhelimessa viettämästäni minuutista, mutta minulla oli liittymä, johon sisältyivät rajattomat puhelut ja viestit. Ei kyllä aavistustakaan miksi, käytin kapinetta niin vähän. En vain ollut saanut aikaiseksi soittaa operaattorille ja vaihtaa liittymää, koska se olisi vaatinut valoisaan aikaan heräämistä.
”Hei sisko.”
”Onko jokin hätänä?”
Hänen kysymyksensä yllätti. Olinko kuulostanut hätääntyneeltä Dainille puhuessani? En soittanut Breenalle ainoastaan hätätapauksissa, yleensä halusin vain jutella jonkun sellaisen kanssa, joka oli samalla aaltopituudella.
Harkitsin hetken maskeeraavani ulosantini välinpitämättömäksi, mutta kun kuulin hänen äänensä, jokin murtui sisälläni ja yhtäkkiä olin lohdutusta kaipaava pikkuveli (siitäkin huolimatta, että Breena oli meistä nuorempi – hän oli joka tapauksessa henkisesti kypsempi tapaus).
”Breena, olen tehnyt jotain typerää”, vikisin.
”Olet vai? Mitä sitten?” Hän ei kuulostanut ajattelevan, että olin vaikeuksissa. Toisaalta hän ei koskaan kuulostanut siltä. Breena oli aina se rauhallinen tapaus, joka löysi pakotien ulos kinkkisimmästäkin pinteestä. Mutta en ollut koskaan tehnyt lähellekään mitään tällaista. En ollut koskaan ollut näin suurissa vaikeuksissa – olkoonkin, etten vielä tiennyt, kuinka suuret vaikeudet minua odottivat lähitulevaisuudessa.
Kerroin hänelle. Aloitin kohtaamisesta baarissa, tunnustin olleeni humalassa, kuvailin Herra Kuumakomistuksen ulkonäköä ja sitä, miten hän oli flirttaillut puolen asiakaskunnan kanssa, paljastin jopa muutaman yksityiskohdan kohtaamisesta sivukujalla ja päätin tarinan hönkäisemällä yhteen hengenvetoon Ja-sitten-kävin-hänen-kimppuunsa-ja-muutin-hänet-vampyyriksi-ja-voi-luoja-se-oli-sotkuista-minun-täytyy-heittää-pois-vaatteeni-ja-mattoni!
Breena oli hiljaa määrittelemättömän ajan. Kuulin hänen hengittävän. Yritin tulkita ääntä, mutta en onnistunut. Ainakaan hän ei huokaillut tai pidättänyt henkeään.
”Olet oikeassa”, hän sanoi lopulta. ”Se oli typerää. Erittäin typerää.”
Lisää vikinää. ”Tiedän.”
“Mutta tavallaan ymmärrän sinua.”
Puhelin
melkein putosi kädestäni. “Y-ymmärrätkö?”
”No joo. Tarkoitan, että ymmärrän tarpeesi löytää kumppani. Ihan totta puhuen
olen odottanutkin jotain tällaista.”
”Oletko?”
”Jep.”
Hitto, oliko hän osannut aavistaa, että jotain tällaista tapahtuisi? Siskoni oli osannut kuvitella, että tekisin näin. Ei kai minun silloin tarvinnut tuntea oloani niin syylliseksi?
Ennen kuin ehdin upota huojennuksen ohueen pilveen, hän jatkoi, ”Mutta etkö voinut etsiä ketään miehistä kiinnostunutta? Jotakuta, joka olisi kiinnostunut sinusta ja jolle olisi sopinut vampyyriksi muuttuminen.”
Kynsin päänahkaani. ”Onko sellaisia?”
”No hei, et
sinä niin pahalta näytä.”
”Haista! Tämä on vakavaa.”
Brenda hykersi, koska oli harvinaisen ilkeä tapaus siskoksi. ”Okei, mutta onhan maailmassa pakko olla edes yksi homomies, joka on kiinnostunut ikuisesta elämästä.”
”Mitenkähän minä löytäisin hänet? Jakaisinko flyereita ja pysäyttelisin ihmisiä kadulla? ’Anteeksi, mutta olisiko Teillä aikaa puhua ikuisesta elämästä?’ Minua luultaisiin uskonnolliseksi saarnaajaksi.”
Breena
hymähti. ”Se voisi kieltämättä olla aika työlästä, ja se vaihtoehto on joka
tapauksessa poissa laskuista nyt, eikö olekin? Miten tarina jatkuu? Muutit
hemmon vampyyriksi ja mitä sitten tapahtui? Missä hän nyt on?”
”Häipyi.”
”Hmm, sekin oli odotettavissa. Tiedätkö, mihin hän meni?”
”Mainitsi käyvänsä sairaalassa tarkistuksessa.”
”Huh, siitä saattaa seurata ongelmia.”
Kuulin ääneni
kuristuvan kurkkuun ja luikertelevan ulos pelkkänä kuiskauksena. ”Tiedän.”
”Mikset pysäyttänyt häntä?”
”Se ei olisi antanut kovin hyvää vaikutelmaa.”
”Ehkä ei, mutta kyseessä oli hätätapaus. Kyllä hän olisi ymmärtänyt, kun olisi
muuttunut kokonaan. Oletan, ettei hän ollut, koska hän vain häippäisi.”
”Ei ollut, mutta... tarkoitatko, että hän olisi jäänyt, jos olisi ehtinyt
muuttua kokonaan?”
”Uskon, että hän olisi kaivannut vastauksia pariin kysymykseen ja sinä olet
ainoa, joka ne voi antaa. Olen varma, että jätkä palaa vielä.”
”Miten voit olla varma?”
”Hän tuntee vetoa sinuun. Kyllähän sinä tiedät, että vampyyrin ja tekijänsä välillä on side.”
”Tiedän, mutta ei sitä tunnetta ole mahdotonta vastustaa.” Minä pystyin vastustamaan sitä. Kaikkien niiden vuosien aikana, jotka olin viettänyt erossa isästä, olin tuntenut sen hitaasti kutistuvan pieneksi kuiskaukseksi aivojeni takanurkkaan. Suurimmaksi osaksi pystyin jättämään sen huomiotta. Todennäköisesti se pomppaisi estradille heti, kun tapaisin hänet (mitä en aikonut tehdä enää koskaan) mutta toistaiseksi siitä ei ollut vaivaa minulle.
”Usko pois, hän palaa kyllä.”
”Okei, uskon sinua, mutta entäs kaikki harmit, jotka hän ehtii aiheuttaa ennen kuin tulee järkiinsä?”
”Niin, niistä minä olenkin huolissani.”
Olin toivonut, että Breenalla olisi takataskussaan nerokas ratkaisu pulmaani, koska hänellä niitä riitti ja hän onnistui aina rauhoittamaan minut, mutta ilmeisesti tällä kertaa varasto oli tyhjä. Olin tunaroinut pahimman kerran.
”Tiedätkö,
kauanko täydelliseen muutokseen menee?” kysyin.
”En ole varma. Ehkä se riippuu henkilöstäkin. Oletan, ettet halua minun kysyvän
isältä?”
”En halua sinun kysyvän keneltäkään. Jollei sinulla ole ystävää, joka tietää varmasti ja jolta voisit kysyä niin, ettet herättäisi epäilyksiä.”
”Angela saattaisi tietää, mutta kaverisi ehtii todennäköisesti palata ennen kuin tavoitan hänet.”
”Hemmetti teitä fossiileja. Miksette voi hankkia kännyköitä?” Muistutus itselle: hommaa Breenalle kännykkä synttärilahjaksi.
”No hei, meillä on sentään lankapuhelin. Willemien perheellä ei ole sitäkään.”
Tätä tarkoitin sanoessani, että useimmat vampyyrit ovat erittäin vanhanaikaisia ja konservatiivisia.
”Jos onnistut kysymään joltakulta, joka tietäisi ja jonka pystyisit tavoittamaan helposti, arvostaisin sitä. Mutta älä vain kerro kellekään, mitä tein.” Saatoin vain toivoa, ettei Dain norkoillut lähiympäristössä kuuntelemassa puheluamme. En uskonut, että häntä varsinaisesti kiinnosti, mutta hän oli paskiainen.
”En kerro, mutta kyllä se tulee julki ennemmin tai myöhemmin.”
”Joo, mutta
jos nyt toistaiseksi.”
”En minä kerro.”
”Kiitos, sisko.”
”Eipä mitään.” Hän kuulosti siltä kuin olisi aikeissa lopettaa puhelun.
Panikoin. En ollut vielä rauhoittunut.
“Odota,
odota!”
“Hmm?”
“Mitä minä
nyt teen? Entä jos poliisit rynnivät ovelleni?”
”Et voi tehdä paljoakaan. Pysy kotona ja odota, että heppu tulee takaisin. Jos
joku muu ilmestyy paikalle, älä avaa.”
”Entäs jos he
rikkovat oven?”
”En usko, että poliisit saavat kotietsintäluvan niin pian. Jollet avaa, he
todennäköisesti luulevat, ettet ole kotona, ja odottavat, että palaat.”
En ollut vakuuttunut, mutta en voinut oikein tehdä muutakaan kuin toivoa, että Herra Kuumakomistus tajuaisi, mitä hänelle oli tapahtumassa, ennen kuin hän ehtisi poliisiasemalle. Ai niin, mutta tarvitsin lisää verta jääkaappiini! Sitä ei ollut paljon jäljellä ja hän olisi takuulla nälkäinen palatessaan. Nälkäinen ja sekaisin. En tiennyt, tarvitsisiko hän lisää minun vertani vai kelpaisiko mikä tahansa, mutta joka tapauksessa minun täytyisi täydentää varastojani.
”Adrian?” Breena kysyi, kun en sanonut mitään. “Rauhoitu nyt vain ja odota häntä. Uskon, että tilanne on paikattavissa, vaikka hän olisikin rynnännyt poliisille.”
Hengähdin. ”Okei... okei.”
”Pärjäätkö sinä nyt?”
”En tiedä.” Ei tuntunut siltä. Paniikki uiskenteli ihoni alla, sai vatsani
möyrimään ja pääni tuntumaan kevyeltä. En halunnut lopettaa puhelua. Halusin
jatkaa Breenan äänen kuuntelemista siihen asti, että Herra Kuumakomistus
palaisi. ”Koko juttu on niin... sotkuinen. En kyllä koskaan enää juo alkoholia
tai saalista ihmistä, joka on juonut.”
”Kaikki järjestyy kyllä”, Breena sanoi jättäen muminani huomiotta. ”No niin,
reipastuhan nyt. Mene odottaessasi kuumaan kylpyyn tai jotain.”
”Kävin vartti sitten suihkussa.”
”Mene sitten
makaamaan sohvalle ja laita jokin hauska elokuva pyörimään.”
Ihan kuin pystyisin keskittymään mihinkään muuhun kuin pilalle menneeseen
elämääni. Mutta kaikki faktat huomioon ottaen se taisi olla paras neuvo, jonka
Breena pystyi keksimään, joten mutisin jotain, minkä saattoi tulkita
myöntäväksi vastaukseksi.
”Kerro, miten asiat etenevät, okei?”
”Kerron.”
”Hyvä.
Puhutaan taas pian.”
”Joo, hei.”
Lopetettuani puhelun tunsin oloni hiukan paremmmaksi, kaikesta huolimatta. Minun
täytyi luottaa Breenan sanaan siitä, että kaikki järjestyisi vielä, koska
minulla ei ollut mitään muuta. Mutta paikallaan makoilu toimettomana saisi
ahdistukseni vain pahenemaan, joten menin kylppäriin kuivaamaan hiukseni. En
uskonut, että yöllinen vieraani palaisi lähihetkinä, mutta siltä varalta, että
niin kävisi, halusin toimia nopeasti. En kiinnittänyt hiuksiini niin paljon
huomiota kuin yleensä vaan jätin ne pörröisiksi ja kietaisin ponnarille
pitääkseni ne poissa kasvoiltani. Sitten menin vetämään vaatetta päälleni ja
penkomaan kaapistani toisen pitkän takin (ei yhtä hienon kuin se, jonka jouduin
heittämään pois mutta melko tyylikkään joka tapauksessa). Jätin yleensä
puhelimen kotiin, mitä saattoi kutsua tavaksi tai jäänteeksi nuoruudestani,
mutta tänä iltana se tuntui tarjoavan turvaa ja ujutin sen taskuuni ennen kuin
lähdin asunnostani.
Hissi oli tahraton, kun astuin siihen. Ei pisaraakaan ruosteenpunaista missään. En kyennyt edes haistamaan verta. Ahdas tila oli tulvillaan vahvaa kemiallista löyhkää, kloriittia tai vastaavaa. Ja peiliin oli liimattu lappunen.
’Ole hyvä ja siivoa jälkesi!!!’
Oi että rakastin ihania, välittäviä naapureita.
Ei kommentteja