Rajatut

tiistai 28. heinäkuuta 2020

Rajatut on alaotsikkonsa mukaisesti maagista realismia sisältävä kokoelma, joka ehti muhia suunnitteluasteella pitkään ennen nykyisen kokoonpanon lukkoonlyömistä. Se sisältää Kuoleman kysymys -pienoisromaanin allekirjoittaneelta sekä kaksi novellia indiekirjailija Anna Kaijalta. Annan novelleihin pääset tutustumaan täällä ja täällä.

Seuraava teksti on julkaistu alun perin Annan blogissa vieraskynäpostauksena.

Sanottakoon se heti alkuunsa. Kuoleman kysymyksen ongelma on, että siitä on hyvin vaikea kertoa juuri mitään spoilaamatta tarinaa. Tämän pulman kanssa painin jo takakansitekstiä muotoillessani. Mitä tästä nyt sanoisi? ”Siinä on kuolemanenkeleitä, ihmisiä ja lentokoneita. Se sijoittuu menneisyyteen.” Ehkä onkin tarinan sisällön sijaan parempi keskittyä taustojen avaamiseen.

Lentojuttunakin tunnetun pienoisromaanin idea ei ole uusi. Ensimmäisen kerran yritin sitä joskus kuusi tai jopa kahdeksan vuotta sitten, mutta silloin tarinan siivet eivät oikein ottaneet tuulta alleen (pun totally intended). Viime marraskuussa ryhdyin uuteen yritykseen ja rykäisin aika lailla sekä henkilöhahmot että juonen uusiksi. Raamit säilyivät silti samoina, koska kyseessä on todelliseen historialliseen tapahtumaan kiinteästi liittyvä tarina.

Pienoisromaani on minulle uusi aluevaltaus, koska yleensä tapaan kirjoittaa yli 100 000 sanan tekeleitä – alle 30 000 sanassa pysyminen voidaan katsoa tälle jaarittelijalle jonkinmoiseksi saavutukseksi. Olen kuitenkin luultavasti käyttänyt Kuoleman kysymykseen yhtä paljon aikaa kuin täyspitkään romaaniin, kiitos jatkuvien historiallisten faktojen tarkistelun. Tarina lähti liikkeelle novellina, mutta aika nopeasti ymmärsin, että se vaatii paisuttamista. Tein samaan aikaan kirjoittamisen perusopintoja ja päädyin käyttämään Kuoleman kysymystä Tekstikokoelma-kurssilla. Opettaja pystyi toki lukemaan vain alkupään ja synopsiksen tekstin laajuuden vuoksi, mutta silti sain tarinan työstämiseen hyvin käyttökelpoisia vinkkejä. Myös muilta esilukijoilta, niiltä, jotka ovat lukeneet koko jutun, on tullut arvokkaita kommentteja.

On ehkä syytä mainita erityisesti vanhoille lukijoilleni, että kyseessä ei ole sateenkaaritarina, vaikka joitain sateenkaarevia elementtejä pystyykin tekstistä bongaamaan. Kuitenkin, tyylilleni uskollisena, Kuoleman kysymys yhdistelee eri genrejä ja tyylejä. Siinä on romanssia, jännitystä ja huumoriakin. Historiallisesta viitekehyksestä huolimatta siitä löytyy moderneja ilmauksia ja hiuksenhienoja kannanottoja mm. tasa-arvoon liittyen, koska kuolemanenkelit katselevat ihmisten maailmaa ulkopuolisen, lähestulkoon ajattoman olennon silmin. Ja muuten, melkeinpä suosittelen, että mikäli ei tunnista tarinan historiallista viitekehystä, pidättäytyisi googlettamasta ennen kuin on päässyt loppuun.

Romaania työstäessäni olen innostunut luomistani kuolemanenkeleistä sen verran, että saatan tulevaisuudessa kirjoittaa heistä vielä lisää. Ja se takakansitekstihän kuuluu kaikessa lyhykäisyydessään seuraavasti: Kuolemanenkeli Jackie joutuu vaikean moraalisen valinnan eteen, kun kesken työkeikan hänen on päätettävä, rikkoako kuolemanenkelten sääntöjä sekaantumalla ihmisten kohtaloihin vai antaako itselleen tärkeän ihmismiehen kuolla lento-onnettomuudessa.

ISBN: 9789528024637
ISBN (e-kirja): 9789528090762
Kansi: Hanna Rauma / NOT Design  

Rajatut on saatavilla Books on Demandilta ja useimmista verkkokirjakaupoista. E-kirjan voit hankkia esimerkiksi Elisa Kirjalta, Ellibsiltä tai Amazonilta.

Arvosteluja ja blogikirjoituksia:
Kirja hyllyssä -blogi

Katso traileri täältä!

Alta löytyvä tekstinäyte on kolmannen luvun alusta.

Kuoleman kysymys

3. luku

Periaatteessa Länsi-Saksaa huonompiakin niittopaikkoja oli, mutta Jackie olisi silti mieluummin ollut Roomassa. Koska hänen työvuoronsa alkaisi vasta varhaisaamulla ja koska oli kesäkuinen launtai-ilta, hän oli lähtenyt nuuskimaan paikallista yöelämää. Hän oli ensin harkinnut keskustan kallista yökerhoa, mutta tuumannut sitten, että jokin sivukadun hämärä ja savuinen kellariklubi tarjoaisi mielenkiintoisemman ikkunan ihmisten elämään. Niin se oli toistaiseksi tehnytkin, hän totesi seuratessaan vuoronperään erään seurueen riitaisaa ihmissuhdedraamaa ja erittäin humaltuneen, erittäin nuhruisen pöytäkunnan kortinlätkimistä. Jos hänen olisi pitänyt lyödä vetoa, ihmissuhteisiin keskittynyt porukka alkaisi nujakoida ensin, mutta vain siksi, että pelurit alkoivat olla liian humalassa edes nousemaan tuoleiltaan ja heppujen sätkissä paloi muutakin kuin tupakkaa.

Yksinäisen naisen oli vaikea päästä yökerhon kynnyksen yli. Jackie myönsi kallistuvansa enemmän feminiinisiin muotoihin (toisinaan hän viihdytti itseään antamalla ihmisten päättää), mikä oli näinä sukupuolten eriarvoisuuden vuosina epätavallinen ratkaisu kuolemanenkelille. Hän tunsi ainoastaan kaksi muuta naispuolisena viihtyvää kollegaa, toinen työskenteli jossain Itä-Aasian suunnalla ja sai tiemmä sukupuolierottelun lisäksi niskaansa roturasismia, toinen oli heidän osastoonsa kuuluva Astrid Lund, josta juoruttiin, että tämä oli toiminut aikoinaan valkyriana.

Tänä iltana hän oli joutunut muovaamaan itselleen miehisemmät piirteet ja vaateparren, jotta portieeri laskisi hänet sisään. Asetuttuaan baaritiskille hän oli palautunut mukavampaan muottiinsa, pikkuhiljaa, pala kerrallaan niin, ettei ihmissilmä rekisteröinyt muutosta. Joku saattoi ihmetellä, missä hänen seurueensa oli, mutta kukaan ei ollut toistaiseksi tullut häätämään. Juomanlaskija teki hänen pyytämänsä cocktailin, mutta Jackie pani merkille, että miehen syrjäsilmä tallensi hänen liikkeitään ja kenties tämän pään päällä leijui ajatuskupla, ’Eikö tuo nainen ollut äsken mies?’ Hampurin savuisissa kellariklubeissa ei vain oltu niin tarkkoja kuin lätäkön takana, joten hän arveli saavansa jatkaa istuskeluaan niin kauan kuin ei herättänyt liikaa huomiota.

Hänen suunnitelmansa oli ollut tunnin, kahden vierailu ja sitten hotellille nappaamaan vähän unta ennen työkeikkaa, mutta luonnollisesti se suunnitelma meni uusiksi. Hän oli puolivälissä liian imelää ja liian kermaista drinkkiään, kun hänen näkökenttänsä laidalla häivähti tumma hahmo. Ei tarvinnut edes kuolemanenkelin kuudetta aistia, niin selvästi vieras halusi hänen huomaavan. Tulijan strategiaan kuului silti jostain syystä odottaa, että hän käänsi päätään, ennen kuin tämä puhutteli häntä.

”Iltaa, neiti.”

Jackie ei vastannut ennen kuin oli tehnyt hemmosta pika-analyysin, antanut katseensa lipua mustista hiuksista kiiltävien bootsien kärkiin. Valkoisesta paidasta oli jäänyt useampi nappi napittamatta, rintaa vasten lepäsi suuri hopeinen risti raskaan korun varassa. Olkia verhosi nahkatakki, jalkoja tummat farkut. Jollekin toiselle aikakaudelle tukka olisi ollut liian pitkä, mutta tällä vuosikymmenellä sitä olisi voinut nimittää jopa lyhyeksi. Se oli harottu epätasaisesti taaksepäin geelillä, kostealta näyttävät suortuvat kieltäytyivät pysymästä päälaella ja kurottelivat eroon muodostelemasta, osa sivuille, osa kasvoille. Jackien oli myönnettävä, että tyyli oli paljon enemmän hänen mieleensä kuin juuri muoti-ilmiön roolia tavoitteleva miesten hippitukka keskipäänjakauksella. Hiusten mustuus nosti yhdessä kajaalirenkaiden kanssa jäänsiniset silmät tyrkylle kasvoista, leuasta erottui vuorokauden vanha sänki, joka täydensi rosoista tyyliä. Rokkarin käry leijui miehen ympärillä sakeana ja kauas kantavana, pakotti erottumaan massasta, joka oli pukeutunut samettihousuihin ja kauluspaitaan.

”Oletko täällä yksin?”

Jackie pyöräytti pilliä vaaleanpunaisessa juomassaan. ”Saatanpa ollakin.”

Hän sai vastaukseksi häivähdyksen hymyä. Tämän miehen moraalikäsityksiä ei yksinäinen naisihminen baarissa tuntunut rikkovan, tai kenties tyyppi piti häntä helppona nakkina. Siinä tämä erehtyi – jos kohta mies oli niin viehättävä, että Jackie saattaisi tällä kertaa poiketa periaatteistaan. Hän oli ehtinyt jo harmitella vuosikymmenen lopun outoa muotia, joka kasvatti miehille jeesustukan ja -parran tai pahimmassa tapauksessa pelkät viikset ja vaatetti heidät psykedeelisiin pallopaitoihin ja haaroihin liimattuihin kangashousuihin, joista pystyi mittaamaan kantajansa varustelutason yhdellä vilkaisulla. Hyi olkoon.

”Sopiiko istua?” mies kysyi ja odottamatta vastausta veti baarijakkaran alleen ja vinkkasi baarimikolle, jonka huomio oli jo heissä. ”Neidille toinen samanlainen.” Sormi heilahti Jackien drinkkilasin suuntaan.

”Oikeastaan ottaisin mieluummin Tequila Sunrisen”, Jackie huomautti. Hän oli tilannut Pink Squirrelin vain saadakseen tietää, mikä sekoituksessa oli niin ihmeellistä, ja todennut, etteivät kermaiset cocktailit olleet hänen makuunsa.

Hymy miehen huulilla leveni. Jackie näki saalistajan sen takana. Mikäs siinä, hän voisi kyllä katsoa, kuinka kauan gentlemannin elkeet kestäisivät. ”Tequila Sunrise siis. Minulle huurteinen.”

Baarimikko nyökkäsi. ”Tulossa.”

Juomanlaskijan täyttäessä heidän tilaustaan Jackie tajusi äkkiä, että lähimpien pöytäkuntien huomio oli heissä. Tai ei oikeastaan vain lähimpien vaan kaikkien, joilla oli näköyhteys, poislukien juopunut pokeriremmi ja tosielämän saippuaoopperatähdet. Hän kääntyi tuolillaan, loi töllöttäjiin kysyvän katseen: Mitä hittoa nyt? Kai yksinäisen naisen on sallittua ottaa vastaan tarjottu drinkki? Jotkut reagoivat hänen mulkaisuunsa ja käänsivät päänsä, toiset jatkoivat pällistelyään. Jotkut katsoivat suoraan hänen ohitseen nahkatakkiasuiseen mieheen ja mutisivat toistensa korviin.

Tuijottakaa nyt sitten, Jackie tuhahti mielessään ja pyörähti takaisin mieheen päin. Kun tämä istui niin lähellä häntä, hän tajusi kunnolla, kuinka kookas tämä oli. Hän oli 178-senttisenä pitkä naiseksi, mutta hänen uusi tuttavuutensa päihitti hänet ainakin viidellätoista sentillä. Hartiat olivat niin leveät, että tällä täytyi olla vaikeuksia löytää istuvia vaatteita. Silti tämä ei näyttänyt kehonrakentajalta, vaikka hyvässä kunnossa olikin.

Jackie ei voinut kieltää, että piti näkemästään. Piti kovasti.

Ei kommentteja