Aamuvuoro

perjantai 31. heinäkuuta 2020

Saara ei yleensä mene töihin taksilla, mutta tänä huurteisena tammikuun aamuna hänen autonsa kieltäytyi käynnistymästä, akku lienee taas tyhjä, eikä näillä peräkylillä liiku julkisia kulkupelejä aamuneljältä.

Taksissa on hänen lisäkseen toinen matkustaja, joka moitteettomine pikkutakkeineen, viivasuorine solmioineen ja prässättyine housuineen näyttää nuorelta liikemieheltä. Mies istuu etupenkillä, Saara on takana. Mies juttelee kuljettajan kanssa niitä näitä, on tiemmä menossa lentokentälle. Pääkonttorissa on tärkeä palaveri, joka alkaa jo yhdeksältä. Saara ei ole kuullut, missä pääkonttori on, mutta hän veikkaa Helsinkiä. Oulunsalon kentältä sinne lentää tunnissa, joten mies ehtii hyvin – toisin kuin hän, jonka olisi pitänyt olla aamuvuorossa jo kymmenen minuuttia sitten. Hän pyytää kuskia pitämään kiirettä. Tiet ovat jäiset, mutta kyllähän ammattikuljettaja osaa. Kuski ei reagoi hänen pyyntöönsä, vastaa vain liikemiehelle, joka kysyy, kuinka kauan hän on ajanut taksia ammatikseen. Seitsemän vuotta vasta, ennen sitä hän oli myyntiedustaja, mutta kyllästyi tuputtamaan ihmisille asioita, joita nämä eivät halua.
    
Saara yrittää tyynnytellä hermostunutta mieltään katselemalla maisemia, jotka ovat hänelle erittäin tutut mutta joita hänellä on harvoin aikaa tuijotella ratin takaa. Mäntymetsä juoksee tasaisena nauhana tien molemmin puolin, tummia runkoja, lumen painosta notkuvia oksia toisensa perään. Hän on joskus harkinnut muuttoa etelään ihan vain nähdäkseen vaihtelua maisemissa. Mutta se ei onnistu niin kauan kuin Markulla on työt täällä eikä lapsiakaan huvita muuttaa kauas tutusta koulusta ja kavereista. Ehkä hän vain vaihtaa työpaikkaa. Ammattia. Nämä epäinhimilliset aamuvuorot ovat alkaneet nakertaa hänen jaksamistaan. Viime päivinä hänestä on tuntunut kuin hän kahlaisi jatkuvassa hernerokkasumussa. Vuorokaudenajat sekoittuvat toisiinsa, kun ympärillä on aina hämärää. Hän on alkanut unohdella. Uusia muistoja ei tallennu, vanhoistakin puuttuu palasia.
    
Hän nykii takkinsa hihaa. Vaate kiristää harteista, ranteet ovat paljaina, väri pistää silmiin liian vaaleana.
      
Tämä takki ei ole minun.
      
Ei ihmekään, sillä se on Elisan takki. Hänen on täytynyt epähuomiossa napata se oman takkinsa sijaan, ei ole kiireessä erottanut, minkä palttoon on nykäissyt eteisen kaapista. Toivottavasti Elisa ymmärtää ottaa hänen takkinsa eikä lähde kouluun siinä kauhtuneessa farkkurotsissaan.
       
Nämä kengätkään eivät ole minun.
   
Saara puhisee. Hänellä ja Elisalla ei ole edes samanlainen vaatemaku. Heidän jalkansa ovat samankokoiset, mutta Elisa käyttää numeroa liian pieniä kenkiä, koska ”kaverit nauraa mun megaräpylöille”. Tänään tyttö joutuu ottamaan äitinsä kengät. Ainakin Saara toivoo piilottaneensa kesälenkkarit niin syvälle komeron perukoille, ettei Elisa löydä niitä.
    
Hän hätkähtää, kun tuttu risteys pompahtaa äkkiarvaamatta tuulilasiin. Nopeusrajoitus putoaa kuuteenkymppiin, valo liukuu keltaisesta punaiselle, taksi jarruttaa.
    
”Hei, tästä pitäisi kääntyä oikealle”, hän sanoo. Kuljettaja on niin uppoutunut rupatteluunsa liikemiehen kanssa, ettei kuule. ”Hei!” hän äyskähtää ja koputtaa kuskia olalle. ”Minun päätepysäkkini on tuolla oikealla.”
    
Kuskin pää nytkähtää hänen suuntaansa, silmät räpyttelevät yllättyneinä, mutta jostain syystä mies kieltäytyy kääntymästä. Auto pysähtyy liikennevaloihin keskikaistalle, josta saa ajaa vain suoraan. Jos ei huomaa kääntyä tässä risteyksessä, seuraava kääntymismahdollisuus on vasta puolen kilometrin päässä ja siinäkin täytyy heittää uukkari. Kello tikittää, hän on helkkarin myöhässä. Yövuorolainen ei pääse lähtemään kotiinsa ennen kuin Saara on paikalla. Onko liikemiehen kiire muka tärkeämpi kuin hänen? Ehkä miekkonen oli kyydissä ennen häntä, mutta hän ilmoitti kuskille osoitteen aivan selvästi ja tämä nyökkäsi merkiksi siitä, että tiesi paikan.
     
Kun alkaa näyttää siltä, ettei kuskilla ole aikomustakaan kääntyä hänen kehottamaansa suuntaan, Saaran hermostus vaihtuu kiukuksi. ”Helvetti sentään!” hän puuskahtaa, kerää pikaisesti laukkunsa ja lykkää keskikonsolille viidenkympin setelin. ”Sopii pitää loput!” Ei asiakaspalvelun murustakaan! Hän tekee äijästä kantelun taksifirmalle heti, kun virkatyöaika alkaa. Hän tapailee hetken kahvaa ennen kuin saa siitä pitävän otteen. Saranat kirskahtavat, kun hän tönäisee oven auki, tarkistaa, ettei kääntyvälle kaistalle ole tulossa autoja, ja hyppää ulos. Elisan tasapohjaiset glitterilenkkarit liukastelevat jäisellä asfaltilla, mutta hän kirittää askeliaan risteysalueen poikki ja lähtee harppomaan tien reunaa toinen kenkä puoliksi lumipenkassa. Katuvaloista vain joka toinen palaa, kunta säästää missä voi.
    
Vasta, kun kolhon tehdasrakennuksen ääriviivat ilmestyvät näkyviin, hänen paniikkinsa lientyy. Jos hän muistaa vuorolistat oikein, yövuorossa on Harri, lupsakka mies, joka ei pienistä myöhästymisistä nurise. Kulunvalvonnastahan pomo toki näkee, ettei Saara ole ollut paikalla työajan alkaessa, mutta ehkä yksi myöhästyminen katsotaan läpi sormien. Ja voihan hän vedota auton hyytyneeseen akkuun, jos kohta pomon tuntien tämä vain käskee häntä vaihtamaan autonsa kunnolliseen peliin. Hyvähän äijän on puhua. Ukko matkustaa kolme kertaa vuodessa Thaimaahan ja ajaa tehdastuoreella Lexuksella siinä, missä Saaran perheen on tyytyminen Haaparannan Ikeaan ja viisitoistavuotiaaseen Nissaniin.
    
Sisäänkäynnillä on kyltti, ”Pääsy asiattomilta kielletty”, niin iäkäs, että sen väri on kauhtunut kanarialinnusta olminkelmeään. Se on ollut siinä kauemmin kuin Saara on ollut täällä töissä. Hän kaivaa käsilaukustaan avaimia ja hätääntyy, kun sormet eivät tavoita tuttua metallinippua. Ennen kuin hän ehtii vyöryttää koko veskan ympäri lumihankeen, hänen mielensä etualalla välähtää mielikuva avainten sullomisesta taskuun. Aivan oikein, siellä ne ovat, turvassa vetoketjun takana. Taskusta löytyy myös taksikuitti. Hän ei muista saaneensa sitä. Ehtikö kuski kuitenkin livauttaa sen hänelle ennen kuin hän hyppäsi ulos? Nämä jatkuvat aukot muistissa alkavat vähitellen huolestuttaa. Ehkä burnout ei olekaan muoti-ilmiö. Ehkä hänen on käytävä työterveydessä, kuten Markku on ehdottanut. Siis heti kun hän selviää näistä kirotuista aamuvuoroista. Kuitissa lukee lähtöpaikkana outo osoite, Kurjennokka 5. Lienee sitä uutta asuinaluetta. Hän pähkäilee aivonsa kipeiksi, miten kuitti on hänen taskuunsa joutunut, ennen kuin muistaa, että takki on Elisan. Vai taksilla sitä on ajeltu viikonloppuna. Tytöllä on selitettävää, kunhan he tänään istuvat päivällispöytään.
  
Talletettuaan kuitin käsilaukkuunsa hän sovittaa avainta lukkoon ja kääntää. Lukko ei naksahdakaan. Saara vetää avaimen ulos hämmentyneenä ja tutkii sitä. Kyllä se on hänen työavaimensa ja tähän asti toiminut aivan moitteetta. Hän yrittää uudelleen, mutta lukko ei edes yritä kääntyä, tuntuu kuin hän veivaisi ilmaa. Mitä hittoa? Onko lukot vaihdettu hänen tietämättään? Miksi pomo niin tekisi – yrittäisi estää työntekijää pääsemästä työpaikalleen?
     
Hän hakkaa ovea. ”Hei, Harri! Tuletko avaamaan?” Hän epäilee, ettei Harri kuule. Rakennus on iso ja valvomo on pitkän käytävän päässä kaukana ulko-ovesta, mutta hän jatkaa paukuttamista ja potkaiseekin kerran alaosan metallilaattaa. Tänään ei kyllä mikään suju. Hän etsii työpuhelimensa, jonka näyttö on niin mäsänä, että siitä hädin tuskin saa selvää. Hän ei muista, missä se rikkoutui. Puhelimessa on tekstiviesti numerosta, joka on tallennettu nimellä Tiina. ’Anja, voisitko vaihtaa vuoroja ensi lauantaina? Meille tuli äkillinen tärkeä sukulointikeikka.’ Ei ole epätavallista, että viesti tulee väärään numeroon. Puhelimet kiertävät puljussa työntekijältä toiselle niin vinhaa vauhtia, että vahinkosoittoja sattuu viikoittain. Täytyy ilmoittaa tälle Tiinalle, että hänellä on väärä numero.
     
Saara etsii luurista Harrin numeron ja yrittää soittaa. Linja on mykkä. Puhelin ei edes hälytä. Hän ei keksi enää muuta kuin ikkunoihin koputtelun. Hän lähtee tarpomaan tyttärensä matalissa lenkkareissa rakennusta reunustavaa hankea, naputtaa ikkunoihin ja yrittää ylettyä kurkistamaan sisään, etsii valonkajetta, joka paljastaisi Harrin olinpaikan.

Takaa kantautuva lumen narskunta nykäisee hänet irti puuhistaan. Joku on tulossa! Kyllä vain, sehän on Jukka, vartija, joka on tullut aamuiselle kierrokselleen. Securitaksen auto on parkissa pihassa. Outoa, ettei Saara kuullut moottorin ääntä.
   
Hän huiskuttaa ja huutaa Jukan nimeä, mutta tämä ei kuule. Hän pinkaisee juoksuun. Onneksi ovessa on hidastin, ja hän saa siitä kiinni ennen kuin se paukahtaa kokonaan kiinni. Vihdoin sisällä! Kello on jo kaksikymmentä yli työajan alkamisen, ja hän tietää, että siitä tulee sanomista, mutta juuri nyt hän ei voi tuntea muuta kuin juovuttavaa helpotusta.
    
Hän pyyhkii lenkkarit kynnysmattoon ja astuu peremmälle. Jokin aulan vasemmalla seinustalla kiinnittää hänen huomionsa. Siellä on pöytä, johon on tapana kerätä kortteja, kukkia, karkkeja, milloin mitäkin kunkin merkkipäivän mukaan. Se kiinnittää hänen huomionsa, koska hän on varma, että vielä eilen se oli tyhjä.
     
Pöydällä on sammunut kynttilä, valkoisia liljoja sekä valokuva kehyksissä.

Saaran päässä räpsähtää sähköisku, kuin joku olisi ampunut hänen aivojaan isolla kuminauhalla. Hitaasti hän kääntyy ympäri, jättää muistopöydän, jättää valokuvan omista hymyilevistä kasvoistaan. Hän kävelee poispäin, kunnes työpaikan aula sulaa taas kotitalon eteiseksi. Muisti nollaantuu, helpotus töihin pääsystä vaihtuu kiireeseen. Ulko-ovi kolahtaa hänen takanaan, kun hän liukastelee läpi lumisen pihamaan, polkua, jonka Markku on kolannut mutta ei hiekoittanut, ja avaa vanhan Nissaninsa oven. Hän istahtaa etupenkille, tökkää avaimen lukkoon ja kääntää. Hiljaisuus vastaa. Akkuvalo välähtää kerran ja sammuu.

Ei kommentteja