Kestävyysvaje

perjantai 31. heinäkuuta 2020

Astrid havahtuu siihen, että sälekaihtimien raoista tirkistävä auringonkajo on liian kirkas ja se tulee liian korkealta. Hän kierähtää kyljelleen ja hapuilee yöpöydältä rannekellonsa. Jep, varttia vaille yhdeksän. Hän ei ole myöhässä, mutta hänen vieressään makaava nainen on.

Astrid taputtaa toisen olkapäätä. ”Hei, Isa.”
     
Ensin Isa ei reagoi ja Astrid miettii, pitäisikö vain antaa olla. Ihminen on ollut viime aikoina niin väsynyt, että uni tulisi tarpeeseen, mutta hän tietää, kuinka tärkeä työ on Isalle ja kuinka raskaasti tämä ottaa myöhästymisen. Astrid ei aivan ymmärrä miksi. Ihan kuin Isa olisi se, jonka toimenkuva on korjata sielut talteen kuoleman jälkeen. Ihmiset osaavat olla käsittämättömän tohkeissaan pikkuruisista toimistaan, meuhkata kuin firman tuloksen jääminen pakkaselle edellisvuodesta kaataisi koko maailman.
     
Hän tarttuu olkapäähän ja ravistaa. ”Hei, kello on kohta yhdeksän.”
     
Nyt Isa reagoi, räpiköi istumaan kuin selän alla olisi hehkuvia hiiliä. ”Helvetti, oletko varma?”
     
”Olen. Meidän kellomme ovat aina oikeassa.”
     
Vaikkei Isalla ole mitään syytä epäillä Astridin sanaa, vaikka hän näkee itsekin, kuinka valoisaa ulkona on, hän kahmaisee kännykkänsä yöpöydältä ja tarkistaa ajan siitä. Astrid päästää pienen tuhahduksen. Kännykkä, tuo 2000-luvun ihmisen sähköinen umpilisäke. Astrid ei yleensä anna ihmisten asioiden päästä liian lähelle, mutta on vaikeaa pysyä etäisenä, kun puhelimesta tuntuu tulleen heidän suhteensa kolmas osapuoli.
    
Isa päästää sarjan värikkäitä kirouksia, riuhtoo peiton yltään ja syöksyy lattialle vaatteiden keskelle, yrittää järjestää niitä ylleen. Sukkahousuista kuuluu risahdus, kotelohameen vetoketju päätyy etupuolelle. Astrid ajattelee ensin, ettei huomauta asiasta, mutta osoittaa kuitenkin epäkohtaa sormellaan. Isa kiskaisee hameen suoraan, mutta kauluspaita kiertyy vuorostaan mutkalle. Turhautuminen purkautuu äsähdyksenä huulilta, jonka mataliin uurteisiin eilisen puna on pakkautunut. Hiukset eivät ole nähneet vuorokauteen kampaa – eivätkä todennäköisesti shampootakaan. Isa nykäisee ne sotkuiselle ponnarille niskaan. Vielä pari vuotta sitten ihminen ei olisi koskaan lähtenyt ovesta ulos sen näköisenä. Niihin aikoihin Astrid piikitteli Isaa tämän pakkomielteestä täydelliseen ulkoasuun.
    
Isa sulloo kännykän laukkuunsa ja skannaa vielä lattiaa, etsii selvästi jotain, mutta antaa periksi muutaman sekunnin päästä. ”Ihan sama. Sori, pakko mennä. Keitä kahvia, ota kaapeista, mitä haluat. Tarkistatko lähtiessäsi, että ovi menee lukkoon?”
    
”Tietty.”
    
Ei jäähyväissuukkoa, ei kysymystä, milloin he näkevät seuraavan kerran. Ovi pamahtaa Isan jäljessä, askeleet kaikuvat porraskäytävässä. Astrid kellahtaa takaisin pitkäkseen sänkyyn ja haroo hiuksiaan, undercut-leikkausta, joka hänellä on ollut jo vuosikymmeniä ennen kuin siitä tuli muotia ihmisten keskuudessa. Hänen oma työkeikkansa on vasta iltapäivällä. Se on Suomen puolella, mutta kuolemanenkelten liikkumiskeinoilla hän ehtii kyllä. Hän jää lakanoihin fiilistelemään edellisiltaa, mutta panee kyllä merkille päällimmäisenä tunteena kyyhöttävän tyytymättömyyden.
     
Isa ei ole enää samanlainen kuin heidän suhteensa alkuaikoina puoli vuosikymmentä sitten. Nainen, johon Astrid tutustui ja ihastui, kupli elämäniloa ja energisyyttä, oli juuri valmistunut yliopistosta ja halusi vain pian työelämään näyttämään kyntensä. Ilmeisesti tämä onnistui siinä ja onnistumisesta maksettava hinta on kellon ympäri pyörivä kiire, stressi ja – paremman sanan puutteessa – säheltäminen. Astrid ei koskaan sanoisi sitä ääneen Isalle, mutta siltä se hänen vinkkelistään näyttää.
    
Se alkoi satunnaisilla sähköpostien tarkistuksilla, ohimennen heitetyillä Odota-vilkaisen-vain-äkkiä-yhden-työviestin -kommenteilla, laajentui puheluiden keskeyttämiin keskusteluihin ja työn ympärillä pyöriviin puheenaiheisiin. Nyt kiire on ulottanut lonkeronsa jopa vuoteeseen. Isa ei keskity häneen kuin korkeintaan hetkittäin, katse harhailee puhelimeen, joka ei ole koskaan kädenmittaa kauempana. Intiimiys on suorittamista. Isa haluaa vain päästä takaisin lukemaan työviestejään. Ja siitä huolimatta tämä valittaa jatkuvasta kiireestä. Astrid kysyi kerran, eikö Isa voisi itse höllentää tahtia, mutta vastaus oli niin äksy, että hän on sittemmin tyytynyt nielemään kipakat kommenttinsa. Asian ei pitäisi edes kuulua hänelle. Hänen ei edes pitäisi olla suhteessa ihmisen kanssa. Jos Isa joutuu vaikeuksiin pienestä myöhästymisestä, Astrid joutuisi siinä tapauksessa, että joku saisi tietää heidän suhteestaan. Onneksi hänen menneisyytensä valkyriana suojaa häntä neuvoston turhantarkalta nuuskimiselta.


Isa on myöhässä tapaamisesta. Astrid istuu baarijakkaralla jalka toisen päällä, siemailee mojitoaan ja miettii, onnistuisiko mottaamaan ympärillään kaartelevaa juopunutta ihailijaa baarimikon huomaamatta. Hän yrittää estää pahoja aavistuksia murtautumasta mieleensä. Isa ei ole aikaisemmin myöhästynyt. Koska kuolemanenkeleillä ei ole kännyköitä tai muitakaan ihmisten yhteydenpitovälineitä, Isa ei pysty ottamaan häneen yhteyttä ilmoittaakseen esteestä. Astrid päättää odottaa vielä puoli tuntia. Jos Isa ei siihen mennessä ole ilmaantunut, hän lähtee etsimään.
    
Vartin kuluttua Isa saapuu, näyttää siltä kuin olisi tullut juosten suoraan töistä. Astrid ei ole yllättynyt, mutta huomaa silti toivoneensa päinvastaista. Että jokin olisi muuttunut. Että Isa olisi ymmärtänyt hidastaa. Että tällä olisi ollut aikaa käydä kotona vaihtamassa vaatteet ennen treffejä. Jos nämä edes ovat treffit. Hän ei ole enää varma siitäkään.
    
”Anteeksi, että olen näin myöhässä.” Sanat tulevat ulos hengästyneinä. ”Olin vähällä unohtaa. Töissä oli tosi paha tilanne.”
    
”Tilasin sinulle drinkin”, Astrid sanoo ja työntää mansikkamargaritaa lähemmäs. ”Jäät ovat kyllä jo sulaneet.”
     
”Ei haittaa.” Isa näyttää vanhemmalta, kuluneemmalta. Silmien alla on häivähdys sinelmää, suupielten uurteet ovat syvenneet. Hän ei katso puhuessaan Astridiin vaan puhelimeensa. Se on uusi, Astrid panee merkille. Ilmeisesti vanhasta loppui tallennustila tai jotain. ”En oikeastaan voi viipyä kovin myöhään. Aamulla on tärkeä palaveri.”
    
Isa imaisee juomastaan törröttävästä pillistä ja kysyy, ohimennen, mitä Astridille kuuluu, mutta vastauksen kuuntelemisen sijaan alkaakin räplätä kännykkäänsä. Astrid miettii, miksi enää edes vaivautuu. Kenties hän toivoo vielä saavansa vanhan Isan takaisin. Sen Isan, jonka mielestä hänen silmiinsä tuijottaminen oli maailman mielenkiintoisin asia ja puhelin oli ärsyttävä häiriötekijä. Nyt asetelma tuntuu keikahtaneen päälaelleen.
    
Vaikka tietääkin sen olevan turhaa, hän ei malta olla tokaisematta: ”Entäs jos laittaisit sen kännykän pois? Eikö sinun työaikasi ole jo ohi?”
    
Isa katsoo häntä kuin hän olisi ehdottanut, että Isa heittäisi esikoislapsensa jyrkänteeltä mereen. Pöyristyneenä, jopa loukkaantuneena.
    
”Meillä on tärkeät kaupat kesken. Asiakas on Jenkeistä, siellä on vielä paras työaika meneillään. Eikä siellä muutenkaan ole sellaista käsitettä kuin työaika. Kilpailija nappaa asiakkaan, jos emme ole hereillä.”
    
Astrid kohottaa lasinsa huulilleen. ”Kunhan ehdotin. Ajattelin, että oltaisiin keskitytty vaihteeksi johonkin muuhun.” Esimerkiksi meihin.
    
”Tämä nyt vain on tällaista.” Isa kohauttaa harteitaan.
    
”Minun nähdäkseni se on ollut tällaista viimeiset viisitoista kuukautta.”
    
Hänen sanansa saavat Isan tönäisemään puhelimen hetkeksi syrjään. Laukkuun asti se ei mene mutta baaritiskille, kotelon kansi suljettuna. Kiukku tihkuu äänestä: ”Eikö teillä ole koskaan kiirettä töissä? Stressiä?”
     
Isa tietää, mikä hän on. Se lipsahti Astridilta eräässä aamuyöhön venähtäneessä viininhuuruisessa juttutuokiossa. Siinä toinen rikkomus, josta Astrid joutuisi neuvoston eteen, jos hän jäisi kiinni. Mutta hän ei ole huolestunut, koska Isalla ei ole syytä levitellä hänen salaisuuttaan.
     
”Ei tuossa mittakaavassa. Toisinaan on jokin isompi keikka, suuronnettomuus tai sellainen, mutta siihen osallistuneille annetaan aina vapaata jälkikäteen. Ja me ylipäätään koemme ajan eri tavalla kuin ihmiset, joten ei sitä voi oikein verrata.”
    
”Olisipa kätevää pystyä liikkumaan niin kuin te. Silmänräpäyksessä maasta toiseen.”
    
Astrid voisi selittää, ettei se aivan niin mene, mutta se on epäolennaista. Hän on varma, etteivät ihmiset käyttäisi ylijäävää aikaa rauhoittumiseen vaan säheltäisivät vain lisää. Se on ollut kasvava ilmiö viimeisen parin vuosikymmenen ajan ja vauhti tuntuu vain kiihtyvän. Jokaisella aikakaudella on omat ilmiönsä ja 2000-luvun alkua hallitsee niin työn kuin koko muunkin elämän pirstaleisuus. Ihmiset kutsuvat sitä kai multitaskaamiseksi.
    
Isa imaisee uudelleen pillistään, mutta kiskaisee sen sitten pois ja juo suoraan lasin reunasta. Juo kuin drinkin nauttimiseenkin olisi sekuntiaikataulu. Käsi kurottelee jo puhelimen suuntaan. Astrid kääntää päänsä pois ja peittää turhautuneisuutensa oman drinkkinsä siemailuun.


Menee puolisen vuotta ja Isa on sairaalassa. Astridin ei pitäisi olla siellä, hänen pitäisi olla Britanniassa, mutta mitäs tuosta, hän ehtii kyllä. Ja jos ei ehdi niin ei mahda mitään. Yksi kummitteleva sielu lisää ei siinä maassa tunnu missään.
      
Isan sängyn vieressä yöpöydällä on muovikippo, vesikannu, nenäliinoja ja puhelin, luonnollisesti. Mutta kerrankin Isa ei näpelöi sitä. Sen sijaan hän katsoo seinään pultattua televisiota, vaikkei näytä olevan erityisen kiinnostunut näkemästään. Jos hän edellisellä tapaamisella näytti vanhentuneen, nyt hän ei näytä siltä. Ei, hän näyttää nuorelta ihmiseltä, johon elämä on kairannut liian syviä uurteita.
     
Astrid ei kysy diagnoosia, mutta hän näkee varjon häilyvän Isan sängyn takana, näkee kiristyvän elämänlangan, josta repsottaa hopeisia säikeitä. Se on Astridin erikoiskyky ja kirous, muisto hänen menneisyydestään. Tavalliset kuolemanenkelit eivät näe ihmisen lähestyvää kuolemaa kuin vasta muutamia tunteja ennen sielunkorjuuta. Astrid näkee sen siinä vaiheessa, kun on vielä mahdollista kääntää tapahtumien suuntaa.
     
”Luulin, että minulla on sydänkohtaus”, Isa sanoo ja naurahtaa. Ääni on iloton. ”Mutta ei se ollutkaan. Paniikkikohtaus vain. Ai niin ja kuulemma vakava työuupumus.” Toinen naurahdus, synkkyyttä ja sarkasmia tihkuva.
    
Astrid vetää tuolin alleen. Hänen tekee mieli ottaa Isaa kädestä, mutta hän ei tiedä, onko heidän suhteensa enää sellainen.
    
”Olen ennenkin nähnyt ihmisten tappavan itsensä työllä, mutta en silloin, kun heillä on ollut parempia vaihtoehtoja”, hän ajattelee ääneen.
     
”Ei minulla ole vaihtoehtoja.”
    
”Miten niin ei ole? Etsi toinen työ. Vaihda ammattia. Jää työttömäksi. Olen ymmärtänyt, että tässä maassa on ihan toimiva työttömyysturva.”
     
Isa ei sano mitään siihen, mutta ilme puhuu puolestaan. Mitä Astrid muka ymmärtää ihmisten maailmasta? Mutta totuushan on, että Astrid jos kuka ymmärtää. Hän on sentään ollut olemassa reilut tuhat vuotta. Hän näkee laajemman kuvan.
   
”Nyt sinun on silti pakko hiljentää vauhtia”, hän sanoo. ”Usko kokenutta viikatenaista.”
    
”Katsotaan.” Isa on hetken hiljaa, tuijottaa telkkaria, jossa pyörii toinen tämän aikakauden ilmiöistä, tosi-tv-ohjelma, tällä kertaa yksi niistä, joissa mennään naimisiin tuntemattoman kanssa, ennen kuin laskee kätensä viereensä patjalle kämmenpuoli ylöspäin ja avaa sormensa. Astrid laskee oman kätensä sen päälle, puristaa kevyesti, ja ohikiitävän tuokion hän pystyy kuvittelemaan  kaiken olevan kuten ennenkin.
     
Jos hyvin käy, tästä lähtien ihminen oppii kuuntelemaan kehoaan, elämään enemmän hetkessä. Mutta todennäköisesti tämä vain pyytää lääkäriltä pari reseptiä ja jatkaa elämänlankansa singuttamista, kunnes he kohtaavat hieman toisenlaisissa merkeissä, viimeisen kerran.

Ei kommentteja