Demonologien päiväkirjasta

Kaksi vuotta ennen Amityvillen kauhuja minä ja Ed tutkimme Donovanin perheen kummittelutapausta. Jouduimme raivaamaan sille tilaa täyteen ahdetusta kalenteristamme, eikä juttu ehkä ole se kaikkein kuuluisin, mutta yhtä kaikki sen aiheuttama harmi ja piina perheelle oli mittaamaton. Itse asiassa se on yksi pahimmista, aktiivisimmista ja pisimmälle menneistä tapauksista, joita olemme urallamme kohdanneet. Siihen aikaan, keväällä 1974, tieto ’Uuden-Englannin kummituksia metsästävästä pariskunnasta’ ei ollut vielä levinnyt laajalle ja saimme tehdä työmme rauhassa toimittajien tai uteliaiden sivullisten häiritsemättä. Toisaalta se merkitsi sitä, että Donovanitkaan eivät kuulleet meistä kuin vasta siinä vaiheessa, kun tilanne oli päässyt erityisen hankalaksi.

Donovanien auttaminen merkitsi rauhallisen sukulointipääsiäisen menettämistä, mutta en katunut sitä, kumpikaan meistä ei katunut. Me olimme heidän viimeinen oljenkortensa, kivi, jota ei ollut vielä käännetty. Perhe kärsi unenpuutteesta ja jatkuvasta pelosta, eikä heidän talonsa olisi enää kauan kestänyt siihen kohdistuvaa riepottelua, niin kuin Ted Donovanin kukkarokaan ei kestänyt toistuvan ilkivallan vaatimia korjauksia. 

Donovanien talo oli kuin mikä tahansa esikaupunkialueen keskiluokkaisen perheen talo, harmaaksi haalistunut limilaudoitus, valkoiset ikkunanpokat, kuistilla huhtikuisessa tuulessa vaappuva riippukeinu. Sellaisia ne yleensä olivatkin, tavallisia, viattoman näköisiä. Oven yläpuolella ei riippunut Kummitustalo-kylttiä, ei varoitusta yliluonnollisesta toiminnasta. Pihatiellä könötti herneenvihreä neliovinen farmari-Chevy, toisen auton kellertävä perä pilkisti avonaisen autotallin ovesta. Ainoa poikkeava seikka olivat pihamaata täplittävät kivet. Niitä oli kaiken kokoisia ja värisiä, sileitä, teräviä, tummia, vaaleita... mikään ei osoittanut niiden olevan samaa alkuperää.

Ed kaarsi Chevyn viereen ja sammutti moottorin. Sormet naputtivat ohjauspyörää, kun hän kumartui tiirailemaan tuulilasin läpi taloa. Yläkerran ikkunassa heilahti verho, mutta kukaan ei tullut ovelle vastaan.

”No niin, täällä ollaan.”

”Kaikki näyttää rauhalliselta. Tällä hetkellä.” Puhelimessa olin aluksi kuvitellut Ted Donovanin kärsivän liian vilkkaasta mielikuvituksesta, niin hurjalta ja uskomattomaltakin hänen kertomuksensa oli kuulostanut, mutta miespolon jatkaessa vuodatustaan olin tullut siihen tulokseen, että tarina oli liian yksityiskohtainen ja tarkka ollakseen keksitty.

”Kertoman perusteella sisällä voi odottaa toisenlainen näky”, Ed totesi. ”Mennäänkö sitten?”

Nousimme autosta. Ovelle pääseminen oli haastavaa pihapolulle kertyneiden lukuisten kivien vuoksi, tuntui kuin olisi yrittänyt koikkelehtia räjäytystyömaalla. Vaikka avokkaissani oli matala korko, nilkkani muljahti pari kertaa lyhyellä matkalla.

Oven avasi pitkä ja laiha villaliiviin ja kauluspaitaan pukeutunut mies, jonka harventuvia hiuksia raidoittava harmaa näytti siltä, että se oli ilmestynyt kuontaloon parin viime kuukauden aikana. Niin se todennäköisesti olikin. Huomiomme siirtyi kuitenkin nopeasti isännästä talon sisällä vallitsevaan hävitykseen ja hajuun, joka toi mieleen mätänevän lihan, pilaantuneen maidon ja tukkeutuneesta viemäristä nousevan katkun. Oli kerrassaan kauhistuttavaa, että perhe joutui elämään siinä löyhkässä. Vasemmalla aukeavan olohuoneen oviaukosta näkyi pirstaleiksi hakattu lipasto, eteisen seinää vasten nojasi taulu, jonka kankaassa oli ammottava reikä ja jonka kehykset oli väännetty vinoon. Kokolattiamatto oli tahrittu jollain, mikä näytti vanhalta vereltä, ja seinille oli kirjoitettu samalla ruosteenpunaisella aineella puistattavia herjauksia ja siveettömyyksiä. Mikäli siinä ei olisi jo ollut kylliksi merkkejä pahansuovasta yliluonnollisesta toiminnasta, raskas, synkkä energia lainehti meitä vastaan. Ed taisi tuntea sen myös, koska hänen suupielensä värähti.

Se, mikä siellä oli, ei pitänyt meidän saapumisestamme.

Erotin massasta eri olevaisuuksia, toinen toistaan uhkaavampia ja tungettelevampia. Niiden läsnäolo kävi hetkessä niin painostavaksi, että mieleni teki kääntyä kannoillani ja häipyä talosta. Ei ollut lainkaan epäselvää, että talossa oli useita entiteettejä.

Jouduin taistelemaan itseni kanssa ja vetämään selkeän rajan omien ajatusteni ja niiden syöttämien välähdysten välille. Mieleni tavoitti rukouksen sanat ennen kuin ehdin sitä tietoisesti ajatella. Se sai henget perääntymään, mutta ne jäivät häilymään lähietäisyydelle, seurailemaan tekosiamme. Olin tainnut sulkea silmäni toviksi, sillä katseeni taas tarkentuessa näin Edin tarkkailevan minua.

”Ted Donovan.” Laiha mies ojensi kätensä ensin Edille ja sitten minulle.

”Ed ja Lorraine Warren.”

Donovan astui sen verran sivuun, että pystyi esittelemään takanaan odottavan perheensä. ”Tässä on vaimoni Ellen, tyttäreni Patty ja poikani Brian. Olemme todella kiitollisia, että pääsitte tulemaan. Käykää peremmälle vain. Haluatteko, että näytän teille talon heti vai juodaanko ensin kahvit?”

Ed vilkaisi minua. Vuosikymmenten yhteistyö ja -elo olivat hioneet kommunikaatiomme niin hienovaraiseksi, ettei sanoja yleensä tarvittu, niin kuin ei nytkään. ”Katsotaan ensin taloa”, hän sanoi.

Seuratessamme Ted Donovania läpi tuhotun talon askeleet kävivät painaviksi ja vaatteet jarruttivat liikkeitä kuin ne olisivat olleet läpimärät. Se ei estänyt meitä lipsahtamasta normaaliin työnjakoomme. Ed hoiti käytännöllisen puolen, keskittyi maallisiin faktoihin ja minä tarkkailin henkimaailman puolta. Pelkästään taloon kohdistuneen tuhon perusteella pystyi sanomaan, että olimme tekemisissä erittäin voimakkaiden, erittäin aggressiivisten entiteettien kanssa.

Donovan kertoi, mitä kussakin huoneessa oli tapahtunut ja pahoitteli, ettei muistanut kaikkia yksityiskohtia, niitä oli yksinkertaisesti liikaa. Pirstaloidut huonekalut, seinien töhrimiset ja läpitunkeva haju puhuivat kyllä puolestaan. Yleensä kummitteluilmiöltä vei vuosia äityä niin pahaksi, että elävät lähtivät etsimään apua, mutta Donovanien tapauksessa puhuttiin vaivaisesta puolestatoista kuukaudesta. Ja henki oli alusta asti ollut hyvin fyysinen, puhkonut auton renkaita, irrottanut sytytystulppien johdot ja jäähdytysletkut ja muutenkin kohdistanut Donovanien ajoneuvoihin yllättävän täsmällistä ilkivaltaa. Takaoven ovikello oli revitty irti johtoineen, puutarha oli tärvelty ja ehkä kaikkein selittämättömimpänä ilmiönä talon päälle oli satanut kiviä. Jatkuva koputtelu, raapiminen ja paukutus olivat pitäneet perheen hereillä öisin ennen kuin varsinainen sisätilojen tuhoaminen oli alkanut. Raskaat huonekalut olivat levitoineet huoneen poikki ja yrittäneet osua perheenjäseniin, seinistä oli suihkunnut vettä, vaikkei niissä kohdissa ollut putkia, ja tärkeää omaisuutta, kuten lääkkeitä, oli heitetty vessanpönttöön. Donovan kertoi ääni väristen, ettei heillä ollut pian enää rahaa korjata vaurioita. Papin neuvosta he olivat lähteneet motelliin muutamaksi yöksi, mutta äänet ja kiusanteko olivat seuranneet heitä ja muiden motellivieraiden valitettua metelistä heidän oli ollut pakko palata takaisin kotiin.

”Olemme todella iloisia, että suostuitte tapaamaan meidät. Olemme pyytäneet apua rakennusmiehiltä, poliisilta, kirkolta, jopa pomoltani. Hän se mainitsi teidän nimenne ensin. Lopulta läheisestä luostarista löytyi lopulta munkki, joka auttoi meitä saamaan yhteyden teihin. Emme edes tienneet, että on teidänlaisianne ihmisiä. Mikä sen teidän yhdistyksenne nimi olikaan?”

“New England Society for Psychic Research.”

“Niin, se juuri. En tiennyt, että on tutkijoita, jotka erikoistuvat tällaiseen... mitä tämä ikinä onkaan.”

Olimme ehtineet perheen tytön Pattyn huoneelle. Oviaukossa törmäsin näkymättömän voiman muodostamaan seinään ja jouduin ponnistelemaan päästäkseni sisäpuolelle. Olkani takaa kuului ruumiittomia kuiskauksia koko sen ajan, kun viivyimme huoneessa. Uhkaavia, painostavia, pahaenteisiä. Ne lupasivat kuvittelemattomissa olevia kauhuja, toinen toistaan rujompia painajaisia, mikäli emme välittömästi poistuisi talosta.

Käydessämme istumaan kahvipöytään olin jo uupunut, että kofeiinikupillisen sijaan olisin kaivannut vuorokauden lepoa. Ellen Donovan kaatoi kahvia kuppeihin ja istuutui miehensä viereen. He olisivat lähettäneet lapset huoneisiinsa, mutta Ed pyysi lapsia jäämään. Meidän oli tärkeää kuulla koko perheen käsitys ilmiöstä, aivan kuten heidän oli tärkeää kuulla, mitä oli tekeillä ja miten asiassa edettäisiin.

”Mutta miksi me?” Ted Donovan tuskaili. Haparoivat sormet karistivat Winston Light -askista savukkeen ja sytyttivät sen. ”Olemme katolisia, Jumalaa pelkääviä ihmisiä, käymme joka sunnuntai kirkossa. Miksi se on meidät ottanut maalitauluksemme?”

Uskovaisethan ne juuri olivat demonien suosikkipiinattavia. Pahalle hengelle oli sitä suurempi voitto, jos se sai manipuloitua uskonnollisia ihmisiä. ”Joskus sille ei löydy selitystä, mutta useammin löytyy. On todennäköistä, että joku tai jokin on tuonut hengen kotiinne”, Ed selitti. Hän jätti kahvikuppinsa jäähtymään ja risti kätensä pöydälle merkiksi siitä, että oli aikeissa aloittaa tavanomaisen kyselykaavamme. ”Onko kenelläkään teistä mitään tietoa siitä, mikä olisi saattanut aiheuttaa tämän?”

”Ei”, Donovanit kiistivät yhdestä suusta.

”Onko kukaan sukulaisenne tai naapurinne nukkunut pois lähiaikoina?”

”Ei.”

”Käykö teistä kukaan psykiatrilla? Oletteko hankkineet tai saaneet lahjaksi epätavallisen esineen, patsaan, figuurin tai nuken? Oletteko harjoittaneet okkultismia tai tietoisuuden avartamista? Oletteko ostaneet satanismia tai noituutta käsitteleviä kirjoja? Onko talossanne koskaan pidetty spiritismi-istuntoja?”

Donovanit kielsivät kaiken. Kesken haastattelun seinistä ja katosta alkoi kuulua vaeltavia koputuksia. Ed ja minä emme kiinnittäneet niihin sen enempää huomiota, eivätkä Donovanitkaan juuri reagoineet, selvästi jo tottuneina ilmiön vähäisempiin muotoihin.

”Brian, Patty, onko kukaan ystävistänne kiinnostunut okkultismista tai kokeillut seremoniallisia rituaaleja?”

     
”Ei.”

      
”Onko kukaan käyttänyt Ouija-lautaa?”

      
Pattyn suusta lähtevä kielto tukahtui pihahdukseksi, kun huulet muodostivat O-kirjaimen ja silmät levisivät ymmärrykseen.

      
Siinä vaiheessa minä katsoin tyttöä merkitsevästi ja avasin suuni: ”Patty, oletko sinä käyttänyt Ouija-lautaa?”

   
Pattyn kädet vääntelehtivät sylissä vaivautuneina, ja hän vältti katsomasta vanhempiinsa myöntäessään tekonsa.

     
Minulta pääsi hengähdys. ”Voi sentään. Sinun taitaa olla parasta kertoa meille kaikki siitä. Aloitahan ihan alusta.”

   
Kun Patty alkoi värisevin sanoin kertoa tarinaansa, muu perhe hiljeni hämmentyneenä kuuntelemaan. Yksi asia oli varma: tästä tulisi vaikea ja raskas työ. En voinut edes luvata, että onnistuisimme, niin voimakkailta Donovanien talon henget vaikuttivat. Eivät pelkästään demonisilta vaan diabolisilta. Saatanallisilta.